Sivut

29.3.2016

Mistä on kevään keittokirjat tehty? Matkoista ja suupaloista ja herkkuhedelmäsmoothieista

Mistä on kevään keittokirjat tehty? Matkoista ja suupaloista! 

Ihan pakko palata keittokirjoihin vielä, vaikka kuukauden keittokirja taisi jo tullakin kuvattua. Kolmen keittokirjan otoksen perusteella nimittäin on näkyvissä aivan selkeä trendi. Surffatakseen ajan aallonharjalla kannattaa päivälliskutsujen järjestäjän nimittäin
  1. tehdä pieniä suupaloja tai välipaloja 
  2. kehua reseptien perustuvan omiin tai jonkun muun matkoihin jonnekin kauas tai paluuna juurille. Tärkeää on matka. 
Ugh, olen puhunut.



Sitten perustelut:

Kun katsoo tänä keväänä käsiini osunutta kolmea keittokirjaa, on jo kahden nimessä pieniä maistelupaloja tarkoittava sana (Suupalat, Meze). Kolmas kirja keskittyy smoothieihin, jotka ainakin minä miellän välipaloiksi (tai aamupalaksi). Kokonaisen aterian korvikkeeksi en ainakaan minä suostu smoothielasillista vielä uskomaan.

Jokainen noista kolmesta kirjasta liittyy jollain tavalla maantieteeseen ja matkustamiseen. Suupalat-kirjan sisältö on ryhmitelty maapallon eri alueiden mukaan, Josen Mezet kertoo kirjan kokin kotimaasta Libanonista ja sen eri alueista. Supersmoothiet-kirjan kuvista puolet kuvattiin Indonesiassa ja kirjasta löytyy matkapäiväkirjan otoksia.  Varsinkin kaksi viimeistä myös täyttävät minulla ehdottoman hyvän keittokirjan pääkriteerin eli kirjaa pitää voida lukea muutenkin kuin listana reseptejä - niitä kun on jo netti pullollaan.

Suupalat-kirjasta jo vähän tuossa kirjoittelinkin, mutta tässä vielä vähän tarkempaa noista kahdesta muusta.


Kati Jaakonen / Marjo Kauppila: Supersmoothiet mangosta mustikkaan
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 


Smoothieita ja mehuja ihanista marjoista ja hedelmista (ja kyllä, joukosta löytyy vihreääkin). Voiko kirja enää trendikkäämmäksi tulla? Kun tekijänä on kaksi konkaria niin voi lopputulokselta odottaa myös laatua monessakin suhteessa. Hellapoliisina tunnettu Kati Jaakonen ja Pinkit korkokengät -blogin Maiju ovatkin tehneet yhden kevään kauneimmista keittokirjoista.

Osa kuvista kuvattiin Indonesiassa ja kirjasta löytyy myös katkelmia matkapäiväkirjasta, jonka kautta myös lukija pääsee sopivan helteisiin tunnelmiin. Kuvatkin vievät jonnekin kauas ja eksoottiseen. Niitä on paljon ja ne ovat kauniita. Toinen puoli kirjasta kuvattiin Suomessa perinteisissä mökkimaisemissa. Sitä ilahtuu, kun huomaa kuvauspaikkojen olleen vähintäänkin yhtä kauniita kuin trooppiset kaverinsa. Ei tarvitse meidän hävetä maisemiamme ja osien erilaisuus tuo miellyttävää kontrastia ja mielenkiintoista säröä myös kirjan rakenteeseen. Myönnän ensin vain katsoneeni kuvia, sitten luin tarinat ja vasta sitten oikeasti keskityin resepteihin. Hieman jäin kaipaamaan enemmän tarinaa ja kuvauksia myös Suomen osiosta, niitä olisi varmasti riittänyt vaikka kirjaankin päätyneestä sammakosta.

Minut tuntevat tietävät, etten tosiaankaan ole ruoan suhteen kovinkaan terveystietoinen. Smoothietrendistäkin olen vähän jäänyt jälkeen, mutta asia korjautunee tämän kirjan myötä. Pari ensimmäistä smoothieta on jo kokeiltuna. Jopa vihersmoothie maistui herkulliselta ja lupaan jatkossa olla halveksimatta niitä "ruohojuomina"...

Supersmoothiet sopii erityisesti kahdentyyppisille lukijoille. Niille, jotka ovat jo smoothieita tehneet ja haluavat kauniin kirjan ja inspiraatiota uusiin kokeiluihin. Ja sitten kaltaisilleni smoothie-"noviiseille", joita täytyy vähän käännyttää. Siihenkin nämä herkut ovat omiaan.



Joseph Youssef, Katja Nykänen, Robert Seger : Josen Meze - Libanonin herkut
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Top Chef-ohjelmasta tuttu Joseph Youssef on vienyt tuttujaan ympäri Libanonia ja lopputuloksena on värikäs kirja täynnä matkainfoa, tarinoita ja tietysti herkullisia reseptejä. Tämänkin kirjan luin ensin "kuin kirjan", vielä on tarkoitus käydä reseptit uudelleen kunnolla läpi. Tiedän jo nyt, että kokeiltavaa löytyy.



Josen Meze kiertää eri puolilla Libanonia. Jokaisesta paikasta kerrotaan hieman taustaa, esitellään ravintoloita, baareja ja tuottajia sekä kuvataan muutama tarinointiin liittyvä resepti. Olisin mielelläni lukenut vielä enemmänkin kuvauksia itse paikoista ja niiden historiasta, mutta kaikkein parasta kirjassa olivat kuitenkin Josephin perheeseen ja ystäviin liittyvät anekdootit ja reseptit. Ruoka on aina mielenkiintoisimmillaan silloin, kun se liittyy tavallisten ihmisten elämään ja vaiheisiin. Hivenen jossain kohtaa puuduin ravintolakuvauksiin. Niitä olisi voinut vähentää ja siten välttää matkaopastunnelmaa.

Kaikkiaan kirja on mielenkiintoinen retki maahan, josta kaikki ovat kuulleet, mutta josta ehkä ei oikein muisteta muuta kuin pommit ja sota. Ne toki kulkevat mukana myös tässä kirjassa, onhan historia ollut sellainen kuin se on ollut. Ihanaa kirjassa olivatkin ihmiset tapahtumien keskeltä. Se voima ja peräänantamattomuus ja usko ruoan parantavaan voimaan! Niistä tuli hyvä mieli kirjaa lukiessa.

Lähi-idän makumaailma on muutenkin nyt kovasti pinnalla ja näin äkkiseltään sanoisin kirjasta löytyvät herkkuja moneen makuun. Tämä kirja sopii niille, jotka haluavat keittokirjaltaan makumatkan lisäksi myös mukavan nojatuolireissun historiaan ja ihmisten pariin mielenkiintoisessa paikassa.

26.3.2016

Neiti Marplen viimeinen juttu

No niin, jospa sitä yrittäisi kirjoittaakin jotain. Tämä pääsiäisloma alkoi pitkäperjantain päänsäryllä, joka pakotti pysymään silmät kiinni ja sängyn pohjalla ihan koko päivän. Liekö tuo sitten sattumaa vai tunnollisen työntekijän merkki, kun vapaalla sairastaa, mutta ainakaan en saanut tehtyä yhtään mitään pitkästä listasta kotihommia ja kivojakin juttuja, joita perjantaiksi olin varannut. 

No, tänään on päivä uusi ja lankalauantai. Katsotaan, miten käy. Ainakin voisin taas vaihteeksi hehkuttaa äänikirjoja, Lars Svedbergiä ja Agatha Christien dekkareiden lumoa 



Agatha Christie : Neiti Marplen viimeinen juttu 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
lukijana: Lars Svedberg

Neiti Marple on ehkä iäkäs, mutta ihan yhtä skarppi kuin aina. Tämä on viimeinen neiti Marplesta julkaistu juttu, muttei onneksi mikään "jäähyväistarina". Agatha Christie oli kirjan kirjoittanut toisen maailmansodan aikaan nimenomaan neiti Marple tarinoiden päätökseksi. En ihan tarkkaan tiedä, miksi. Ehkä siksi, että kirjassa neiti Marple on entistä iäkkäämpi ja hänellä on vyöllään jo useamman murhaajan päänahka. Marplet ovat kaikki hyviä, mutta tämä taitaa kuitenkin olla yksi suosikeistani. Huolimatta siitä, että olen sekä lukenut kirjan että nähnyt ainakin yhden tv-sovituksen, kuuntelin tarinan tyytyväisenä. Minä siis muistin murhaajan, mutta silti jaksoin innolla loppuun saakka. Se kertoo jo jotain.

Ainakin se kertoo hyvin kirjoitetusta tarinasta, jonka juonen kiemuroihin ei kyllästy. Gwenda saapuu Uudesta Seelannista Englantiin etsimään taloa. Erään kylän läpi ajaessaan hän tuntee vetoa vanhaan rakennukseen ja ostaa sen. Talo tuntuu tutulta ja kummallisesti Gwenda huomaa tietävänsä siitä asioita, jotka eivät näy paljaalla silmällä. Kummitteleeko talossa vai onko juttuun jokin arkisempi syy?

Syitä tietysti löytyy ja tutkimukset vievät yhä hurjempiin paljastuksiin. Neiti Marplen neuvo "ei pidä herättää nukkuvaa murhaa" osoittautuu oikeaksi, vaikka eiväthän nuoret vastanaineet vanhan neidin ohjeita tietenkään seuraa. Epäiltyjä on liuta, vaikkei uhrin olemassaolostakaan ole varmuutta, mutta lopulta kaikki tietenkin selviää. Tietenkin, eihän tämä muuten olisi neiti Marple-tarina. 

Hyvän tarinan lisäksi vaaditaan kuitenkin muutakin, jotta minut saa pysymään tutun jutun parissa. Tällä kertaa siihen vaikutti (tietysti) myös äänikirjan lukija. Lars Svedbergin lukemana taitaisin kuunnella puhelinluettelonkin tyytyväisenä pariin kertaan. Nämä Svedberg-Christiet ovat oikeita aarteita. Oikein harmittaa, että olen tainnut ne kuunnella jo kaikki, tai ainakin melkein. 
Muillekin Svedberg-faneille  muuten vinkkinä myös Sinuhe egyptiläinen - äänikirja. Äärimmäisen hyvä sekin. Nousee siinäkin tuttu klassikko aivan uusiin sfääreihin hyvän lukijan kertomana. 

(Jos muuten haluaa kuunnelmatyyppisenä Sinuhen, niin siitä on Elisa Kirjassa nyt tarjous päällä - itse en ole tuota kuunnellut, mutta sinänsä kiinnostava muoto tuokin)  

23.3.2016

Neidonhius ja ankeita ajatuksia



Mihail Siskin: Neidonhius
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta Kirjamessuilta 

Jo messuilla kirjailijaa kuunnellessani tiesin, että tässä on keskittymistä vaativa kirja. Sen takana tuntui olevan niin paljon ajatuksia, kokemuksia ja historiaa, etten ensin uskaltanut kiireessä koko teokseen tarttua. Joululomalla sitten aloitin ja ihan oikein, pikaluvusta ei ollut kyse. Tarina ja kertojat vaihtuvat, polveilevat ajasta ja paikasta toiseen. Jo pelkästään kelkassa pysyminen vaatii oman huomionsa.

Kirjan ensimmäisestä puoliskosta nautin suuresti. Venäläisen laulajattaren tarina ennen ja jälkeen ensimmäisen maailmansodan (/vallankumouksen) on mielenkintoinen ja pysähdyttävä. Näin suomalaisena kuvaustapa miltei huimaa. Näkökulma on niin toisenlainen kuin mihin meillä on totuttu. Vallankumous on jonkinlainen sivujuonne ja suurinta tuskaa tuottaa sota. Julmuudet tiedetään, mutta silti shamppanja virtaa ja laulu soi. Vastapainona Sveitsissä asuvan tulkin keskustelut toiveikkaiden immigranttien kanssa kietovat yksilöiden karmaisevatkin tarinat osaksi historia aina antiikin aikaan saakka. Tulkin oma elämä polveilee rinnakkain laulajattaren elämänkaaren kanssa.

Sitten loma loppui ja kiireet alkoivat, enkä saanut tartuttua kirjaan, ennen kuin nyt. Edelleen nautin lukemisesta, mutta sitten tapahtui jotain. Tipahdin siitä kuuluisasta kelkasta. Aika lopussa, mutta kuitenkin, ja kokonaan. Viimeiset parikymmentä sivua menivätkin sitten ihan yli hilseen ja jättivät sellaisen pikkuisen ahdistuneen olon. Olisiko minun pitänyt sittenkin ymmärtää?

Ahdistusta eivät yhtään helpottaneet Brysselin eiliset tapahtumat. Kirjan esiin tuoma väkivallan tarkoituksettomuus ja ihmisten hätä heidän etsiessään jotain parempaa itselleen ja lapsilleen sekaantuivat täysin käsittämättömiin tekoihin lentokentällä ja metroasemalla. Miksi ihmeessä? Minä en ymmärrä.

Ymmärrän, että elämän rakentaminen on vaikeaa. Ymmärrän, että utopia on kautta aikojen toiminut valtaa ahnehtivien käyttövälineenä kärsivien houkuttelemiseksi. Ymmärrän eilistenkin tapahtumien kaivavan osan juuristaan juuri sellaisesta kärsimyksen pohjasta, jota Siskin kirjassaan kuvaa. Enkä silti ymmärrä. Miten kukaan voi missään tilanteessa uskoa täysin sivullisten ihmisten tappamisen oikeutukseen. Historia on täynnä kauhukuvia, eikä ihminen näköjään opi mitään. Masentavaa.

On siis paljon asioita, joita en ymmärrä. Eri mittakaavan juttuja, mutta kirjastahan tämä teksti nyt lähti. Ei ole kysymystäkään siitä, etteikö Neidonhius olisi mestarillinen. Se vaan on ehkä hieman liiankin älykäs tällaiselle tavalliselle lukijalle. Toisaalta pidin kirjasta kovasti. Sen lukeminen oli nautinnollista  kielen ja rytmityksen vuoksi ja kerrostumat herättivät monenlaisia ajatuksia. Eikä vähiten sen takia, mitä kirjailija puheli messuilla. On ehkä huonoa tuuria, että sain kirjan loppuun samana päivänä, kun uutiset olivat eilisen kaltaisia. Nyt se tulee mielessäni aina yhdistymään niihin, enkä usko koskaan pystyväni ajattelemaan Neidonhiusta tuntematta hiljaista raivoa ihmisten mielettömyyttä kohtaan.

20.3.2016

Kuukauden teatteri: Mahdolliset maailmat saa VAHVAn suosituksen


Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Kävin syksyllä Bloggariklubilla kuuntelemassa, kun Paavo Westerberg kuvasi tulevaa näytelmäänsä. Mahdolliset maailmat singahti siltä istumalta ehdottomasti katsottavien listalle. En pettynyt. Itse asiassa pidin näytelmästä ja sen toteutuksesta valtavan paljon. 

Visuaalinen, rikas, kerroksellinen, hauska - siinä liuta adjektiiveja, jotka tulevat mieleen Paavo Westerbergin kirjoittaman ja ohjaaman Mahdolliset maailmat -näytelmän jälkeen. Kansallisteatterista astui ulos hieman euforiseen tilaan jäänyt yleisö, joka todennäköisesti vasta kotimatkalla bussissa tai taksissa alkoi miettimään, mitä kaikkea lavalla oikein nähtiinkään. 

No, lavalla nähtiin Antti (Eero Aho), keski-ikäinen writer's blockista kärsivä näytelmäkirjoittaja, joka ryhtyy pohtimaan elämäänsä. Miten tähän oikein päädyttiin? Sitten lavalla nähtiin Antti (Marja Salo), kaksitoistavuotias lapsitähdenalku, joka ei vielä pohdi vaan menee eteenpäin. Vaan valikoituuko suunta sattumalta metron aikataulujen mukaan, ympäröivien aikuisten ohjauksessa vai omilla tietoisilla valinnoilla? Syiden tulkinta riippuu asian kertojasta. Jokainen tapahtuma muuttuu automaattisesti fiktioksi, sillä kukin muistaa vain itselleen tärkeät asiat, eikä kukaan enää tiedä, mikä oli todellisuus. 

Antin omiin tulkintoihin kun sekoittaa vielä Antin tärkeät ihmiset - mentorit, naiset, lapset -  on soppa valmis. Kullakin on oma totuutensa, omat vaikuttimensa, eikä elämää voi kontrolloida samalla tavalla kuin itse kirjoitettua ja ohjattua näytelmää lavalla. Uhka vai mahdollisuus? Rikastavatko muiden tulkinnat omaakin kokemusta? Voiko niille antaa tilaa, ottaa osaksi omaa kokemustaan ja muuttaa niiden pohjalta tulevaa? Miten pitkälle voi läheisiäa käyttää osana omaa fiktiotaan ja julkista taidettaan, ja millainen vaikutus käytöllä heihin on tai heidän käsitykseensä tarinasta? Voiko oma kertomus koskaan täysin yhdistyä jonkun toisen tulkintaan?   

Kuva Kansallisteatteri/ Stefan Bremer

Näytelmä kestää melkein kolme tuntia, mutta kertaakaan en katsonut kelloa. Lavalla ja katsojan mielessä tapahtui koko ajan niin paljon, ettei ikävystymiselle ollut tilaa. Rakastin esityksen kerroksellisuutta. Aikasiirtymät veivät joustavasti kuvitellun nykyhetken tarinaa eteenpäin samalla kun joutui miettimään aiempien tapahtumien mahdollista vaikutusta nykytilaan. Eniten kuitenkin ihastuin videoiden käyttötapaan. Siihen, miten joutui katsojana valitsemaan, tirkisteleekö kameran linssin takaa rajattua näkymää vai (kuvaannollisesti) astuuko keskelle näyttelijöitä ja katsoo kokonaisuuden sisältämää dynamiikkaa. 

Videoiden käyttö toi tunteen teatterista teatterin sisällä. Ihan kuin luotaisiin uusi "neljäs seinä"? Videon ja lavan tapahtumien välillä on jo tulkinnallisuutta, rajausta, näkökulmaa. Kamera valitsee, mitä näkee ja näyttää - samoin kuin katsoja päättää, mihin katseensa ohjaa ja miten haluaa näytelmän tarinan kokea. Kuvaustapa ja merkityksellisyys myös vaihtelivat näytelmän edetessä ja rajaukset olivat taitavia. Hatunosto tekijöille! (videosuunnittelu Timo Teräväinen) 


Vaikka näytelmän tarina on täynnä vakavia ja filosofisiakin teemoja, se on kepeää katsottavaa. Katsomossa naurettiin illan kuluessa säännöllisesti ääneen. Huumori oli useimmiten vähäeleistä ja osittain julmaakin. Siinä naurettiin stereotypioille, kuten huikeassa terapiakohtauksessa (hulvattomat Markku Maalismaa ja Pirjo Luoma-Aho) ja välillä sitä huomasi hihittävänsä itselleen,omille keski-ikäisen maneereilleen (alun syntymäpäiväkohtaus mallisesimerkkinä). Sitten mentiin oikein kunnolla rymistellen. Jäin vähän hämmentyneenä miettimään siirtyykö teatteri oikeasti jokaisen näytöksen aikana ihan rakennuksen ulkopuolelle saakka? Ei kai. Olisi siinä ohikulkijoilla ihmettelemistä... Vielä en ainakaan ole huomannut lehtiotsikoita.

Näyttelijäkaarti on maineikasta ja uskomattoman taitavaa (kuten aina Kansallisteatterissa). Esko Salmisen Lasse ja mies metroasemalla jäävät mieleen. Marja Salon nuori Antti on herkkä, mutta kuitenkin vahva selviytyjä - niin kuin lapset pääsääntöisesti ovat. Riston (Jukka-Pekka Palo) ja Antin välinen ystävyys jotain ainutlaatuista - huolimatta aikuisen ja lapsen käsitteiden ja maailmannäkökulman peruuttamattoman pysyvästä erilaisuudesta. 

Katsojien euforinen tila näytelmän jälkeen johtune kuitenkin eniten tarinan toiveikkaasta sävystä. Huolimatta kaikista "vääristä" valinnoista, kaikesta rikki menneestä, voivat uudet valinnat korjata jotain. Ne eivät palauta asioita ennalleen, vaan luovat jotain uutta, kenties vielä parempaa. 

Mahdolliset maailmat on ehdottomasti kokemisen arvoinen.



Kiitokset Kansallisteatterille medialipuista. 

Osa blogin Kuukauden teatteri-sarjaa.

Se pakollinen teatteriselfie 

15.3.2016

Suupaloja

Hannele Hyvärinen, Johanna Myllymäki : 
Suupaloja- pikkuruokia ja naposteltavaa maailmalta 
Luettavaksi, kokattavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Maaliskuun keittokirja on supertrendikäs. Jo jonkin aikaa ovat muodissa olleet jos jonkinlaiset tapakset, pintxot, mezet tai vastaavat pikkupalat. Suupaloja on kokonainen kirja täynnä ystävien kanssa nautittaviksi tarkoitettuja haukkapaloja.

Kirja on teemoitettu maantieteellisesti ja reitti kulkee lähes kaikilla mantereilla. Reseptit eivät välttämättä aina ole superautenttisia, mutta oikeaan suuntaan viittaavia kuitenkin. Reseptien luoja Hannele on myös ruokabloggaaja (Kokit ja potit), joten hän tietää, mikä toimii kotikeittiössä ja millaisia aineksia löytää "tavallisten ihmisten ruokakaupoista". Siksi kaikki reseptit tuntuvat toteutettavilta.

Paperi on jykevää ja sellaista vähän karheaa, liekö peräti kierrätyspaperia? Ainakin se on miellyttävän tuntuista. Johanna Myllymäen kuvat ovat värikkäitä ja houkuttelevia. Eniten pidin kuvista ihmisten kanssa. Niistä välittyi kirja sanoma eli "Elämän tähtihetkien resepti on usein yksinkertainen, yhdessäoloa ja hyvää ruokaa"

Resepteistä kokeilin toistaiseksi yhtä eli siemennäkkäriä, joka sai meillä niin suuren suosion, että oli sunnuntain aikana pakko tehdä kaksi satsia. Ensimmäinen kokeiluerä katosi ennätysvauhtia ja toisesta kerittiin sitten nautiskelemaan vielä vähän maanantain keitonkin kanssa. Muitakin houkuttelevia reseptejä kirjasta löytyy, vaikka suurin osa onkin jollain tavalla tutunkuuloista.

Tuttuus on myös tämän kirjan vahva puoli. Reseptit ovat tarpeeksi erilaisia inspiroidakseen, mutteivat liian outoja vieraannuttaakseen. Tätä kirjaa voivat käyttää muutkin kuin blogimaailman hifistelijät - ja myös nauttia ihanista herkkuhetkistä ystävien kera ilman tarjottavien tekemisen tuottamaa ylimääräistä stressiä.

14.3.2016

Suuri tuhotulva

Ehei, eivät meillä akvaariovedet pitkin lattioita lainehdi. Onpa vaan tullut jotenkin vesiteema mukaan viime aikojen äänikirjakuunteluunkin. 


Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
Oma ostos Elisa Kirjan alesta (4,90€ maaliskuun loppuun saakka) 

Ihan ensimmäinen muumikirja on Tytti Paavolaisen lukemana aivan yhtä ihana kokemus kuin myöhemmätkin. Itse asiassa pidin siitä melkein kaikkein eniten tähän saakka lukemistani. Kaikki on vielä avoinna, kun Muumimamma kulkee Muumipeikon kanssa maailmalla etsimässä kotia, ja Muumipappaa, joka on lähtenyt hattivattien matkaan.

Alkuasetelma ei ole lempeä eikä idyllinen, mutta äidin ja pojan rakkaus on vahvalla pohjalla. Yhdessä he matkaavat eteenpäin, kohtaavat ysätävällisia hahmoja, pelottavia hahmoja ja sitten luonnonvoimatkin osoittavat karmean valtansa suuren tuhotulvan muodossa. Lopulta tietysti käy hyvin, niin kuin arvata saattaa.

Äänikirja ei ole pitkä ja sen kuuntelee nopeasti. Jotenkin tässä on vielä tallella sellainen sadunomainen tunnelma ja matkakertomuksen virtaus, joka muuttuu vakiintuneiksi oloiksi tarinan edetessä seuraaviin kirjoihin. Juonikäänteet ovat äkkinäisiä ja mielikuvituksellisia ja juuri tuosta yllätyksellisyydestä pidinkin.

Taattua klassikkokamaa, joka kannattaa hankkia kuunneltavaksi.

13.3.2016

Veden lumous

Vedessä on jotain lumoavaa. Huomaan istuvani nykyään Kirpun huoneessa, vain tuijottaen uusien ystäviemme touhuja. Tim ja Jam ja Larry kumppaneineen ovat rentouttavaa seuraa.


Meille nimittäin rakennettiin akvaario - tai no, lasilaatikko tuli ihan valmiina, mutta noin muuten on uuden akvaarion perustaminen aika pitkäjänteinen ja jännittäväkin projekti.

Kaikki alkoi, kun Kirppu tuli eräänä päivänä kotiin ja ilmoitti haluavansa akvaariokaloja. "Katsotaan", vastasin. Seuraavan viikon ajan kuului pulputusta ph-pitoisuuksista ja kalalajeista ja vesilitroista ja kasveista ja hintavertailuista ja pöydän lujuuslaskelmista. Sitten - täysi hiljaisuus.

"Etkös sinä haluakaan sitä akvaariota?"
"Haluan, mutta kun kaikki suunnitelmat ovat jo ihan valmiina."

Mitkäs noista valittais? 
Ei siinä sitten muu auttanut. Akvaario käytiin hakemassa kotiin.

Ennen kuin päästiin kalojen valintaan, piti luoda ekosysteemi niitä varten. Hiekkoja pestiin, kasveja laitettiin, bakteeriseosta kaadettiin ja ennen kaikkea mitattiin PHta ja muuta. Onneksi Kirppu oli ottanut asioista kunnolla selvää. Äiti vaan seurasi vierestä, kun poika hoiti homman. Kaikkiaan aikaa meni melkein kolme viikkoa. Ei mikään ihan lyhyt odotusaika innokkaalle 11-vuotiaalle.

Valinnanvaraa!
Kalojen odotusta helpotettiin lisätietojen hankinnalla. Onneksi Helsingin Akvaariokeskuksen henkilökunta on osaavaa ja kärsivällistä. Kirppu nimittäin kävi kaverinsa kanssa tutkimassa kaloja ja kyselemässä kaikkea mahdollista aina akvaarionpuhdistuksesta kalakasvatuksen liiketoimintamalliin saakka...

Lopulta koitti kauan odotettu päivä. Kauppaan viety vesinäyte läpäisi sopivuustestit ja päästiin tositoimiin kalojen valinnassa.

Sininen taistelukala ja 12 neontetraa muuttivat uuteen kotiin.



Siellä ne nyt ovat ja koko perhe näyttää säännöllisen epäsäännöllisesti istuvan akvaarion vieressä tuijottamassa.

Vain kissa on vielä toistaiseksi vain kävellyt ohitse vilkaisemattakaan kalojen suuntaan. Ehkä ikänäkö painaa melkein 20-vuotiasta kattineitiä.



11.3.2016

Pitäisi varmaan lähteä työmatkoille useamminkin


Siis en minä muualla ollut kuin pikakeikalla Tallinnassa, mutta laivamatkojen aikana olin taas tosissaan epäsosiaalinen ja piilouduin osan matkaa kuulokkeiden taakse (äänikirjana ensin Poirotia ja sen loputtua Muumeja) ja sitten nostin Kobon nenän eteen (saldona yksi kirja loppuun ja yhtä pitkälle eteenpäin). Kirjojen lisäksi ehdin sitten myös kauppaan ja kotiin lähti kaksi kaverusta (ks. kuva yllä) Toinen minulle (ja kai siitä vähän riittää miehellekin) ja toinen lapsille.

Tosi kitschiä, mutta mielenpiristystä ei ole koskaan liikaa. Enkä minä tarvitse tekosyytä lasilliselle shamppanjaa!

Se loppuun Kobosta lukemani kirja on matkakuvaus monessa mielessä. Tykkäsin kovasti.


Anna Kortelainen & Reino Peltonen : Huonon matkailijan päiväkirja 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Anna Kortelainen kulki aikamatkan isoisänsä perässä. Hän löysi vasta aikuisena Tulenkantajien numeroista isoisänsä kirjoituksia ja niiden inspiroimana ryhtyi tutkimaan tämän elämää. Lopputuloksena syntyi romaani,

Se ei kuitenkaan ole tämä kirja.. Tässä molemmt ovat vuoroin äänessä ja lopputuloksena on mielenkiintoinen dialogi isoisäänsä teksteistä etsivän Annan ja autenttisten ajankuvausten välillä.

1900-luvun alusta kuusikymmentäluvulle kulkeutuu Reino Peltosen elämäkerta ja samalla myös hänen tekstinsä kultakin ajalta. On aivan mahtavaa, miten tekstit heijastavat kutakin aikaa ja kirjoittajansa ajatuksia. Jotkut teksteistä toki hieman kärsivät tyylillisesti ajan kulumisesta, mutta ne ovat silti eläviä ja aika yllättävänkin tunteikkaita. Anna Kortelaisen tekstien väleihin kirjoittama selostus isoisänsä elämästä kunkin tarinan kirjoitus- tai julkaisuaikana taustoittaa itse kirjoituksia jännällä tavalla. Jotenkin teksteihin tuntee pääsevänsä vielä enemmän sisälle, kun tietää niiden taustoja ja niistä voi etsiä kirjoittajan elämän tapahtumia tai niiden vaikutuksia.

Kaikkein koskettavin taitaa olla Reino Peltosen sodassa haavoittuneen veljensä tarinoista kirjoittama sotakertomus. Siinä on jotain kauhean tuttua ja suomalaista, melkein pateettista, mutta silti jotain sydämen kieltä soittavaa, Eniten kuitenkin pidin Spoon River Antologian (joka muuten on ollut minulla lukulistalla jo ikuisuuden) tyylin mukaisesti Pariisin hautausmailta kirjoitetusta lyhyistä kuolleiden kuuluisuuksien sanomisista hautausmaallakulkijoille. Ne ovat oivaltavia ja hauskoja, sekä ennen kaikkea sellaisia, että niiden kirjoitusajalla ei ole väliä. Ne sopivat aikaan kuin aikaan.

Tämän kirjan pistän sarjaan viihdyttävät ja avartavat lukukokemukset. Monessa kohtaa tuli vähän uutta kulmaa muualta luettuihin tapahtumiin ja paikkoihin. Eikä mikään liene parempaa matkalukemista laivamatkalla kuin toisen kulkijan kertomukset.

8.3.2016

Oh Hercule! Ja kaikki ne vahvat naiset!

Maisema metrosta maan päällä

Agatha Christie : Herkuleen urotyöt
äänikirjan lukijana Lars Svedberg
oma ostos Elisa Kirjasta 

Pitää sentään hehkuttaa työmatkojeni seuralaista, jonka sankarillisuus on kertakaikkisen viihdyttävää. Varsinkin Lars Svedbergin lukemina ovat Herkuleen urotyöt muuttavat yleensä vähän työläältä tuntuvan siirtymisen kotoa toimistolle ja takaisin siksi paljon puhutuksi "omaksi laatuajaksi". Työssäkäyvällä äidillä sitä ei liikaa olekaan.

Monsieur Poirot päättää toistaa antiikin Herkuleen urotyöt. toki omalla alallaan ja jäljittelemättömällä tavallaan. Englantilainen yhteiskunta, herkulliset stereotyypit, mielikuvitukselliset tarinat ja ennen kaikkea lyömätön belgialainen salapoliisi ovat sellainen cocktail, jota ainakin minä nautin vähän turhankin isoina ahmaisuina. Kirja loppuu aina vähän kesken. Myönnän myös olleeni viime päivinä ehkä vähän epäsosiaalinen lounastauoilla...

Lisäksi tulin oikeastaan näin vasta naistenpäivänä ajatelleeksi, että Agatha Christie kirjoitti oikeastaan aika feminististä tekstiä.

Ai, miten niin?

No, Herkuleen urotöissäkin Mr Poirot on ehkä päähenkilö, mutta erittäin usein hänen erinomaisuutensa heijastuu jonkin feminiinisen voimakkaan hahmon pinnasta. Kyseisessä hahmossa on aina tarpeeksi karaktääriä, jotta Poirotin ylivoimaisuus saa sen kaipaaman vastapainon. Tarinoista löytyy taitava naispuolinen taidevaras, peräänantamaton morsian, pari harpyijaa, ylevä pääministerinvaimo ja monia muita ihastuttavan vahvoja naishahmoja.

Christien tarinoiden naiset voivat olla kamalia vanhoja kääkkiä, julmasti muista hyötyviä rikollisia, taitavia roolipelaajia tai ihanteellisen korkeaselkäisiä rouvia, mutta yleensä heillä kaikilla on voimakas tahto ja taitoa myös viedä haluamansa asiat eteenpäin.

Sellaisiahan me naiset olemme, vai mitä?


Hyvää naistenpäiväniltaa!

5.3.2016

Helmikuu ei tosiaankaan ollut lukukuu, mutta akvaario tuli hankittua


No ei lukukuu sitten niin millään mittarilla.

Kaikkiaan tulin helmikuussa lukeneeksi tai kuunnelleeksi vain 6 kirjaa. Painiskelin ensimmäistä kertaa jopa äänikirjojen kuuntelujumin kanssa - onneksi siitä sentään päästiin yli ja sitten kuuntelin enemmän tai vähemmän vauhdilla vielä perään lastenkirjankin. Lopuksi tuli kuunneltua vielä tämän vuoden parhaimmistoon todennäköisesti vielä joulukuussakin kuuluva Kari Hotakaisen Ihmisen osa. On se Ritva Valkama sitten taitava lukija.

Varsinaisesti perinteiseen tapaan luettuja kirjoja siis helmikuulle mahtui vain kolme. Milja Kauniston Luxus oli ehdottoman viihdyttävä ja odotan malttamattomana Purppuragiljotiini -sarjan toista osaa. Supernova puolestaan esitteli suomalaisen kumman uusia kirjoittajia (kannattaa tutustua!) ja Manners and Mutiny puolestaan päättää toistaiseksi Koboltani löytyvän Steampunk-teinivakoojattarien tarinan. Taas lennettiin ilmalaivoilla ja setvittiin juonitteluja,

Teatteriin sentään kerkesin ja tykkäsin Espoonlahden teatterin Jumalasta. Ihan oman sävynsä näytelmään antoi, kun lavalta löytyi tuttukin. (Kujerruksia-blogin Linnea).

Muuten helmikuu on ollut töitä ja töitä ja lasten juttuja. Meille muutti nimittäin akvaario. Siis kirjaimellisesti toistaiseksi vasta akvaario. Viikko sitten laitettiin hiekkaa ja vettä ja sen sellaista. Tänään laitettiin kasveja ja kaloja odotellaan vielä viikon verran... Sitten laitetaan tännekin kuva Kirpun projektista.

Ai niin, oli tuossa helmikuussa blogissa yksi juhlaetappikin. Tuli nimittäin kirjoitettua postaus numero 1000.

2.3.2016

Ihmisen osa


Kari Hotakainen: Ihmisen osa
äänikirjan lukijana Ritva Valkama
oma ostos Elisa Kirjasta 

Ei ole ihmisen osa Kari Hotakaisen mukaan kovinkaan häävi. Sitä raapii elantonsa nappikauppiaana ja kuvittelee saaneensa lapset kunnialla aikuisiksi. Sitten huomaa miehen muuttuneen mykäksi ja lastenkin elämän kiemuroivan haasteesta toiseen.Yksi ei oikein pysykään oravanpyörässä kiinni, toisen rakastetun aurinko laskee. Sitten tapahtuu se kamala asia... Siinä vaiheessa tapaa Salme Malmikunnas kirjailijan ja myy tälle elämänsä.

Tarina kehkeytyy auki pikku hiljaa. On erilaisia ihmisiä erilaisissa tilanteissa. Kaikki koittavat pärjätä, mutta aina joskus se ei onnistu vaikka kaikkensa tekisi. Hotakainen kuvaa syrjäytymista ja pienen ihmisen haasteita lempeästi, pilkkaamatta ja ymmärryksellä. Eniten pidin Salmesta. Hän on realisti ja ronskisti elämässä kiinni. Hänen lähettämänsä postikortit ovat täynnä maanläheistä viisautta, joka auttaisi, jos vaan lukisivat ja jos vaan seuraisivat neuvoja. Yksikään hahmoista ei ole täydellinen, kukaan ei ole teoistaan huolimatta paha, kaikki ovat inhimillisiä. Kirjassa näkyy koko suomalainen yhteiskunta, eikä kuva välttämättä imartele, Silti sävy ei ole tuomitseva, ennemminkin se kuvaa ihmisen osaa tehdä parhaansa, omalla tavallaan.

Ritva Valkama on huikea lukija, ilmetty Salme. Hänen äänensä kantaa tarinan alusta loppuun ja kirja oli todella nautinnollinen nimenomaan äänikirjana. Uskon sen olevan hyvä ihan luettunakin, mutta äänikirjassa lyhyet kohtaukset pääsivät oikeuksiinsa. Työmatkat olivat taas pitkästä aikaa mukavia, kun antoi tarinan soljua, välillä naurattaen ja sitten taas liikuttaen.

En ole tänä vuonna ehtinyt lukea vielä hurjan montaa kirjaa, mutta tiedän jo nyt tämän varmasti jäävän yhdeksi parhaimmista tai ainakin parhaiten mieleen jäävistä. Vaikka tarina lopussa vähän kurkottaa uskottavan tuolle puolen, jäävät hahmot ajatuksiin elämään pitkäksi aikaa Ritva Valkaman julistettua kirjan loppuneeksi.