Kirjallinen taustapeili 2014 - statistiikkaa

Se on taas vuosi melkein takanapäin ja uusi laakeana edessä. Vuonna 2014 minun piti lukea hiukan vähemmän määrällisesti (tavoitteena 72 kirjaa) ja erityisesti keskittyä äänikirjoihin. Joka kuukausi oli tarkoituksena lukea ranskaksi ja tietokirjojen määrää lisätä aikaisemmasta.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Alla statistiikkaa käppyröinä. Palataan kirjavuoden sisältöön vielä erikseen.


KAUHEEN PALJON

Vuodesta 2014 tuli määrällisesti kaikkien aikojen kirjavuosi. Luin Excelini mukaan peräti 142 kirjaa. Joukossa on muutama keittokirja, mutta vaikka ne viisi poistaisi listalta, olisi jäljellä kuitenkin vielä 137 kirjaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että viime vuonna luin 133 kirjaa, mutta vuonna 2012 vain 71 kirjaa, mikä lienee minulla sellainen normaalimpi taso.

Ei liene yllätys, että kirjaisin kuukausi oli kesäkuu. Marraskuu puolestaan vähän ihmetyttää, kunnes katsoo luettuja tarkemmin. Kevyttä historiallista viihdedekkaria, nuortenfantasiaa ja vastaavaa löytyy listalta useampia. Mikäs siinä on lukumääräisesti päästä isoonkin lukuun, jos yhden kirjan lukemisessa menee yksi tai maksimissaan kaksi iltaa...


ON SE VAIKEAA

Luettujen kirjojen tyylilajin määritys tuotti pieniä haasteita kahdessa kohtaa.

1. Onko historialliseen miljööhön sijoittuva dekkari historiallinen romaani vaiko dekkari? Tähän sekaluokkaan sijoittuu kaikkiaan 9 kirjaa, joten jaottelulla on selkeä vaikutus lopputulokseen. Nyt ne on vähän jaettu sen mukaan, miltä kulloinkin on sattunut tuntumaan
2. Toinen päänvaivaa aiheuttanut kohta olivat lasten- ja nuortenfantasiat. Ovatko ne fantasiakirjoja vaiko lasten/nuortenkirjoja? Peräti 11 kirjaa voisi kuulua kummalle puolelle vain... 

Noin nyt kuitenkin tuli tällä kertaa luokittelut tehtyä. Useampaa tyylilajia olen näköjään suosinut, mikä on tietysti ihan hyvä. Dekkarit ja fantasia taitavat viedä voiton tänäkin vuonna, mutta vähän pienemmällä marginaalilla viime vuoteen verrattuna. Tietokirjoja piti lukea enemmän ja vähän aikaa tuossa onnistuinkin, mutta sitten kyllä hyytyi loppuvuotta kohti. No, ensi vuonna sitten. 

PUNASTELEN HÄPEÄSTÄ

Toinen täysin hyytynyt juttu oli tuo ranskaksi lukeminen. Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että hyvistä tarkoituksista huolimatta jäi ranskankielisten kirjojen lukeminen pahasti paitsioon. En oikein tiedä, mistä tuo johtuu. Ehkä käsiini ei vain tänä vuonna osunut tarpeeksi hyviä ranskaksi tai sitten en etsinyt niitä tarpeeksi aktiivisesti. Tällaisen täysin opportunistisen lukijan lukulista tuppaa elämään ihan sen mukaan, mitä sattuu käsiin kullakin hetkellä päätymään... Nyt ei käynyt Ranskalla tuuri. 

Suomi on hallinnut tätä vuotta aika suvereenisti, mikä kyllä suureksi osaksi johtuu eteeni osuneesta vuoresta hyvää suomalaista kirjallisuutta. Jaksan aina vain ihmetellä, miten paljon nykyään Suomessa julkaistaan lukemisen arvoisia kirjoja. Vielä muutama vuosi sitten luin englanniksi tai ranskaksi alkukielellä, mutta nyt ovat suomalaiset kirjailijat vallanneet tilaa ryminällä. En tiedä, olenko minä muuttunut vai mitä on tapahtunut, mutta iloinen olen tästä muutoksesta. 

UUTISPOMMI

Kukaan ei liene yllättynyt, kun kerron e-kirjojen dominoivasta asemasta lukemisessani? Yli puolet lukemistani kirjoisa on ollut sähköisiä. Äänikirjojen kasvanut osuus puolestaan on jotain uutta. Tänä vuonna 16% lukemistani kirjoista olen itse asiassa kuunnellut. Kun ajattelee, että joukossa on sentään Sinuhe egyptiläisen ja TSH:n kaltaisia järkäleklassikoita, tajuaa tuntien ja taas tuntien kuluneen kuulokkeet korvilla tai puhelimen kaiutin päällä. No, ainakin julkisilla kulkeminen on nykyään ihan kivaa... 

Muutos äänikirjojen osalta on ollut huikea ja nopea. Vuonna 2012 kokeilin varovaisesti yhtä äänikirjaa, viime vuonna äänikirjoja oli 4 ja tänä vuonna 22! Koukussa olen, myönnetään. 

HAALITAAN KAIKKIALTA 

Loppuun vielä pikainen katsaus kaikkien mielestä ilmeisen kiinnostavaan sponssistatukseen. Yhteistyö Elisa Kirjan kanssa jatkui, joten sähköisiä kirjoja tuli sieltä ladattua. Lisäksi olen saanut arvostelukappaleita eri kustantajilta ja muutaman kirjailijoilta itseltään. Miltei puolet lukemistani kirjoista on ollut jonkinlaisia sponsseja. 

Kirjastosta olen lainannut sekä perinteisesti painettuja kirjoja, että sitten HelMet Overdrive -palvelusta äänikirjoja ja e-kirjoja, tosin pääasiassa ensiksi mainittuja. Kaikkiaan kirjastonkirjoja on listallani 30 eli tavoitteena ollut kirjaston käytön lisääminen onnistui.

Loput lukemistani kirjoista ovat sitten olleet itse ostettuja tai lahjaksi saatuja. 

SE SIITÄ SITTEN - KOHTI UUTTA

Siinäpä tämän vuoden statistiikat. Vuosi 2015 on ihan virallisesti kirjan vuosi. Minulla se pahasti näyttää tulevan työn vuodeksi, mutta kyllä kirjatkin tulevat edelleen kuulumaan elämään ja olemiseen olennaisena osana. Tosin tuo määrä...todennäköisesti tuo 70 tulee olemaan lähempänä totuutta. Tai mistä sen tietää? Aika näyttää. 

Toivottavasti nähdään taas ensi vuonna. 

Ihanaa vuoden vaihtumista kaikille!

p.s. vuosi 2013 ja vuosi 2012

Joulun pelikatsaus

Haa, arvaanpa teidän kaikkien nyt odottavan ytyä bittitulitusta, ruuduntuijotusta ja kapulanäppäilyä, mutta ei..  tai siis, on sitäkin tässä joululomalla nähty, mutta joulupukin säkistä ei löytynyt mitään bittimaailmaan viittaavaa.  Pelejä kylläkin, niin kuin joka joulu.

Isommat pojat saivat, mitä toivoivat ja vähän ylikin. Joulupukin kirjeissä (äidille huolella kaiken varalta ennen lähetystä esitellyissä) oli lyhyt lista toiveista. Yli 90% liittyi kummallakin jollain tavalla Magic the Gathering peliin... se on näköjään kestosuosikki, josta olen tainnut täällä puhua jo ennenkin. Kaikki pelaaminen joululomalle ei kuitenkaan liittynyt MtG:hen, vaan perinteisesti paketeista löytyi myös lautapelejä.

Muuttuva Labyrintti -peliin olemme alunperin tutustuneet lautalla Helsingistä Travemündeen. Se viihdytti isompia poikia sen verran tehokkaasti, että tänä vuonna peli päätyi myös kotikäyttöön. Pelissä etsitään aarteita, joiden luokse pitää luoda tie siirtelemällä polkuja pala kerrallaan. Jännitystä saadaan aikaan sillä, että muutkin pelaajat siirtelevat reittejä omien tavoitteidensa mukaisesti. Juuri, kun kuvittelee seuraavalla siirrollaa nappaavansa kruunun omakseen, siirtääkin kaveri laatan jalkojen alta laudan toiselle puolelle. Eikä siinä sitten muu auta, kuin miettiä strategiat uusiksi.

Pelejä saa mukavasti pidemmiksi ja lyhyemmiksi jakamalla enemmän tai vähemmän aarteita etsittäväksi. Hauskaa ajanvietettä pimeisiin iltoihin.

Kuopuksellekin piti löytää myös oma pelivaihtoehtonsa. Yllättävän vähän on pelejä, joihin kolmevuotiaskin voi osallistua täydellä panoksella. Kylmä hiki nousi otsalle jouluaattona, miettiessäni tilannetta,jossa en peliä olisi löytänyt. Poika nimittäin kysyi jokaisen paketin kohdalla: "Onko tässä peli?" No, suurimmasta paketista sellainen löytyi ja nyt joulun suosikkalahjakysymykseen on vastauksena kerta toisensa jälkeen: "Sammakot!"

Sammakko-pelissä ei ole mitään sen kummempia sääntöjä. Kunhan vain läiskitään sammakot ahmimaan mahdollisimman paljon värikuulia mahdollisimman nopeasti. Toto voittaa aina. Riippumatta siitä, paljonko hänelle on sammakonruokaa päätynyt. Sääntöjen mukaan voittaja on eniten kuulia ahminut sammakko, mutta ehkä me keskustelemme sääntöjen seuraamisen merkityksestä sitten joskus myöhemmin. Tuota voitonriemua on vähän liian hauska seurata ;-)

Tilaa sohvalla?

"Pois siitä häiritsemästä!"

Niin siinä sitten lopulta kävi...

Tilaa sohvalla?

Väsyttää ”ihan sikana” niin kuin nuoriso sanoisi. Luovutan ja suljen läppärin.  On niin hiljaistakin. Ei ole näkynyt kissaa, vanha leidi nukkunee jossain piilossa, eikä sohvaröhnökään ole veuhtonut selkänojilla. Rymisevät kilpajuoksut parketilla ovat vaienneet.  Jonkunlainen aselepo on kai solmittu.  Luulisi sitä tässä huushollissa sohvatyynyjä riittävän kahdelle pienelle otukselle ilman tunkua samalle.

Miksi nyt näin väsyttää?  Yleensä silmät ryhtyvät lurpahtelemaan vasta sohvaröhnön korvatupsujen vilkuttua hetken aikaa sohvan selkänojan takaa. Nousen. Lupaan itselleni 15 minuutin voimatorkut. 

Melkein rojahdan sohvalle, mutta satun vilkaisemaan kuitenkin ensin. Ymmärrän hiljaisuuden. Sohvalla ne rötköttävät, kissa ja röhnö, sulassa sovussa, hännät solmussa.  Hellyttävän näköistä, mutta mihin minä nyt mahdun?

Ja muita raapaleita täällä

Sohvakirjana nyrkkeilijän tarina

Piha on kuin postikortista. Se on kumma, miten yhdellä lumipilven tuiskahduksella voi kaikki muuttua. Joulumieli valtaa,mieli virkistyy ja muuten vaan hyrisyttää.
Tänään aamulla nautin harvinaista herkkua muutenkin. Istuin hiljaisessa talossa sohvalla joulukuusen vieressä, kirja sylissä, viltti jalkojen päällä ja ikkunan takana valkeiksi kuorruttuneet pihan havupensaat. Sitä riemua kesti melkein kaksi tuntia ennen kuin ensimmäinen "häiriötekijä" kömpi peiton alta kyselemään aamupalaa...

Eva Wahlström : Rajoilla 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Sohvakirjana minulla oli Eva Wahlströmin omaelämäkerrallinen Rajoilla. Siinä Suomen menestynein ja taatusti tunnetuin naisnyrkkeilijä kertoo ponnistelustaan kipujen ja fyysisten rajoitusten kanssa pyrkiessään huipulle. Kirja on kertomus rajojen etsimisestä, omien voimien ylittämisestä ja rakkaudesta nyrkkeilyyn.

Olen itse joskus harrastanut karatea, mutta kokemukseni taistelulajista rajoittuu pariin ensimmäisen vyökokeen läpäisemiseen. Silloinkin nautin enemmän kata-sarjojen tekemisestä ja tekniikan hiomisesta kuin otteluharjoituksista. Nössö mikä nössö. Minun on vaikea kuvitella, miksi joku haluaisi lyödä ja tulla lyödyksi vuodesta toiseen, mutta urheiluahan nyrkkeilykin kai on ja siihenkin voinee jäädä koukkuun. Wahlströmin kirjaa lukiessa tosin välillä käy mielessä, missä menee vahingollisen jääräpäisyyden ja intohimon välinen raja, kun ei kipujen takia pysty kävelemään, mutta treeniä on vedettävä, vaikka sitten istualtaan. Toisaalta, tuolla asenteella sitä sitten myös päätyy vaikeuksienkin kautta mestariksi.

Kirjassa kuuluu Wahlströmin oma ääni. Parhaimmillaan se tuo tarinaan aitouden tunnun, mutta valitettavasti teksti myös kärsii tottumattoman kirjoittajan helmasynnistä eli kuvailevasta toistosta. Lukija kyllä ymmärtää yhdellä tai kahdella lauseella. Samaa asiaa ei tarvitse toistaa kappaleen verran lauseesta toiseen. Korulauseiden toisto tekee tekstistä välillä raskasta luettavaa ja täytyy myöntää silmien välillä pyrkineen hyppäämään jo seuraavaan kappaleeseen, jos vaikka itse juttu etenisi siellä.

Hiukan myös väsähdin kuvauksiin kivuista ja treeneistä ja halusta nyrkkeillä ja kivuista ja treeneistä ja halusta nyrkkeillä ja... vaikka sitähän kirjoittajan elämä kaiketi on ollut. Aidoimmillaan kirja on Wahlströmin kirjoittaessa pojastaan. On ilmiselvää, että poika on nyrkkeilyn ohella tärkein asia maailmassa ja siihenhän voivat kaikki äidit samaistua. Noita kohtia olisi voinut lukea enemmänkin.

Kaikkiaan kirja on nopeasti luettavissa ja mielenkiintoinen niillekin, jotka eivät Wahlströmin uraa ole sen tarkemmin seuranneet. Vaikka kyseessä on paljon myös sairaskertomus, on punaisena lankana rautainen tahto ja usko tulevaisuuteen. Sellaista jaksaa aina lukea ja kirjoittajalle toivoo kaikkea hyvää myös tulevaisuudessa.


Kirja saatu luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta.

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja muita listoja

Mia Kankimäki : Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjan messukoodilla 

Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin :

Isot valkoiset hiutaleet katulampun valossa ennen joulua

Hyasintin ja kuusen yhteistuoksu astuessani ulko-ovesta lämpimään 

Odotus lasten kasvoilla paketteja avatessa 

Miehen iltasuukko kuusenkynttilöiden loisteessa 

Siinä muutamia omiani näin joulunaikaan. Mia Kankimäen kirjasta niitä löytyy paljon enemmän. Hän lähti vuodeksi päivätyöstään tutkimaan japanilaisen hovinaisen ja kirjailijattaren elämää tuhat vuotta ennen omaa aikaamme. Irtiotto kääntää kaiken nurinperin ja sydämentykytyksiä aiheuttavat niin taloudellinen epävarmuus kuin sukellus vieraasiin kulttuuriin, jonka ymmärtäminen ei ole edes kielestä kiinni.

Kankimäen tutkimusaihe eli Sei Shonagon oli poikkeava aikansa naisten keskellä. Hän uskalsi sanoa mielipiteensä, osoittaa tietonsa ja kirjoitti teräväkatseisia ja uskaliaita kommentteja "päiväkirjaansa". Mia Kankimäki halusi tietää enemmän Tyynynaluskirjan kirjoittajasta, jonka ajatusten kaiku koskettaa vielä tuhat vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen. Vaikka tietojen kerääminen on vaikeaa ja hovinainen miltei kadonnut historian hämärään, löytää Mia matkalta paljon muuta omaa elämäänsä ohjaavaa. Tämä kirja on tarina matkasta Japaniin ja kirjoittajan omiin ajatuksiin ja tuntemuksiin, siinä missä kertomus historiallisen hovinaisen elämästä.

Kirja ei ole romaani, se ei ole elämäkerta, eikä se ole oikein matkakertomuskaan. Ehkä sitä voisi kutsua kehityskertomukseksi. Minä luin kirjaa ihastuneena ja loppuun päästessäni oli jotain omassakin ajattelussani muuttunut. Mietin elämäni rajoituksia ja miten löytää pieniä vapauden hetkiä kaiken tohinan keskellä. Ei kai aina tarvitse jättää kaikkea ja kääntää elämäänsä nurinpäin löytääksen muutoksen siemeniä, vaikka onkin inspiroivaa tyhjän päälle intohimonsa vuoksi hypänneestä ihmisestä.

Sei Shonagonin ei kirjoittanut romaania, vaan hänen kirjansa koostuu hovielämän kuvauksista ja listoista. Sanasta listä tulee nopeasti mieleen kauppalista, mutta niistä ei ole kyse. "Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin" on kirjan nimi, mutta myös erään Sei Shonagonin listan aihe. Minäkin olen listafriikki, mutta useimmiten kirjoittamani listaukset ovat asioita, jotka pitää muistaa tai tehdä. Ehkä listaamalla asioita, joista tulee iloiseksi, jotka harmittavat tai jotka saavat nolostumaan, sitä voisi oppia lisää itsestään ja saada aikaan jotain uutta. Listojen kautta saa nopeasti aukeamaan kuvia ja tuntemuksia omasta elämästä. Niitä voisi käyttää muistin tukena tai ohjeena muutokseen.

Käytin kirjan hankkimiseen Elisa Kirjan bloggaajatapaamisesta mukaani saadun koodin. Hyvä hankinta kirja olikin ja kiinnostuneille tiedoksi, että se näytti olevan loppiaiseen saakka tarjouksessa Elisa Kirjan valikoimissa...

Vielä kerran...

J.R.R.Tolkien : Kuninkaan paluu 
lukijana Heikki Määttänen 
Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Voi, se loppui... Kontu on puhdistettu ja satamat kutsuneet sormuksen kantajia. Jopa kelit seurasivat kuuntelu-urakkani etenemistä ja lumipeite saapui eteläiseen Suomeen vasta palattuani Mordorin kukkuloilta. Siihen saakka sitä saikin hyvin tunnelmaa kirjan tarinaan vain vilkaisemalla ikkunasta ulos pimeyteen.

En oikein tiedä, mitä tästä vielä kirjoittaisin. Hehkutusta, hehkutusta ja hehkutusta. Tässä tarinassa vaan on sitä jotain. Se kietoi minut pauloihinsa jo hamassa nuoruudessa, enkä siitä ole koskaan vapautunut. En edes haluaisi vapautua. Omaan tahtiinsa etenevä kertomus sodasta ja vapaudesta, ystävyydestä ja säälistä, vihollisesta ja petoksesta, vie mennessään kerta toisensa jälkeen. Tolkien on tehnyt jotain hyvin täyttä. Tarinaan voi sukeltaa täysillä, eikä mitään puutu.

Paitsi ehkä naissankareita. Tolkien oli aikansa ja ympäristönsä mies, eikä osannut ajatella naisia sankareina tai edes päähenkilöinä. Vaikka monessa kirjassa olen tämän kokenut suurena puutteena ja vähän harmistunutkin, jostain syystä ei se tunnu häiritsevän minua TSH:n kohdalla. Ehkä hahmokokoelma on jo niin laaja ja täydellinen, että ei kaipaa lisää. Toisaalta, tarina keskitty suuren kertomuksen sisällä sormuksen ritarien henkilökohtaisiin tunteisiin, päätöksiin ja tapahtumiin. He ovat, mitä ovat. Niin, ja onhan tarinassa Galadriel ja Eowyn ja muutama muukin vaikuttava naishahmo. Ehkä naiset olivat Tolkienista pelottavia, ainakaan hän ei tunnu heitä pahemmin aliarvioivan vaan he tuppaavat olemaan ennemminkin voimakkaita ja vahvaluonteisia...

Vielä äänikirjasta sen verran, että jos ikinä olet Taru sormusten herrasta -trilogiasta pitänyt, kannattaa ehdottomasti kokeilla myös tarinan kuuntelua. Takaan kokemuksen olevan aivan omaa luokkaansa. Niin, ja kannattaa kokeilla, vaikkei kirjaan olisi vielä tutustunutkaan, tai se jostain kumman syystä on tuntunut hankalalta.

Nyt lopetan tämän intoilun tähän. Jos kaipaat lisää niin voit lukea täältä tai täältä tai Sinuhesta täältä.



Kirja luettu yhteistyössä Elisa Kirjan kanssa: Vapaavalintainen kirja luettavaksi ja blogattavaksi

Unio Mystica

Panu Rajala: Unio Mystica - Mika Waltarin elämä ja teokset 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Kirjailija, joka koko elämänsä painii ihmisen ja jumalan välisen suhteen ymmärtämiseksi ja kirjoittaa siinä sivussa suomalaisia klassikoita tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Kyseessä on tietysti Mika Waltari. Olen hänen kirjojaan lukenut niin kauan kuin muistan, mutta itse kirjailijasta en tiennyt paljonkaan. Lähinnä olen ihmetellyt, inhosiko mies naisia, kun kirjoista löytyy aina niin hirvittävän julmia naisikuvia.

Ei ilmeisesti inhonnut. Tilanne oli pikemminkin päinvastoin, ainakin ihastusten lukumäärästä päätellen. Waltari eli kuin kirjoitti, eli intohimoisesti vaihtaen miltei maanisista kirjoituskausista totaaliseen lamaannukseen. Mitähän nykyajan psykologit olisivat hänen seikkailuistaan analysoineet? Omana aikanaan häntä kai lähinnä pidettiin eksentrisenä nerona, jolle suotiin erikoisuudet taiteen nimissä. Hyvä, että suotiin. Waltarin vaikutus suomalaiseen kirjallisuuteen on kiistaton. En osaa kuvitella omaa lukuhistoriaani ilman Sinuhe egyptiläistä tai Suurta illusionia. Ei koskaan huomispäivää ja monet muut Waltarin pienoisromaanit kuuluvat myös nuoruuteni vaikuttavimpiin lukukokemuksiin.

Elämäkerta kuvaa Waltarin elämää lapsuudesta lähtien aina viimeisiin hetkiin Samalla saamme kattavan kuvauksen hänen tuotantonsa syntytavoista, niiden saamista kommenteista ja yleensä suomalaisen kirjallisuuden suuntauksista ja toimijoista. Kyseessä on siis varsin kattava teos, joka tylsemmän päähenkilön kohdalla olisi voinut muuttua puisevaksikin. Waltari on kuitenkin kiitollinen aihe sillä käänteitä ja kommentteja riittää.

Kirja sisältää myös pitkän lähdelistan sekä listauksen Waltarin teoksista ja ainakin osasta kirjoituksia. Siinä sitä saa halutessaan lukulistalle täytettä... Waltarin tuotanto onkin vaikuttava yhden miehen kirjoittamaksi. Hän on ollut uskomattoman tuottelias ja laaja-alainen kirjoittaja. Runoja, historiallisia romaaneja, pienoisromaaneja ja lukematon määrä artikkeleita, pääkirjoituksia. Sota-aikaan Waltari oli kai Suomen kaikkein tuotteliain tekstimaakari propagandaosastolla. Sinuhe egyptiläisen hän kirjoitti yhden kesän aikana. Kun ajattelee kirjoittamisen laajuutta ei yhtään ihmettele häneen välillä iskeneitä uupumuksen kausia.

Olen tyytyäinen, että tämä tuli luettua. Vaikka elämäkerrat aina ovat kirjoittajansa tulkintoja aiheesta, avautui Waltari kirjailijana aivan uudella tavalla. Tätä kirjaa luki kuin mielenkiintoista romaania ja se kannustaa tutustumaan muihinkin aikakauden suomalaisiin kulttuurihahmoihin.

Kirjan saa muuten ladattua Elisa Kirjasta edullisesti (8,90€). Tämä kannattaa hankkia, vaikkei sitä heti lukisikaan kokonaisuudessaan. Toimii tosi hyvin pätkittäin välilukemisena.

Kuolema ei ole lastenleikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lastenleikkiä 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Kuolema ei ole lastenleikkiä, mutta lapsi kuolemantapauksen selvittelijänä luo tarinaan aina omanlaisiaan jännitteitä. Alan Bradleyn kirjoissa Flavia de Lucen pikkutytölle oudot kiinnostuksen aiheet kuten kemia sekä suunnitelmat isosiskojen toimittamiseksi haudan lepoon tekevät asetelmasta vielä astetta värisyttävämmän.

Pidin kovasti jo sarjan ensimmäisestä osasta, Piiraan maku makea, mutta tämä toinen kietoi minut vielä enemmän pauloihinsa. Minua viehättää usein sellainen pikkuisen vinksahtanut maailma kirjoissa ja Bradleyn englantilainen pikkukylä on näennäisen normaaliutensa alla suhteellisen omituinen. Siitä omituisuudesta ei kuitenkaan oikein  saa kiinni.

On hivenen häiritsevää, kun en oikein osaa tulkita, mistä romaanin outo tunnelma oikein tulee. Johtuuko se päähenkilön lievästi makaabereista taipumuksista? Onko syynä kylän henkilögalleria, johon mahtuu niin lapsensa kuoleman myötä omituiseksi muuttunut äiti kuin despootti nukketaiteilija tai postimerkkien maailmaan todellisuutta pakeneva isä? Tämä häiritsevyys voisi vieraannuttaa, mutta jotenkin rauhallinen maalaismaisema ja sen puitteissa tapahtuvat miltei maagiset käänteet saavat minut ahmimaan tarinaa ja välillä hihittelemään itsekseni.

Älkää käsittäkö väärin, ei kirja ole mitenkään erityisen huvittava. Minä nauran itselleni, kun annan Bradleyn viedä minua tarinallaan kuin narussa pässiä. En nimittäin vieläkään osaa sanoa, mikä minut saa niin pauloihinsa. Tarina on toki hyvin kirjoitettu. Tapahtuu murha ja sen selvittäminen vaatii Flavialta menneiden tapahtumien penkomista ja useampienkin luurankojen kolistelua, mutta onhan noita sujuvia dekkareita tullut luettua muitakin. Juonen kiemurat yllättävät, henkilöhahmoja riittää ja ne ovat piristävän erilaisia. Joo, mutta ei tuo ole mikään selitys. Jollain kummallisella tavalla Bradley on onnistunut sekoittamaan keitoksen, joka ainakin minuun toimii kuin Flavian kemiankokeet.

En vieläkään oikein osaa selittää miksi, mutta Flavia de Lucen edesottamuksista kertovan sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat minulla olleet viimeisen vuoden parhaiten muistamiania uutuuksia. Odotan kärsimättömänä seuraavia osia. Englanniksi niitä löytyisikin jo aika monta...

Mikä on Sohvaröhnö?

Mustassa marraskuussa seurakseni ilmaantui Sohvaröhnö, joka ei edelleenkään ole suostunut jättämään minua rauhaan. Valokuvaa en ole siitä saanut, mutta Kirpun näkemys on jokseenkin tuollainen kuin kuvassa, eikä siitä nyt ainakaan mitään protesteja ole mallin suunnalta kuulunut. En tiedä, mikä se oikein on, mutta jotenkin tuollainen... 

Sohvaröhnön olemus?

Sohvaröhnö on pikkuinen, pörröinen otus. Sillä on vaaleanpunaiset tupsukorvat, pitkät viikset ja tummat nappisilmät. Se rakastaa sohvalla loikoilua ja pehmeitä tyynyjä. Kahvin tuoksu saa sen viikset väpättämään ja suklaa kehräämään kissaa kovempaa.

Sohvaröhnö ilmestyy kirjoittajan korvan takaa selkänojalle keikkumaan aina kun alkaa väsyttämään tai työ jotenkin jumittaa. Sen suurinta hupia on kuljettaa koneen vieressä istujan ajatukset työasioista jonnekin ihan muualle, mielellään päiväuniin tai pilvilinnoihin. Viha-rakkaussuhde vähintäänkin yhtä mukavuudenhaluiseen kissaan aiheuttaa Sohvaröhnölle päänvaivaa. Taistelu on toistaiseksi laantunutut asemasodaksi sohvatyynyjen rajoilla.

Parasta sohvaröhnöstä on saada kirjoittajakin sohvalle ja käpertyä olkapäälle lukemaan samaa kirjaa.  Sohvaröhnökin haluaisi joskus päästä paperille, mutta bittimuodossakin on etunsa. 

Muitakin raapaleita

Kevyttä joulustressiin

Rhys Bowen : Her Royal Spyness ja Royal Pain 

Omia hankintoja 

Mitä kiireisemmäksi elämäni muuttuu, sitä kevyemmäksi kääntyy lukemiseni. Se ei kuitenkaan tarkoita huonosti kirjoitettua lukemista. Kirjojen pitää silti olla sujuvia ja mieluiten vähän naurattaakin. Rhys Bowenin kuninkaallisesta "neiti etsivästä" kertovat kirjat sopivat tuohon kaavaan oikein hyvin. 

Lady Victoria Georgiana Charlotta Eugenie on kuninkaallista sukua ja perillinen kruunulle, tosin vasta 33 muun perijän jälkeen. Kuninkaallinen asema kuitenkin rajoittaa nuoren naisen mahdollisuuksia. Hänen tulee käyttäytyä asemansa mukaan, hän ei missään tapauksessa saa tehdä työtä ja hänen on ehdottomasti tehtävä, mitä kuningatar pyytää. Asiaan ei vaikuta mitenkään, että Lady Georgiana on täysin varaton. 

Välttääkseen kuningattaren varalleen miettimät naimasuunnitelmat, Lady Georgiana muuttaa vauhdilla Lontooseen suvun taloon yksin asumaan. Sitten aika kuluukin miettiessä, mistä hankkia tarpeeksi rahaa ja miten keittää kananmunat aamiaisella. Siis siihen saakka, kunnes talon kylpyammeesta löytyy ruumis... Lady Georgianan on pistettävä toimeksi pelastaakseen veljensä hirsipuulta - "vaikka eivät kai ne herrasmiehiä sentään hirtä"

Lady Georgiana on hauska yhdistelmä avutonta aatelisneitoa ja emansipoitunutta nuorta naista aikakautensa muutosten pyörteissä. Walesin prinssi on amerikkalaisen rouvan lumoissa, kuningatar huolehtii protokollan puitteissa ja yläluokan nuoriso tanssii villejä tansseja shamppanjan virratessa. Perinteiden velvoitteet ja hauskanpidon houkutukset luovat hupaisiakin ristiriitoja Lady Georgianan selätettäviksi. 

Ihan perinteisistä dekkareista ei ole kyse. Itse asiassa minulle tuli lähinnä mieleen historiallinen chick lit pienillä jännitysmomenteilla. Sama tyyli jatkui sarjan toisessa osassa, jossa hyysätään ulkomaista prinsessaa ja sekaannutaan kommunistien juoniin. Näissä kirjoissa ei ole mitään turhan vakavaa, mutta tarina on tarpeeksi hyvin kirjoitettua, ettei ärsytyskynnys ylity. Tosin, myönnetään, olen lukenut vasta kaksi osaa pitkästä sarjasta. Kolmannen osan kirous on siis vielä selättämättä. 

Koittakaa kestää...

Äänikirja - klassikko - ihana - koukuttava ja muutama muu laatusana

J.R.R. Tolkien : Kaksi tornia 
omaa ostosta ja Elisa Kirjalta 
lukija : Heikki Määttänen

Muisto 1 :
Lontoosta Gatwickiin paikallisjunalla. Ikkunoiden takana vilisevät roskaiset takapihat ja vuosien myötä mustuneet seinät. Pilvet roikkuvat matalalla ja pisaroita ripsoo ikkunoihin. Ääni kuulokkeista vie mukanaan Frodon ja Samin seuraan Mordorin kukkuloiden rinteille. Jahtaamme Klonkkua, laskeudumme haltiaköydellä rinnettä. Tunnen sormuksen painon kaulallani katsoessani Smeagolin vihertävää valoa loistaviin silmiin...

Muisto 2: 
Keittiön ovi kiinni. Puhelimen kaiutin täysille. Uuni päälle. Vuoka valmiiksi. Veitsi kolahtelee säännöllisesti leikkuulautaan ja pilkottujen kasvisten kasa kasvaa kulhossa. Samalla jouset laulavat Helmin syvänteessä, miekat kalahtelevat ja örkkiruumiiden pino katoaa enttien metsän vaellukseen...

Ei minulla muuta... Sormuksen ritarit tuli kuunneltua jo ennen - Kuninkaan paluu menossa. Suosittelen.

Itsenäisyyspäivä ja suomalaista nuortenfantasiaa - Maresi

Itsenäisyyspäivä on taas tältä vuodelta takanapäin. Juhlava päivä kului meillä rennoissa merkeissä ensin kotona perheen kanssa lusmuten ja sitten illalla kyläillen. Kiitokset isännille ihanasta ateriasta ja kaikille läsnäolleille mukavasta seurasta! Linnan juhlien kättelyäkin jaksaa seurata kauemmin, kun on kanssakommentoijia enemmänkin.

Viikonlopun teemaan sopii tietysti Finlandia-palkittu kirja. Ei, en ole vielä(kään) ehtinyt lukemaan tämän syksyn Finlandia-voittajaa (eli Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä he tekevät),  mutta Junior Finlandian voittaja sopi vallan mainiosti kotimatkalle lentokonelukemiseksi. Ei tuntunut Lontoo-Helsinki lento pitkältä, kun oli hyvä kirja käsissä...

Maria Turtschaninoff: Maresi- Punaisen luostarin kronikoita
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Naisten asuttamaan luostariin saapuu laivalla salaperäinen tyttö ja hänen kannoillaan seuraa vaara. Alkuäitiä luostarissaan kunnioittavat naiset ja tytöt joutuvat käyttämään kaiken tietonsa ja taitonsa välttyäkseen tuholta.

Tämä kirja oli jännä. Sitä en odottanut, tai en ainakaan tuossa määrin. Turtschaninoff on osannut punoa tarinan, jossa jännite kasvaa ja lukijaa oikeasti pelottaa tyttöjen puolesta. Eikä kirjassa kuitenkaan mässäillä taistelulla tai hirviöillä, pelko hiipii lukijaan huomattavasti hienovaraisemmin keinoin.

Luostari on turvapaikka vainotuille ja kärsiville tytöille. Se on myös paikka, jossa naiset saavat vapaasti oppia, eikä kukaan halveksi heitä tiedon vuoksi. Päinvastoin. Samalla luostari on täynnä maagista voimaa, jonka ymmärtäminen onnistuu vain vaistolla. Sitä ei voi selittää. Alkuäidin kolme muotoa kattavat elämän syntymän ihmeestä kuoleman portin takana odottavaan ikuisuuteen. Vain hyväksymällä elämän kulun kaikki puolet, voi ymmärtää oman kutsumuksensa ja saa voiman seurata sitä.

Minuun tarina vetosi naisena. Olisi ihanaa, jos maailmassa olisi paikka, jossa tytöt ja naiset saavat olla omanlaisiaan ilman pelkoa vähättelystä, syrjinnästä tai suoranaisesta vainosta heidän poiketessaan normista tai omatessaan ympäröivän (miehisen) yhteiskunnan mielestä liikaa tietoa. Vielä nykyäänkin on aivan liikaa paikkoja, joissa naisia pidetään omaisuutena tai kauppatavarana ilman omaa tahtoa tai ymmärrystä. Toisaalta ajatus pelottaa. Pitääkö tosiaankin eristäytyä, jotta tämä olisi mahdollista ?

Tiedän, kirja on fiktiota, fantasiaa. Hyvän kirjan kuitenkin tunnistaa juuri siitä, että se saa usein miettimään asioita fiktion ulkopuoleltakin. Eivätkä nämä ajatukset tulleet mieleen lukemisen aikana. Silloin syvennyin vain Maresin, Jain ja muiden tyttöjen tarinaan.

Kirjan rakenne ja juonen kulku on mielenkiintoinen. Maailman eri puolet avautuvat tyttöjen muistojen kautta. Samalla syventyivät myös henkilöhahmot ja heitä ymmärsi paremmin. Kuitenkaan ei muistoissa ollut selitysen makua, vaan kaikki nivoutui yhdeksi mielenkiintoiseksi tarinaksi. Pidin myös siitä, että naiset kuvattiin voimakkaina hahmoina, joiden voima kumpusi osaltaan siitä, että he pelkäsivät ja uskalsivat myös tunnustaa pelkonsa. Miesten kuvauksen yksipuolisuudesta pelasti heidän joukostaan löytyvä kyky myötätuntoon ja muutokseen, vaikka noin yleensä kyllä ymmärtää luostarisaaren kiellon miesten rantautumiselle.

Maria Turtschaninoff on kirjoittanut kaksi muutakin samaan maailmaan sijoittuvaa kirjaa. Pitää jossain vaiheessa lukea nekin.


Kirja on saatu luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta osana jatkuvaa yhteistyötä

Tähden taivaalta

Tämä on ihan tosi juttu ja yksi noita arjen helmiä, joiden avulla jaksaa tämä mustan ja pimeän ajan. Kuljetaan me isotkin silmät taivaalle suunnattuna ja katsellaan tähtiä.

Tähden taivaalta 

Kello puoli viisi joulukuussa on pimeää. Päiväkodin pihalla vastaan juoksee pikkumuru.

”Äiti”

”Niin kulta?”

”Mitä nuo ovat tuolla? ”

Katselen ylös ja koitan seurata pienen katsetta.

”Ööh, puita? Talojen jouluvaloja? Päiväkodin aita?”

”Ei kun nuo kirkkaat? ”

”Ai nuo, tähtiähän ne. Niitä on taivaalla paljon, vaikkeivat kaikki aina näykään.”

Miten tuo tähdet huomasikin kaikkien pihavalojen keskeltä? Jatkan hoitotädin kanssa juttua päivän kulusta. Poika on syönyt hyvin, muttei nukkunut päiväunia.

”Äiti!”

”No, mitä? ”

”Tarvitaan tikkaat. ”

”Tikkaat?”

”Niin, kiipeän ylös ottamaan.” Pieni käsi sojottaa kohti tähtitaivasta.

Kyykistyn murun viereen. ”Haetko sinä äidille taivaalta tähden? ”

Kirkkaat silmät katsovat vakavina. ”Juu”



Muitakin Raapaleita