Kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli Shakespearen Othello

Klassikkohaaste II - Ehdinpäs! Eli sainpas luettua ja nyt blogattuakin. Minulla kesti kauan valita klassikkokirjani. Haasteeksi ilmeni viime metreillä se, että kaikki kotona olevat klassikot olen jo lukenut, eikä aika antanut periksi kirjasto- tai kauppareissua. Onneksi on netti ja ilmaiset klassikot. Selasin Elisa Kirjan listaa ja muistin toisenkin haasteen. Shakespearen Othello nostaa minut Lukuharjoituksia-haasteessa viime vuoden tasolle näytelmien osalta eli tarpeistonhoitajaksi. Eikä ole vasta kuin tammikuu!

Tältäkö näyttää mustasukkaisen maailma? 

William Shakespeare: Othello 
Elisa Kirjan ilmaislistalta

Minulta löytyy hyllystä useampikin Shakespearen näytelmä, pääasiassa englanniksi. The Tempest (Myrsky) on niistä ollut aina suosikkini, Macbeth ikuisesti vähän pelottava, Hamlet vähän turhankin monimutkainen. Esiteininä tuli joskus näyteltyä teatterileirin videolle Kesäyön unelman Helenaa (huipputarina eli toinen suosikkini) ja koulun lavalla Julius Caesarissa Kleopatraa... Sitten tuli elämä ja kiireet. Shakespeare, tai siis näytelmät ja teatteri yleensäkin jäivät moneksi vuodeksi. Viime vuonna palasin nuoruudenrakkauten pariin kuukauden teatteri -haasteen kera ja tänä vuonna pitäisi noita näytelmiä myös lukea useampiakin.

Mutta Othello... Olen jotenkin vierastanut tarinaa, sillä minun on vaikea sulattaa mustasukkaista typeryyttä. Miten voikin mies uskoa ilkeää panettelua mieluummin kuin vaimoaan. Miksei hän ota asioista selvää ennen kuin tekee jotain peruuttamatonta? No, siksi kun kyseessä on tragedia - duh...

Lukukokemus suomeksi oli suoraan sanottuna hivenen tuskallinen. Paavo Cajanderin suomennos on toki taiten tehty, mutta jostain syystä vanhahtava suomi töksähtelee vähän kurjemmin kuin vastaava englanti. Tosin pitää nyt sitten lukea sama englanniksikin, että pääsee vertaamaan. Othello toiminee lavalla huomattavasti lukemista paremmin. Dialogin hienoudet pääsevät esiin yhdistettyinä eleisiin ja äänenpainoihin. Tai sitten tämä on vaan vähän vanhentunut. En taida olla tarpeeksi asiantuntija tuota analysoimaan, Joku viisaampi lienee sen jo tehnyt.

Kielihankaluuksista huolimatta täytyy tunnustaa tarinan vieneen mukanaan. On se Wille ollut tosi taitava juonenrakentaja. Yksittäiset kohtaukset vievät tarinaa taitavasti eteenpäin ja antavat ymmärtää enemmän kuin kertovat. Kirja ei ole kovinkaan pitkä, mutta suuria asioita ehtii tapahtua vähilläkin sivuilla.

Othello on Venetsian Dogen suosikki, mauri, urhoollinen sotilas, keraali. Hän rakastuu venetsialaiseen kaunottareen Desdemonaan ja nai tämän isän vastustuksesta huolimatta. Onnellinen loppu? Paitsi, että rakastavaiset saavat toisensa jo ensi sivuilla ja sitten juttuun sekaantuu kaksinaamainen Jago. Kunnianhimossaan loukattu, aviovuoteensa loukkausta kuvitteleva Jago, jonka tavoitteena on luoda Othellolle niin paljon kurjuutta kuin mahdollista. Hiljalleen hän valuttaa maurin korvaan myrkkyä ja kääntää tämän uskomaan nuorikostaan pahinta. Huonostihan siinä lopulta käy.

Näytelmien lukeminen on aivan erilaista kuin romaanien. Mielikuvitukselle tulee vielä enemmän töitä, kun kuvailua ei ole nimeksikään ja kaikki pitää tulkita dialogin kautta. Tavallaan ne ovat lähempänä todellista elämää. Eihän meillä ole mitään kaikkitietävää kertojaa, joka valaisisi taustoja.

On mielenkiintoista uppoutua dialogiin ja antaa mielen luoda kuvansa ja tulkintansa. Ei ihme, että Shakespearen näytelmistäkin on versioita pilvin pimein. Täytyy kokeilla tätäkin elämystä uudelleen eli ihan varmasti tulen lukemaan muitakin näytelmiä.

Olisiko ehdotuksia listalle? 

Minulla on teille tälle päivälle yksi ehdotus. Klikatkaa TÄSTÄ katsomaan, mitä kaikkia muita klassikoita ovat Klassikkohaaste II osallistuvat lukeneet. Takaan, että viihdytte, Mukavaa kierrosta!

Klassikkohaaste I tekstin löydät TÄSTÄ

Upoksissa ja kohti Klassikkohaaste II:sta

Täällä on ollut vähän hiljaista. Hiljaisuus johtuu työkiireistä, kuopuksen vesirokosta sekä siitä, että olen samaan aikaan upoksissa kolmeen ihanaan kirjaan. Kaikissa niissä on useampi sata sivua, joten hetken kestää vielä, jollen nyt innostu keskittymään vain yhteen viimeiselle sivulle saakka.

On muuten jännä, miten lukutottumukset muuttuvat. Nuorena en saanut aloitettua uutta kirjaa, ennen kuin varmasti olin edellisen saanut luettua. Nyt minulla voi olla kirjoja kesken useammalla kielellä, useammasta genrestä ja useammassa muodossa... Syytän ikää, ajanpuutetta ja ihanien kirjojen alati kasvavaa lukulistaa.

Mutta ei hätää, välipalana tuli vedettyä yksi klassikkokin ja KLASSIKKOHAASTE IIsen suuri päivä on huomenna! Muistattehan lähteä klassikkokierrokselle.

Ilmalaivoja ja teinivakoojattaria

Gail Carriger : Etiquette & Espionage, Curtsies & Conspiracies, Waistcoats & Weaponry
Omia hankintoja 

Sophronia on ilmiselvä poikatyttö ja äitinsä epätoivon lähde. Eräänä päivänä hänet lähetetään valmistavaan kouluun kehittymään nuoreksi naimakelpoiseksi neidoksi. Ollaanhan 1800-luvun lopulla, eikä naisella muuta tehtävää olekaan kuin hankkia edukas aviomies. Sophronia harmittelee tilannetta kunnes näkee millaiseen kouluun hän oikein on päätynyt.

Leijuva ilmalaiva kuljettaa tyttöjä nummien yllä. Opetus koostuu seurapiiritaidoista, mutta lisäksi harjoitellaan salamurhia, vakoilua ja viettelyä. Opettajien joukosta löytyvät niin vampyyri kuin ihmissusi ja lähimpänä kouluna on ilkeitä neroja kouluttava Bunson. Koulun käytävillä kulkevat raiteillaan mekaaniset palvelijat ja muutenkin kaiken juonittelun keskipisteenä tuntuvat olevan uuden teknologian tarjoamat mahdollisuudet valta-aseman saavuttamiseen. Vampyyrit ja kaikkea yliluonnollista vastustavat "Picklemen"-puolueen jäsenet kinaavat viestintäkoneesta ja kuningattaren vakoojat tekevät parhaansa osallistuakseen kisaan.

Gail Carriger on nimenä tae vauhdikkaasta ja hyvin kirjoitetusta viihteessä, jossa 1800-luvun asenteet ja tavat sekoittuvat herkullisesti Steampunk teknologiaan ja yliluonnollisiin olentoihin. The Parasol Protectorate  on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani viihdefantasiasarjoja. Finishing School -sarja on tarkoitettu vähän nuoremmille lukijoille (sellaiset 25-30v nuoremmille) mutta hyvin jaksoin minäkin lukea kolme ensimmäistä osaa ja neljännenkin tulen varmasti hankkimaan.

Näissä romaaneissa naiset ovat aktiivisia toimijoita. Carrigerilla on taito luoda elävänoloisia henkilöhahmoja. He ovat moniulotteisia ja jokaisella on omat erityispiirteensä. Naisellinen Dimity, jonka haavenaa on päästä "normaaliksi" seurapiirirouvaksi, ihmissusien keskellä kasvanut Sidheag, vähän kömpelö Agatha ja vakoojaluonnonlahjakkuus Sophronia muodostavat kenties välillä vähän perinteisen, mutta erittäin toimivan kokonaisuuden. Pidän myös siitä, että kukaan ei kirjoissa ole puhtaasti paha tai erityisen hyveellinen, vaan kaikilla on omt motiivinsa ja syynsä niiden takana.

Monisyisestä polveilustaan huolimatta Carrigerin kirjat eivät edes yritä olla "vakavaa" kirjallisuutta, vaan kirjan aloittaessaan tietää lähtevänsä vauhdikkaaseen pyöritykseen ja saavansa vähintäänkin hymyillä, jollei ihan sitten nauraa ääneen. Suosittelen. Piristävää hyvänmielen kirjallisuutta ei koskaan ole liikaa.

Vähän vanhaa, vähän uutta, eli kuukauden keittokirjat

Emmi-Liia Sjöholm: Koko perheen kattaus 
Luettavaksi ja kokattavaksi kustantajalta 

Perhe pitää ruokkia joka päivä. Aina välillä pitää inspiraatiota vähän tökkiä ennen kuin mieleen juolahtaa menuaiheita. Jos aterioiden keksiminen on kaikilla välillä työlästä, millaista se onkaa perheessä, jossa pitää vältellä tiettyjä ruoka-aineita?

Keittokirjat ovat oiva apu inspiraation liikkeelle tönäisemisessä ja Emmi-Liia Sjöholmin kirja auttaa varmasti perheissä, joissa pitää vältellä joko gluteenia, kananmunia tai maitoa, tai kaikkia kolmea. Kirjan resepteissä kun ei käytetä noista mitään.

Pidin kirjan tervejärkisestä ja vähän arkisestakin lähestymistavasta. Ruoat on tarkoitettu koko perheen nautittaviksi eikä pelkästään allergisen perheenjäsenen ravinnoksi ja siksi tästä kirjasta on iloa ihan tällaiselle kaikkiruokaisellekin perheelle. Kokeiltavaa löytyi  Jotkut resepteistä tosin ovat sellaisia, että voin niitä kyllä kokeilla, mutten ehkä ihan edustamassa sitä ruokalajia, jota korvaavaksi ne kirjassa kuvattiin. Muutenkin tuntuu hassulta, että pitäisi väkisin luoda jotain tiettyä ruokaa muistuttava korvaava resepti. Maailma on täynnä ihania ruokalajeja, jos muutama jää väliin, niin ei se voi olla niin katastrofaalista. No, meillä tietysti ei joudu kukaan välttelemään mitään, joten ehkä en vain ole joutunut tilanteeseen, jossa tuo olisi tarpeellista.

Kirjan kuvissa on rauhallinen ja vähän viileä tunnelma. Pieni jutustelu lukujen alussa kertoo, mitä tuleman pitää. Tämä on mukava lisä keittokirjahyllyyn ja allergikkoperheille kannattava hankinta ruokastressin lieventämiseen.

Pipsa Hurmerinta: Pipsan keittiössä 
Ale-ostos 

Vähän vanhempaa keittokirja-vuosikertaa edustaa tammikuussa alepöydästä mukaani lähtenyt Pipsa Hurmerinnan - Pipsan keittiössä, josta pidin kovasti.

Kirjan reseptit ovat konstailemattomia, mutta kertovat innostuksesta ruokaan. Kuvissa näkyi myös ihmisiä laittamassa ruokaa tai nauttimassa siitä. Se toi ohjeetkin jotenkin lähelle ja vielä houkuttelevammiksi. Teki mieli päästä mukaan.

Kirjasta on toistaiseksi tullut kokeiltua paria reseptiä, mutta tätä hyvän mielen tuovaa kirjaa tulen varmaan selailemaan uudelleen. Tämä (ja samoin muuten tuo kuvassa taustalla näkyvä Jordannovankin kirja) on myös inspiroiva kirja parhaimmillaan sillä vaikken parina päivänä tehnytkään kirjan reseptin mukaan, sai illan ruoka ajatuksena alkunsa joko kirjan kuvasta tai siinä mainitusta raaka-aineesta.

Pipsa oli näin vuoden 2016 aluksi myös mukava trendibongailukirja... aina välillä kannattaa kurkistaa muutaman vuoden takaiseen ajatteluun ja huomata, miten jotkut asiat ovat nousseet pinnalle ja kadonneet, toiset taas tulleet jäädäkseen - omaan keittiöön tai muiden.

Äänikirjojen kuuntelussa on omat vaaransa...

Kuuntelen äänikirjoja usein työmatkalla, siis liikenteessä. Vielä en ole jäänyt auton alle, vaikka välillä tunnun menevän sokeana ja kuurona ihan jossain muualla kuin Helsingin teillä. Itse asiassa en tarkemmin ajatellen kauhean paljon kyllä edes kulje teitä pitkin, parissa kohtaa vaan, joten ehkä tuo liikennevaara kuitenkin on aika marginaalinen.

Kanssaihmisten oudolla käytöksellä häiritsemisen tai hivenen oudoksi leimaantumisen välttäminen puolestaan taitaa olla jo myöhäistä. Olen hihitellyt, virnistellyt ja jopa purskahtanut nauruun itsekseni kesken kävelyn tai bussinpenkillä istuessani. Toisaalta olen myös kyynelehtinyt julkisesti ilman mitään ilmeistä syytä. Tässä jokin aika sitten Herttoniemessä oli ihan pakko laittaa puhelin pois ja katkaista tarina ennen kuin nousin bussiin. Pelkäsin silmieni muuttuvan turvonneen punaisiksi juuri ennen palaveria ja muiden bussiin nousevien matkustajien kohta tarjoutuvan lohduttamaan nenäliinoineen... ja minä kun vain kuuntelin kirjaa...

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
lukijana  Jukka Pitkänen

Kirjan alussa kirjailijan vaimo lähtee taksilla hakemaan uutta sydäntä. Taksi on valkoinen Toyota ja sen kadotessa näkyvissä lähtee mieskin matkalle. Ensin mennään sairaalaan omien kipujen vuoksi, mutta sitten yhä enemmän ja kauemmaksi menneisyyteen. Lapsuuden seikkailijasta kasvaa nuori lehtimies, isä ja sitten kirjalija.

Kyllähän minä muistan, kun koulussa käskettiin lukea Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. Muistan myös pitäneeni kirjaa hyvin kirjoitettuna, mutta jotenkin tuo pohjoisen miehen maailma jäi nuorelle etelän tytölle vähän vieraaksi, enkä kokenut novelleja kovinkaan itseäni koskettaviksi. (Kyllä, Oulu on Turusta katsottuna aika pohjoisessa).

Nyt kun ikää on kertynyt ja kai jonkin verran elämänkokemustakin, niin osaa arvostaa kirjailijan kykyä luoda lukijan silmien eteen kuvaelma elämästään, iloistaan ja suruistaan, epäonnistumisistaan ja huikeista onnenhetkistään. Sitä myötäelää ihan eri tavalla. Sitä paitsi, Skiftesvik osaa kirjoittaa.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on jo kirjan nimenä nerokas. Se kattaa kaiken, kertomatta kuitenkaan varsinaisesti mitään. Itse tarina soljuu ajasta ja tilanteesta toiseen. Joissain tilanteissa naurattaa, joissan vähän hymähtelee myötähäpeästä, joissain liikuttuu ja tietyssä kohdassa muistutin lähinnä vesiputousta, tai olisin muistuttanut, mutta pistin puhelimen kuulokkeineen ajoissa laukkuun ja kuuntelin kyseisen kohdan minuutin pätkissä hengitystä pidättäen. (Uteliaille tiedoksi, että kyseessä oli kohta, jossa kirjailijan poika menehtyy - kolmen pojan äidille se kiteytti pahimmat painajaiset ja hyvin kirjoitettuna iski suoraan sydämeen).

Skiftesvik kirjoittaa kuin aukaisisi sielunsa lukijoille ja kirjaisi sen kaikkien näkyville. (Ehkä hän tekeekin niin. En tunne kirjailijaa ihmisenä, joten en pysty arvioimaan). Kirja ei kuvaile ylenmäärin tuntemuksia eikä kerro, miten kirjailijaa raivostutti, suretti tai ilahdutti. Siksi teksti ehkä onkin niin vaikuttava. Eleettömästi todeten saa paljastettua enemmän kuin kasalla kuvailuja.

Pidin siis kirjasta kovasti ja Jukka Pitkäsen tapa lukea sopi kirjaan valtavan hyvin. Sekin oli omalla tavallaan eleetöntä, muttei missään nimessä tylsän tasapaksua. Seuraavaksi täytyy varmaan hankkia Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja uudelleen luettavaksi. Voisi verrata lukukokemusta siihen nuoremman minäni vastaavaan (tai siihen, mitä siitä nyt muistan).

Kirja, josta en tykännyt

Polku Filloryyn?

Lev Grossman : The Magicians 
HelMet Overdrive e-kirjalaina

Meitä kirjabloggaajia aina välillä kritisoidaan siitä, että kirjoitamme aina hehkutuksia. Täytyy myöntää, että minäkin enemmän kirjoitan ylistäviä tekstejä kuin haukkuvia. Tähän on yksinkertainen syy. Valikoin luettavakseni kirjoja, joista ainakin oletan pitäväni. Joskus siinä ei sitten kuitenkaan onnistu.

The Magicians -kirjaa on kuulemma ylistetty aikuisten Harry Potteriksi ja siitä on tekeillä myös tv-sarja. Minä en oikein tiedä, mitä aikuista tässä oikein muka oli, paitsi ehkä se, että läträttiin viinan kanssa ja seksi oli suoremmin kuvioissa mukana. Kyllä tämä minusta oli aikamoista teiniangstia tulvillaan, eikä edes erityisen hyvin kuvattuna.

Quentin on 17, kun hän päätyy oppilaaksi velhokouluun. Tavallinen elämä ei nörtille ollut kivaa, mutta taikuuskin tuntuu jotenkin masentavalta ensi innostuksen jälkeen. Eikä elämä sitten valmistumisen jälkeenkään oikein maistu miltään, paitsi viinalta. Lapsuuden lempikirja toisen maailman seikkailuista vetää puoleensa, mutta kun sinne sitten lopulta päästään, ei seikkailukaan tuo onnellista oloa.

Mistä minä en tässä sitten tykännyt? No, ensinnäkin, olen tosi huono lukemaan amerikkalaisia nyyhkytarinoita siitä, miten kaikki on kurjaa, kun en vaan viitsi ja en vaan viitsi, kun kaikki on kurjaa, paitsi viina tietysti kelpaa ja ollaan niin tosi coolisti ikävystyneitä kavereiden kanssa. Scott Fitzgerald ja D.H. Lawrence osasivat kuvata l'ennui-tunnelman tyylikkäästi. Uudemmat tuntuvat lähinnä keskenkasvuisten valitukselta, mitä ainakin tämä tietysti vähän olikin. Sama häiritsi minua myös Tiklissä, joka kuitenkin kai on hyvin kirjoitettu, joten kyseessä on tosiaankin tyylilaji, jolle minulle ei riitä kärsivällisyyttä yhtään. Toivon totisesti, etteivät omat pojat koskaan näytä moisesta asennoitumisesta merkkejä edes teini-iän tunnesyövereissä...

The Magicians ei kuitenkaan ole edes erityisen hyvin kirjoitettu. Ensimmäiset noin 300 sivua koostuvat pääasiassa irrallisista kohtauksista, joiden välissä voi olla pitkäkin aika, eikä juonen punainen lanka oikein seuraa mukana ollenkaan. Henkilöhahmot jäävät paperisiksi, heitä myös ilmaantuu ja katoaa taas ilman selityksiä ja ilmaantuu sitten uudelleen, edelleen ilman ilmeistä linkkiä tarinaan. Jollen olisi ollut utelias näkemään, muuttuuko tahti missään kohtaa, olisi kirja jäänyt minulta kesken.

Piti lukea noin 300 sivua ennen kuin päästiin itse asiaan. Kuvaus Fillory-seikkailuista on jollain tavalla mielenkiintoisesti vinksahtanut. Se on niin kuin lasten "narniamainen" seikkailu, muttei sitten kuitenkaan. Jotain on väärin ja se välittyy lukijallekin. Siitä osioista minä jopa ihan pidin. Viimeisten sivujen supersankari-assosiaatiot kuitenkin taitavat tehdä sen, että tämä kirjasarja päättyy kohdallani tähän. Rajansa uteliaisuudellanikin.

Oih ja voih, tunteja lisää kiitos ja 2015 parhaat kirjat

Oih ja voih, minulta meni (taas) kokonaan ohi Blogistanian vuosittaisten palkintojen äänestysprosessi. Kyllähän minä siitä  näin viestejä, mutta ne eivät oikein tainneet rekisteröityä. No, onneksi on paljon kirjabloggaajia, jotka saavat aikaiseksi.

Sitä paitsi, minä olen ihan toivoton, kun pitäisi laittaa kirjoja paremmuusjärjestykseen. Pidän niin monenlaisesta ja eri kriteereillä järjestys näyttää aina erilaiselta. Toki helmet erottuvat peruskaurasta, mutta sitten sen jälkeen käy tosissaan vaikeaksi.

Tuloksia tosin on sitten aina todella mielenkiintoista lueskella.

Blogistanian kirjapalkinnot alkavat jo olla perinne. Tänä vuonna tunnustukset jaettiin neljässä kategoriassa:

1. Blogistanian Finlandia parhaille viime vuonna ilmestyneille kotimaisille jo viidettä kertaa
2. Blogistanian Globalia parhaille viime vuonna ilmestyineille käännöskirjoille myös viidettä kertaa 
3. Blogistanian Kuopus parhaille viime vuonna ilmestynelle lasten- ja nuortenkirjoille neljättä kertaa
4. Blogistanian Tieto parhaille viime vuonna ilmestyneille tietokirjoille kolmatta kertaa

Kirjabloggaajat lukevat paljon, joten otos lienee aika kattava. Kirjabloggaajat myös lukevat, mitä haluavat eivätkä siis pakotettuina työn puolesta. Siksi nämä tunnustukset voitaneen katsoa aika suoraksi lukijapalautteeksi. Toki meihin vaikuttavat markkinointi, viestintä ja sidosryhmävaikuttavuus (kuten vaikka muut bloggaajat) - niin ne vaikuttavat kaikkiin muihinkin lukijoihin. Minusta nämä palkinnot voi siis nähdä myös jonkinlaisena läpileikkauksena kansan lukutottumuksista ja ennen kaikkea mielipiteistä. 

Jännittäviä tuloksia, vaikka joukossa ei kai mitään hirveän suuria yllätyksiä ollutkaan. Kyllä näitä jo vuoden varrella on blogeissa hehkutettukin :-)

Kuinkas sitten kävikään? 

Blogistanian Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogi ja tulokset löytyvät täältä
Kauhean huonosti olen viime vuonna kirjoja lukenut sillä voittaja on minulla vielä lukematta enkä koko listaltkaan ole lukenut kuin kolme eli Katja Ketun Yöperhosen, J.P.Koskisen Kuinka sydän pysäytetään ja Saara Turusen Rakkaudenhirviön.  Lukulistani kasvoi kertahujauksella aivan monumentaalisiin mittasuhteisiin... Voittajan arvannette, kun sanon sen saaneen juuri yhden toisenkin, melkein samannimisen palkinnon. Kannattaa kuitenkin lukea koko ääniä saaneiden lista. Joukkoon mahtuu monenlaista hyvää.

Blogistanian Globaliaa emännöi puolestaan Kirjallisena.Minna -blogi. Tulokset täällä.
Ilmeisesti olen lukenut käännöskirjallisuutta hieman enemmän tai osunut paremmin listalle sillä viiden parhaan joukossa on peräti kolme lukemaani. Voittajaan rakastuin äänikirjana. Andy Weirin Yksin Marsissa oli viime vuoden valopilkkuja omallakin lukulistallani. Anthony Doerrin Kaikki se valo, jota emme näe puolestaan kuului myös parhaimpiin äänikirjakokemuksiini. Muita ei listalta sitten luettuja minulla löydykään. Neidonhius on kesken. Haluan antaa sille aikaa ja nautiskella, mutta jotenkin juuri nyt on niin hektistä, että huomaan lukevani koko ajan jotain "helpompaa". Upea ehdokaslista Globaliassakin.

Blogistanian kuopusta emännöi Luetaanko tämä? Tämän osalta minulla meni tosi huonosti. Vain Tatu Kokon Rob McCool ja Krimin jalokivi löytyy listalta. Kepler62  ekan osan sentään olen jo ladannut pojille luettavaksi. Pitänee petrata. Tuolta löytynee luettavaa pojillekin.

Blogistanian Tietoa emännöi Les-Lue -blogi. Ensin luulin, etten olisi listalta lukenut yhtään, mutta (jihuu!) yksi sentään löytyy omaltakin luettujen listaltani. Joulunalusajan Viiltäjä Jack teema näkyy tässäkin.  Mielenkiintoisia kirjoja toki löytyy listalta monia muitakin.

Siinä se siis viime vuodelta. Nyt täytyy yrittää muistaa tämä homma koko vuoden ajan lukemisissa ja merkitä luettujen listaan alusta alkaen mahdolliset omat ehdokkaat.

Kirppu & Geoetsivät

Tiedättehän sen tunteen, kun koittaa saada poikaa tarttumaan kirjaan ja vastauksena on tuhahdus ja iPadin käynnistysääni? Turhauttavaa. Onneksi joskus on niitä hetkiä, kun kuulee kirjasarjasta, joka on ihan hyvä ja jota voisi vaikka lukea. Esikoisen kohdalla se oli Soturikissat.

Kirppu onkin sitten ollut vaikeampi tapaus. Hän on pistänyt vastaan koko 11v voimallaan (ja joka vuosi sitä ennen) heti kun on kyse lukemisesta. Koulu sitten vähän on pakottanut edes vilkaisemaan kirjaan ja tänä vuonna viidesluokkalaisen pitäisi lukea kirja kuukaudessa. Voitte siis kuvitella äidin riemun, kun löytyi vastahakoiselle lukijalle kelpaava sarja. Kaksi osaa luettuna (kolmas eli se eka odottaa e-kirjana vielä Kirppua. Luulin hänen sen jo lukeneen, mutta mitäs tässä paljastuikaan...)


Johanna Hulkko: Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus, Geoetsivät ja vesiseikkailu 
Omia ostoksia

Vaan mitäs sanoo Kirppu kirjoista?

"Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus oli parempi kuin Geoetsivät ja vesiseikkailu.sillä munaishaudan salaisuus oli jännittävämpi. Muuten ne molemmat olivat ihan ok, Muinaishaudan salaisuudessa oli aikasta jänniä kohtia. Esimerkiksi kivien tutkiminen muinaishaudalla. Vesiseikkailu enimmäkseen oli tiedon hakua, kun Geoetsivät halusivat saada selville oliko (tassä kohtaa tulee spoileri) parantava vesilähde totta."

Kysymykseen vieläkö Kirppu aikoo lukea Geoetsiviä oli vastaus tyypillinen: "Ehkä joskus..."

No, se kolmas olisi e-kirjana valmiina... ja juuri latasin myös Kepler62:sen ekan osan, (tarjouksessa Elisa Kirjassa), jonka pitäisi olla kuulemma kovinkin hyvä tai sitten olisi vielä se toinen joululahjakirja eli Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Kurppa 16. Ei se siis ainakaan kirjojen puutteesta jää kiinni...

Äiti on muuten noista Geoetsivistä Kirpun kanssa ihan samaa mieltä. Muinaishaudan salaisuus oli jännittävämpi ja parempi muutenkin. Tarina oli jotenkin eheämpi ja kirjassa oli oikeasti juoni. Vesiseikkailu meni tosiaan vähän haahuiluksi. Mukavia kirjoja kuitenkin molemmat ja ihanaa, että kiinnostavat. Tuosta on hyvä sitten vähitellen kasvaa aikuisempiin dekkareihin ja niissähän lukemista riittääkin sitten loppuiäksi.

Lukuhaaste: Lukuharjoituksia

Juuri tässä uhosin, että tänä vuonna ei sitten mitään muita haasteita otetakaan kuin kuukauden teatteri. Sitten menin ja ilmoittauduin klassikkohaasteen kakkosvaiheeseen. Se on aika pahassa vaiheessa, kun en vielä ole edes identifioinut luettavaani... vielä ehtii.

Otetaan nyt sitten vielä kerta kiellon päälle. Kun noita teatterikäyntejä tässä kerran vuoden aikana pitäisi kertyä, niin kaipa sitä voisi myös lukea näytelmiä. Shakespeare uusintakierros houkuttaisi. 
Kujerruksia blogin Linnea tänään juuri lanseerasi haasteen, jonka säännöt siis ovat häneltä suoraan kopioituina seuraavat: 

Haaste alkaa tästä päivästä (10.1.2016) ja päättyy 10.11.2016. 

Haasteeseen luettuihin näytelmiin liittyen ei ole mitään rajoituksia eli se voi olla moderni tai klassikko tai kirjoitettu millä kielellä tahansa. Tekstin pitää kuitenkin olla kirjoitettuna nimenomaan näytelmämuotoon repliikkeineen ja parenteeseineen päivineen. Haasteeseen hyväksytään myös elokuvakäsikirjoitukset.

Lukemalla useamman näytelmän voi ansaita erilaisia teatteriin liittyviä ammattinimikkeitä:
1 luettu näytelmä - tarpeistonhoitaja
2 luettua näytelmää - puvustaja
3 luettua näytelmää - lavastaja
4 luettua näytelmää - dramaturgi
5 luettua näytelmää - ohjaaja
6 luettua näytelmää - teatterin pääjohtaja
yli 6 luettua näytelmää - taidemesenaatti

Ei pitäisi olla liian raskasta, kunhan vaan muistan haasteen olemassaolon. Tästä se lähtee.  

Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta

Minähän en muuten juokse. Siis ainakaan muuta kuin välillä bussiin. Tiedän lenkkeilyn olevan kovin trendikästä, tiedän sen olevan myös hyväksi kunnolle. Jopa isäntä on viime vuosina innostunut juoksemaan. Minä en. Aina välillä leikittelen ajatuksella, mutta siitä on vielä pitkä matka lenkkipoluille.

Kerran lähdin lenkille esikoisen kanssa. Poika juoksi edessä takaperin ja kyseli, josko äiti varmasti jaksaa... että niinkin rohkaisevat kokemukset.

On kuitenkin mielenkiintoista lukea taitavan kirjoittajan mietteitä juoksemisesta, kilpailemisesta ja kilpailuihin valmistautumisesta. Siitä, mitä tapahtuu kilpailun mennessä penkin alle tai kun se onnistuu ehkä liiankin monta kertaa. Murakami harrastaa nykyään juoksemisen lisäksi myös triathlonia. (Pudistaa päätään ihmisen oikuille...)

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Haruki Murakami on juossut vuosikymmeniä. Hän aloitti juoksemisen vähän samaan tapaan kuin kirjoittamisen. Eräänä päivänä hän vain päätti lähtevänsä lenkille. Omimmillaan hän on juostessaan säännöllisesti, joka päivä ja paljon. Melkoisia määriä kai pitääkin juosta, jotta pystyy pitämään vähintään yhden maratonin osallistumisvauhtia päällä vuosikausia.

Voisi olla todella tylsää lukea jonkun ajatuksia omasta lenkkeilystään, mutta Murakami onnistuu yhdistämään lenkkipohdinnan kilpailuihin valmistautumiseen ja selviytymiseen välillä odotuksia huonommista tuloksista. Juoksemisen ohella mietitään ikääntymisen vaikutuksia kykyihin ja ihmisen sopeutumista muutoksiin.

Kun osaa kirjoittaa, osaa näköjään kirjoittaa mistä vaan. Lukua maratonille valmistautumisesta lukee kuin mitäkin jännitysromaania. Kirja on täynnä tuokiokuvia, joiden tunnelma kelin kuumuutta tai nautinnollista tuulenvirettä myöten välittyy lukijalle elävästi. Lenkkikilometrien lomaan mahtuu pohdintaa elämästä, muutoksesta sekä työstä tavoitteiden saavuttamiseksi. Kirja ei ole varsinaisesti elämäkerta (Murakamin elämään kai mahtuu paljon muutakin kuin juokseminen), mutta jotain olennaista kirjailija onnistuu itsestään välittämään ja toki kirjassa kerrotaan myös ihmisestä eikä vain hänen askeleistaan asfaltilla,

Pieni suuri kirja pitää otteessaan ja sitä lukee mielellään. Lisäksi se sai minutkin taas harkitsemaan lenkille lähtöä. Onneksi nyt tulivat nämä pakkaset ja lumipyry, niin ei tarvitse ihan heti ryhtyä sanoista tekoihin. Katsotaan uudelleen sitten keväällä...

Lempilukupaikat - eli tilastoa kyselystä

No niin... edellisistä tilastoista ei vielä ole kovin kauan, mutta katsotaan nyt kyselyn tulokset. Minua alkoi nimittäin Unikulman uni-illan jälkeen kiinnostamaan kovasti ihmisten lukutottumukset ja lempilukupaikat. Minä nimittäin luen mieluiten / useimmiten sängyssä. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että ehdin yleensä kirjan ääreen vasta juuri ennen nukkumaanmenoa, mutta toki sängyssä on kiva loikoilla ja lukea muutenkin.

Varsinkin tällaisella kelillä tekee mieli käpertyä johonkin lämpimään peiton alle hyvä kirja seurana. Enkä muuten ole ainoa. Kyselyyn vastasi 68 lukijaa ja kukin sai halutessaan antaa äänensä useammallekin lukupaikalle. Peräti 63% kyselyyn vastanneista nimesi sängyn lempilukupaikakseen (tai yhdeksi niistä). Tulos oli ehkä odotettavissa, mutta silti, aika huima ero seuraavaan suosikkiin.

Makuuasennossa luetaan toiseksi tulleessa paikassakin eli sohvalla loikoillen (28%), samassa paikassa mutta istuen puolestaan tykkää lukea 12%. Sohvannurkassa istuen on muuten minullakin kakkoslempparina...

Annoin myös mahdollisuuden lisätä omia lempilukupaikkoja listalle ja niitähän löytyi melkein 12% edestä. Listatuiksi tulivat:
nojatuoli, keinutuoli, pihakeinu (oi kyllä, muttei tällä kelillä), parveke, korituoli, bussi ja onpa jollain onnekkaalla oikein lukemisa varten pyhitetty lukutuolikin...

Hyviä paikkoja kaikki nuokin.

Yksi paikka yllätti nollalla prosentilla. Kukaan ei lue lattialla. Olisin kuvitellut edes jonkun loikoilevan takan edessä paksulla matolla tyynyjen seassa... mutta kun ei niin ei...

Kiitokset kaikille vastanneille ja mukavia hetkiä lempilukupaikoissa! 

p.s. onko ideoita seuraavalle kyselylle? Mitä haluatte tietää kanssalukijoista?

Alex - jännästi kirjoitettu jännäri

Pierre Lemaître : Alex
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Pitkästä aikaa tulin lukeneeksi perinteistä dekkaria. Tai no, perinteistä ja perinteistä. Huomaa, että kirjoittaja on ranskalainen. Koko kirjoitustapaa leimaa sellainen pieni vinksahtaneisuus. Päähenkilö on taitava poliisi, joka samalla on huonokäytöksinen, fyysisesti epätäydellinen ja kamppailee omien traumojensa kanssa. Sinänsä siis tuttua kamaa, mutta jotenkin Lemaître vetää tuon vielä astetta pidemmälle töykeydessä, ärtyneisyydessä, hyvässä sydämessä... Toinen päähenkilö on sitten uhri, jonka eri puolet saavat myös koko poliisilaitoksen hämmennyksiin.

Kirja alkaa, kun nuori nainen kidnapataan. Häkkiin kuolemaan suljettu neito kuitenkin pakenee ennen kuin poliisi ehtii paikalle pelastamaan. Sitten löytyy uusia uhreja, vaikkei ehkä sellaisia kuin alkuasetelman perusteella voisi kuvitella.

Kirja leikittelee uhrin ja oikeuden määrityksellä. Mitä voi joutua kokemaan, jotta  julmalle murhalle löytyy oikeutus. Femme fatale on joskus ollut pieni tyttö.. Murhaaja kääntyy uhriksi ja oikeudenmukainen rangaistus jää välillä liiankin lieväksi. Näin ainakin (naisena) jäin lopussa miettimään.

Kaikkiaan pidin kirjasta, vaikka se varsin julma paikoitellen onkin. Lukija tietää murhaajan jo aika alkuvaiheessa, mutta tarina kiepauttaa asetelmia uudenlaiseksi sen verran tiuhaan, että tietäminen on oikeastaan melkein turhaa. Yksityiskohtien lisääntyessä luku luvulta, kuva näyttää toisenlaiselta, ihan niin kuin kaleidoskoopissa. Tämän parissa ei pääse tylsistymään.

Pidin myös poliisipäällikkö Camille Verhoevenista. Hän on kaikessa raadollisuudessaan yllättävän inhimillinen. Ylivertainen rikosten ratkaisija on myös kärsivä ihminen. Lisäksi suhteet kollegojen kanssa ovat oikeastaan herkullisen kiemuraiset, vähän niin kuin ihmissuhteet oikeassa elämässäkin, tai ainakin ranskalaisessa elokuvassa. Kirjan parasta antia ovatkin jännittävän juonen lisäksi mielenkiintoiset henkilöt. Niin, pahikset kuin hyvikset osoittautuvat monisärmäisiksi ihmisiksi ja Pierre Lemaître saa heidät hahmoteltua hurjan yksityiskohtaisesti ihan vain muutamilla vedoilla. Teot puhuvat puolestaan, ihmiset vähän vähemmän.

Alex on toinen osa Verhoeven-sarjassa. Ensimmäistä osaa ei ilmeisesti ole koskaan suomennettu. Miksiköhän tämän kanssa on näin oudosti lähdetty liikenteeseen? Seuraava kirja ilmeisesti kuitenkin ilmestyisi maaliskuussa.

Hauska kuriositeetti on muuten sekin, että Pierre Lemaître on myös palkittu historiallisten romaanien kirjoittaja. Hänen teoksensa Näkemiin taivaassa, voitti vuoden 2013 Goncourt-palkinnon. Mitä ilmeisemmin kyseessä on taidokas kirjailija monella saralla. Lisää kirjoja lukulistalle siis.

Yksin Marsissa

Tähän vuodenvaihteen ihmettelyjen ja teatterikauden avauksen tohinoihin välillä yksi kirjakin. Samalla saadaan lyhennettyä viime vuoden rästibloggauksien listaa. Tämä nimittäin kuuluu "ehdottomasti jaettavien ja suositeltavien" kirjojen joukkoon. Aivan mahtava lukukokemus! Toimi erityisen hyvin matkalukemisena. Pienet hankaluudet normilomalla eivät tämän Mars-matkailun rinnalla tuntuneet miltään.

Andy Weir: Yksin Marsissa 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Mark Watney herää. Antenni törröttää rinnasta ja olo on muutenkin huteranpuoleinen. Varsinkin sitten, kun hän huomaa muun miehistön lähteneen myrskyn tieltä ja vieneen ainoa kulkuvälineen mukanaan. Tuho näyttää varmalta. Ollaanhan yksin Marsissa...

No, eihän se tarina tietysti tuohon voi loppua. Mark on kekseliäs botanisti-insinööri, jonka rinnalla MacGyverkin näyttää harjoittelijalta. Hänen taitonsa joutuvatkin Marsin oloissa kovalle koetukselle, sillä punainen planeetta näyttää kantavan kaunaa yksinäistä asukkiaan kohtaan. Ratkottavia pulmia riittää. Mistä saada vettä, ruokaa, suojaa? Miten välttää räjähtämästä ilmaan tai löytää juttukaveri maan suunnalta? Voiko planeetalta päästä pois? Koskaan?

Kirja on jännä sekoitus kuvauksia kemiallisista reaktioista, viljelymetodeista ja fysiikan lakien hyödyntämisestä sekä Markin omia tuntemuksia lokiin kirjattuina. Lifestyle-blogi romaanimuodossa? Oma tietämykseni kuvatuista aiheista on lähinnä rajallisen alapuolella, mutta silti en kyllästynyt. En väitä edes yrittäneeni ymmärtää läheskään kaikkea, mutta kirjaa en missään vaiheessa ajatellut jättäväni kesken. Sen verran jänniä tapahtui ja ihan koko ajan.

Kaiken lisäksi Mark on valloittava persoona. Vähän sarkastinen ja hurmaavasti teinihuumoriin jumittunut (apua, kirjoitinko minä oikeasti noin?). Hänen vakaa päättäväisyytensä kaikkien vaikeuksien edessä luo lukijaankin uskoa. Ehkä tästä(kin) vielä selvitään.

Minun teki mieleni lukea tämä kirja siitä saakka, kun kuulin Siilon kirjoittajan Hugh Howeyn sitä ylistävän pari vuotta sitten kirjamessuilla. En pettynyt. Kirja on juuri niin omalaatuinen kuin miksi Howey sitä ylisti. En ikinä olisi uskonut ahmivani kirjaa, jonka kaavana on kuolemanvaara - vähän fysiikkaa - vaara vältetty - seuraava kuolemanvaara - vähän biologiaa... Ei kun hetkinen, eikös tuo olekin peruskaava kaikissa seikkailuromaaneissa? Ehkä poislukien nuo tiedeosuude kuitenkin? Luulen kirjan viehätyksen osaltani ainakin osittain perustuvan siihen, että se ainakin kuulostaa uskottavalta. Tottahan sitä nyt tieteellä Marsista selviää. Ehkä pitäisi tutkia, onko joku jo analysoinut Markin käyttämien keinojen todelliset mahdollisuudet. Ihan varmasti sekin on jo jossain selvitetty.

Kirjan perusteella on myös tehty elokuva, joka menee parhaillaan elokuvateattereissa. Pitäisiköhän ...?

Nukketeatteri Sytkyt ja Muumilaakson talvi

Vähän jännittikin ennen teatteria 

Vauhdilla aloitetaan "kuukauden teatteri" -haaste vuodelle 2016. Vuosi ehti vasta toiseen päivään, kun jo matkustimme kuopuksen kanssa "suurelle kirkolle" - tai no, emme me ihan sinne saakka kerinneet, Kansallisteatterille vain. Ensin bussilla ja sitten vielä metrolla. Pitäähän sitä kaikki mahdolliset kulkuvälineet testata.

Oli siis Toton vuoro päästä äidin kanssa teatteriin. Nukketeatteri Sytkyt toi lasten riemuksi tarjolle muumien talvitarinan. Versio on varsin riisuttu ja myös rankasti lyhennetty, lähinnä kai taaperoista ja leikki-ikäisistä koostuvan yleisön rajallinen keskittymiskyky huomioonottaen.

Hieman jännitti ennen nukketeatteria. Poikaa tietysti, mutta hieman äitiäkin. Täytyy myöntää, että poden jonkinlaista nukkekammoa ja olen kyseisen fobian mitä ilmeisemmin huomaamattani tartuttanut myös lapsiin. Perinteinen nukketeatteri näkymättömissä olevine esittäjneen ja julmine nukenkasvoineen, olisi voinut aiheuttaa pahemmanlaatuisia traumoja (ainakin äidille).

Olen kerran elämässäni vieraillut Lyonin nukkemuseossa ja puolessa välissä oli pakko mennä vähäksi aikaa parvekkeelle hengittelemään. Minusta nuket ovat aina vähän pahansuovan näköisiä ja niiden silmät tuntuvat seuraavan jokaista liikettäni, Voitte kuvitella fiilikset isoissa saleissa täynnä vanhanaikaisia nukkeja ja nukketeatterien rekvisiittaa...

Mutta nyt oli tarkoitus kertoa muumeista teatterissa. Täällä ei tarvinnut nukkeja pelätä sillä hahmot olivat tuttuja pehmolelumuumeja. Esitys alkoi pienellä taustakatsauksella. Mistä näytelmä tulee? Mitä kirjailija tekee jne. Minusta tuo oli hyvä idea ja uskon lastenkin arvostaneen, kun heille ei lässytetty vaan puhuttiin samoista asioista kuin isoille ihmisille. Ehkä jotain jopa jäi mieleen. Yhdessä tehdyn taian jälkeen käveltiin portaat lämpiön yläkertaan, pienet ihmiset kädet tiukasti nyrkissa valoa säilöen.

Pikku Myy, Muumipeikko, tuuheahäntäinen orava ja mörkö olivat paikalla. Lapset seurasivat kauniisti paikoillaan, silmät pöydän päällä tapahtumien mukaan vaihtuvia valoja ja pehmohahmojen seikkailuja tarkasti seuraten. Itse asiassa keskittymisen taso oli sellainen, että tarina olisi voinut ehkä olla hivenen pidempi. Nyt esitys ei kestänyt kaikkinensa ihan puolta tuntia. Tarinan kaari olisi kuitenkin vaatinut hivenen täyttöä, jotta juoni olisi säilynyt eheämpänä. Toisaalta, nyt ei kenenkään pinna loppunut kesken ja poislähteminenkin sujui hyvässä järjestyksessä.

Juha Laukkanen veti koko shown

Mitä ilmeisimmin lapset nauttivat. Palaute tämänikäiseltä yleisöltä on hyvin suoraa. Jo se, että kaikki jaksoivat seurata pöydän tapahtumia kertoi onnistumisesta. Ainoat yleisön häiriötekijät tulivat aikuisista, kun oli pakko kuvata jälkikasvua teatteriyleisössä (täh???? - sanon minä).

Mukavaa oli myös se, että esityksen jälkeen saattoi käydä pöydälle kurkistamassa lähempääkin (ja äiti ikuistaa teatterikäynnin siinä vaiheessa). "Kivaa!" sanoi teatteriseuralainen mielipidettä kysyessäni, vaikka menomatkalla olikin muumeja vähän halveerannut... eihän sitä nyt neljävuotias poika voi muumeista tykätä, imagohan siinä menee..."Tosi hyvä esitys, paitsi että lopun varjo oli pelottava" (Nuuskamuikkunen saapui Muumilaaksoon varjomuodossa).

Kannatti siis käydä. Nyt on esikoinen viety Nummisuutareita katsomaan ja kuopus Muumilaakson talvea.Vain keskimmäinen Kirppu puuttuu, vaikka on minulla teatterisuunnitelmia valmiina jo hänenkin päänmenokseen...

Taustapeili eli lukukäppyrät 2015

Kuivia käppyröitä, mutta aina ne vaan on tehtävä. Kai sitä on sillä tavalla lievästi kieroutunut, että kiinnostaa tarkastella omaa lukemistaan monelta kantilta. Pelkät tarinat eivät siis kuitenkaan riitä.

Tässä siis vuosi 2015 pylväs, piirakka ja tekstimuodossa. 

Kaikkiaan luin 102 kirjaa. Jos tuosta poistaa listalle päätyneet 4 keittokirjaa, päädytään lukuun 98. Ei yhtään huonosti, kun ottaa huomioon, että tänä vuonna on aktiviteettitasoni kasvanut myös teatterin ja museoiden osalta, työtuntien lisääntymisestä puhumattakaan. Silti ajattelin asettaa vuodelle 2016 lisähaastetta ja Goodreadsin Reading Challengeen kirjasin aamulla pyöreän luvun 100. Viime vuodesta tietysti tiputusta on melkein 40 kirjaa, mutta näin ne vuodet vaan vaihtelevat.

(Tosin täytyy sen verran urputtaa, että kaikkia lukemiani kirjoja en ole koskaan Goodreasista löytänyt eli todellinen luettujen listani löytyy Excelistä... Vuodelle 2015 Goodreads väittää 91, mutta todellinen luku on tuo 102. ) 

Satakaksi kirjaa siis ja kuukausijakaumana se näyttää tältä:

Yllättäen piikki näkyy kesäloman sijaan jo toukokuussa. Jos ihan totta puhutaan, niin tuon selittävät kevyemmät (ja hiukan lyhyemmät) äänikirjat sekä pari lyhyttä lastenkirjaa. Paddingtonit kun eivät ole varsinaisesti mitään tiiliskiviä. Sinänsä kuitenkin ihan kivasti tasaantui lukutahti loppuvuotta kohti. Pimeä aika = vähemmän ulkoilua = enemmän kirjoja. Kesällä touhuttiin kaikkea muuta.


Mitä sitten tuli luettua? 

Aikalailla kaikenlaista kirjallisuutta on taas käsiini eksynyt, mutta kaksi tyylilajia on yli muiden - vuodesta toiseen.

Niputin yhteen dekkarit jännityksen ja kauhun kanssa, sekä fantasian, scifin ja steampunkin keskenään. Lopputuloksena on, että fantasia on ehdottomasti ykkönen edelleen. Tosin historiallinen listalla saattaa olla parikin dekkaria, joissa historiankuvaus painottuu, mutta toisaata LANU sisältää nuorille tarkoitettua fantasiaa (esim. Kissasoturit sekä Rob McCool)

Uusi ja vähän yllättävä aluevaltaus on ollut novellit. Olen huomannut pitäväni hyvin kirjoitetuista lyhyemmista tarinoista erittäin paljon. (esim. loppuvuoden Rocknomicon on aivan mahtava, samoin Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua). Yhden näytelmänkin olen tullut lukeneeksi - teatterihaasteen vaikutusta selvästi. (Nummisuutarit). Runous puolestaan loistaa edelleen poissaolollaan. Olen siis proosallinen täti fantasiafaikutteista huolimatta.

Lukemisen muoto puolestaan jakautui todella tasaiseen. Äänikirja teki komean aluevaltauksen ja hyppäsi 16% :sta peräti kärkeen eli 38%:iin. Tähän on vaikuttanut kaksi asiaa :

1. työmatkani kestää vähintään 40 min suuntaansa. Siinä ehtii päivän aikana äänikirjaa jo aika pitkälle. 
2. Löysin HelMet Overdriven äänikirjavalikoiman. Sieltä löytyi mm. Robin Hobbin Fool's Assassin...  Toki olen myös hyödyntänyt Elisa Kirjan tarjouksia ahkeraan ja kasvattanut suomenkielistenkin äänikirjojen kuuntelua. Blogia vuoden mittaan lukeneet ovat varmaan huomanneetkin klassikkoinnostukseni. 

Äänikirjojen osuuden kasvu käppyröissäni on ollut huikeaa: Vuonna 2012 kuuntelin yhden, 2013 jo neljä, 2014 peräti 22 ja 2015 luku nousi 39:ään. Tästä on jo vaikea pistää 2016 paremmksi... Jos laskee yhtä äänikirjaa kohden 8h (mikä on kai jonkinlainen keskiarvo), niin 39 työpäivän verran olen tarinoita vuoden aikana kuunnellut... (työnantajalle tiedoksi, etten kuitenkaan työaikana... ;-)

Muuta sälää

Kielijakaumasta en laita edes kuvaa. Ranskaksi ei tullut luettua yhtään, englanniksi 36 kirjaa (Se HelMet Overdrive) ja sitten loput 66 suomeksi. Ei kovinkaan kunniakas kielijakauma. Toisen kotikielen treenaus jäi kokonaan - ilmankos tuntuu, että sanavarastokin on supistunut. Johtuu näköjään muustakin kuin vuoden aikana vaivanneesta kroonisesta väsymyksestä.  

Suomeksi luetuista kirjoista puolet on käännöskirjallisuutta ja puolet suomeksi alunperinkin kirjoitettua. Aika pahasti mennään anglosaksisella alueella, oikeastaan vain Haruki Murakamin yksi kirja edustaa jotain muuta. 

Kuvittelin myös lukevani aika tasaiseen miesten ja naisten kirjoittamia kirjoja, mutta 2/3 luetuista onkin naiskirjailijoiden (ainakin nimistä päätellen). Siihen voi tietysti vaikuttaa, että naisten kirjoittamana on tullut luettua aika sarjamaisesti. Useampi viihde- tai fantasiasarja listallani on naisen kirjoittama. Siksi kai lukumääräisesti kirjalistalla on enemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Tilanne on todennäköisesti erittäin paljon tasaisempi, jos laskee pelkästään yksittäiset kirjailijat. 

Mistä minulle? 

Täytyy myöntää, että lähikirjastoon olen ehtinyt vain muutaman kerran kuopuksen kanssa. Kirjoja on tuntunut riittävän kaikilla luettavaksi muutenkin ja pojat käyneet koulun kanssa kirjastossa. Sitä vastoin sähköisen kirjaston palveluja olen käyttänyt ahkerasti varsinkin äänikirjojen osalta. 

Sponssit ovat siirtyneet aikalailla paperisten arvostelukappaleiden puolelle. Muutaman olen saanut kirjailijoiden itsensä lähettäminä, mutta suurin osa on tarttunut mukaan erilaisista tilaisuuksista. 

Omat ostokset ovat keskittyneet Elisa Kirjan ale-kirjoihin. Minun pitäisi varmaan peruuttaa heidän uutiskirjeensä, sillä en kertakaikkiaan voi vastustaa erilaisia alekausia. Alle neljän euron kirjoja latautuu koneelle tasaista tahtia.

Vähän olen mietiskellyt, että paljonkohan tuostakin oikeasti jää kirjailijan taskuun, mutta parempi kai edes pieni summa kuin ei mitään. Hieman on kyllä e-kirjojen hintataso nyt laskenut turhankin alas. Pokkarihinnat olisivat minusta aivan riittävän alhaiset. Pelottaa, että halpamyynti laskee sitten myös kirjojen kokonaisarvostusta eikä kukaan enää osta kuin kaikkein halvimpia. Huomaan omankin hiirisormeni nykyään epäröivän jo kymmenen euron kohdalla. Ihminen ehdollistuu nopeasti. 

Vuoden 2014  käppyröitä löytyy täältä. Pitää varmaan tehdä ensi vuonna jonkinlainen viisivuotiskatsaus. Silloin on dokumentoitua seurantaa nimittäin kirjattu jo yhtä monelta vuodelta... 

KIITOKSET KAIKILLE MUKANA OLLEILLE 

- AIKA SISSEJÄ, KUN LUITTE TÄHÄN SAAKKA. 

TOIVOTTAVASTI TAVATAAN TAAS TÄNÄ VUONNA!

KIRJAISAA VUOTTA 2016!