Sivut
29.6.2022
(Luku)päiväkirja: Ääriviivat ja naisen pelko
27.6.2022
(Luku)päiväkirja: Väliaikakatsaus, trilogioita ja Hollywoodia
Niinhän se on, että kaikkea ei vaan ehdi. Varsinkaan silloin, kun pitää tehdä noita töitäkin. Vaikka nyt ei tarvitse, torstaina alkoi kesäloma! Ihanaa! Ensin vähän yli viikko Ranskassa ja sitten vielä muutama päälle kotimaan kamaralla. Tulee tarpeeseen.
Kelikin sitten tietysti ymmärsi loman alkaneen. Aiemmista kovista helteistä tipahdettiin runsaat parikymmentä astetta ja nyt saadaan vettä niskaan. Ollaan siis taas niinsanotusti "väärässä maassa", kun Suomessa nautitaan (tai kärvistellään) helteistä.
Ei täällä silti varsinaisesti kylmä ole. Jotenkin Etelä-Ranskan 16 astetta tuntuu lämpimämmältä kuin Suomen vastaava. Mistä lie johtuu.
Sadekelillä voi tietysti myös lukea. Samoin kuin helteellä voi lukea. Eli kesäkuussa olen tosiaan lukenut. Tähän mennessä luettujen listalla on jo kymmenen kirjaa. Toki lukemisen sujumiseen on monta muutakin syytä kuin sää. Yksi lienee oleskelu Biarritzissa. Täällä ei ole samalla tavalla kotitöitä kuin Suomessa ja neulominenkin on vähän jäänyt. Aikaa siis löytyy myös kirjoihin syventymiseen.
Listalla on myös ollut sujuvalukuisia, suhteellisen lyhyitä kirjoja, jolloin niitä saa loppuun reipasta tahtia. En ole lukenut yhtään tiiliskiveä kesäkuun aikana. Mitä nyt avasin rannalla ikuisuusprojektini eli Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Se olikin ainoa kerta, kun ehdimme hiekalle samaan aikaan auringon kanssa - ja ainoa kerta, kun olen Proustia täällä lukenut. Päähenkilö melkein pääsi matkalle, mutta sairastui sitten. Todetakseen sitten, että itse asiassa ajatus matkasta onkin parempi kuin todellinen kokemus...
Muuten olen lukenut 2 trilogiaa, yhden kaksiosaisen ja yhden sarjan päätösosan. Niin, ja yhden sarjan kolmen osan niputuksen ja yhden dekkarin. Aika monta kirjaa siis, eikä kuukausi ole vielä edes ohi.
Kuva S&S |
Katsotaan kuukausikatsausta sitten loppuviikosta (tai ensi viikolla, sillä la matkustetaan ja su on rippijuhlat). Todettakoon vain, että edelleen näyttävät samankaltaiset kirjat vetävän toisiaan puoleensa. Kuuntelen edelleen Vampiraa ja samaan aikaan sen kanssa, olen lukenut sekä Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian että Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian. Vampiran ja Kööpenhamina-trilogian lapsuuskuvaukset menivät minulla välillä mielessä iloisesti sekaisin. Kummassakin köyhistä lähtökohdista ponnistava tyttö raivaa omaa tietään 30-40 -luvuilla. Naisten asema, maailmantilanne, yleiset ajattelutavat toistuvat yllättävänkin samanlaisina, vaikka välissä on ollut valtameri. Huomasin, että minun oli vaikea muistaa, kummasta tarinasta tapahtumat olivat. Piti keskittyä ja kiinnittää kontekstiin.
Silti kirjat ovat tosi erilaisia. Ditlevsenin klassikkoaseman saavuttanut trilogia on taitavasti kirjoitettu , anteeksipyytelemätön ja vähän inhorealistinenkin romaani. Kirjoittaja ei säästele päähenkilöään (joka ilmeisesti ainakin heijastelee kirjailijaa itseään). Mietin, miksi kuvaus tuntui jotenkin kummasti kiertyneiltä. Sitten luin jostain, että Ditlevsen on kuvannut naisen toimijana. Itsekäs, omaan taiteeseensa ja omiin haluihinsa kääriytynyt kirjailija valitsee miehet itselleen sen mukaan, mikä milloinkin on suurin tarve. Oli kyse sitten rakkaudesta tai lääkehuuruista. Siinä se.
kuva Like |
Olen (olemme) kai niin tottunut naiseen peilautuneena miehen kautta, että uusi asetelma tuntuu hassusti peilikuvalta. Varsinkin, kun kyse on vähän vanhemmasta kirjallisuudesta. Nythän näitä "vapautuneita ja vahvoja" naishahmoja on joka puolella. Älkää käsittäkö väärin. Minusta on hienoa, että naisista kirjoitetaan ja meitä näkyy sankareina siinä missä miehiäkin. Niin pitääkin olla. Välillä vaan tuntuu, että naisen kirjoittamisesta päähenkilöksi on tullut SE juttu, joskus tarinan kustannuksella ja turhalla alleviivauksella. Tätä tosin tapahtuu enemmän elokuvissa kuin kirjallisuudessa - tai ainakin näin asian koen.
Kööpenhamina-trilogia oli joka tapauksessa mielenkiintoinen lukukokemus kaikessa intensiivisyydessään. En yhtään ihmettele, että sitä on luettu klassikkona. Tarinoista riittää tulkittavaa.
Vampira on melko tavanomainen Hollywood elämäkerta tähtinimilistoineen, mutta päähenkilö on mielenkiintoinen. Ei niinhän suomalaisten sukujuurien vuoksi, vaan siinä, miten suurella tahdolla, hän on uraansa etsinyt ja millainen kuva aikakauden Amerikasta syntyy. En ole kuin kirjan puolivälissä, mutta alkuosan lapsuus- ja nuoruuskuvaukset loivat maailmaa, joka oli samaan aikaan aivan vieras ja uusi, mutta sitten kuitenkin jännästi täynnä yhtymäkohtia ja samanlaisuuksia juurikin tuon Ditlevsenin maailman kanssa.
Onkin mielenkiintoista, miten samaan aikaan (tai peräkkäin) luvussa olevat kirjat käyvät mielessä dialogia keskenään. Lukukokemus ja tulkinnat ovat varmasti erilaiset, kuin jos välissä olisi pidempi aika. Nyt kun lisään kahden edellisen kirjan mukaan vielä Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian, on luvassa taas uusi ulottuvuus. Hän kun kirjoittaa myös naisen kehitystarinaa, mutta lyhyemmällä aikajänteellä ja vähän toisesta perspektiivistä. Jotenkin jännästi peilaten päähenkilöä muiden hahmojen kautta.
25.6.2022
(Luku)päiväkirja: sisäisistä kävelypohdinnoista historiallisiin junamatkoihin
Tulin tässä lukeneeksi kaksi aika erilaista matkakirjaa. Kuin linnut, tulevat kirjatkin parvissa, enkä nyt tarkoita sarjoja. Jotenkin kummallisesti osun aina lukemaan peräkkäin (tai jopa samaan aikaan) joko samanteemaisia tai muuten toisiaan muistuttavia kirjoja.
Nyt kuuntelin ensin äänikirjana Helena Kastikaisen Kävele, unohda, rakastu ja sitten perään luin ekirjana Tanja Tiekson Fantasman. Molemmissa kuljetaan paikasta toiseen, molemmissa opitaan itsestä ja vähän muistakin, mutta silti kirjat ovat kovin erilaisia.
Suomen halki kävelystä kertova Kävele, unohda, rakastu keskittyy kävelijän kokemukseen matkanteosta, hänen tuntemuksistaan niin kropassa kuin mielessä, ja matkanteon mukanaan tuomiin assosiaatioihin. Suunta on sisäänpäin, omaan mieleen ja ympäristöä tutkitaan suhteessa kävelijään itseensä.
Fantasmassa kuljetaan (useimmiten junalla) Euroopassa. Näkökulma on enemmän ulkoa sisäänpäin. Ympäristö ja ennen kaikkea kohteiden historia tai siitä saatavilla oleva tieto tuottavat kontekstin, joka kertoo jotain myös matkaajasta itsestään. Ajatuksia peilataan enemmän ihaillut kirjoittajan tekstien ja teesien kautta.
Pidin molemmista kirjoista. Kävelykirja oli helppoa kuunneltavaa ja vaikka oma napa olikin kovin lähellä, se on ymmärrettävää jaettaessa erityisen henkilökohtaista kokemusta. Fantasma puolestaan saa minutkin uneksimaan junan kolkkeesta ja matkantunnusta. Jotenkin yhdistän junamatkat kirjoihin ja kirjoittamiseen. Vaikken pitkään aikaan ole junalla kulkenutkaan, tekisi mieli läteä jonnekin kirjapinon kera ja omasta pysähtyneestä hetkestä nauttien. Junassa on kuin omassa aikakuplassa, vaikka toki niin maisemat kuin kellokin kiitävät.
Tarkoitus ei ole väheksyä kumpaakaan kirjaa, mutta on mielenkiintoista, miten samalainen liikkeen tuntu ja uusia ajatuksia syntyy kahdesta melkoisen erilaisesta kirjasta. Kävelyn ohessa ollaan modernissa maailmassa. Some liittyy ja on osana tarinaa, huomiohakuisuus, pieni sensaatiomaisuus ja kai se rakkaustarinakin kirjassa tekevät siitä viihdettä. Välillä hieman ärsyynnyinkin. Kirjan kertomus kävelystä on esimerkki siitä, miten irtautuminen oikeasti on vaikeaa. Kirjoittaja rahoittaa kävelyään mm. sponsorien avulla ja se taas vaatii näkyvyyttä. Ristiriita yksinäisen kävelyn ja sisäisen pohdinnan tärkeyden ja julkisen viestinnän välillä on välillä tällaisen kyynisen akan mielessä miltei häiritsevä.
Fantasma puolestaan on "älykkökirjallisuutta" - historialliset aiheet esim. kasvitieteellisten puutarhojen historiasta, kertojan matkojen linkitys keskiaikaiseen filosofiin, feministisiin kirjoituksiin tai antiikin taruihin kirjasta haastavamman luettavan. Ainakaan minulla eivät kaikki viitteet olleet tuttuja, mutta opin paljon ja pitää myös etsiä lisätietoa Hélène Cixous'sta. Matkakuvaukset ja kertomukset olivat kuitenkin soljuvaa luettavaa, eikä tätä missään tapauksessa kannata sivuuttaa liian vaikeana. Tekee hyvää välillä verrytellä aivojaan.
Siis kaksi varsin erilaista kirjaa, joissa kummassakin liike on tärkeässä osassa ja matka määränpäätä tärkeämpi. Viihdyin kummankin parissa.
Oma matkamme ei varsinaisesti ole ollut kovin liikkuvaa, sillä olemme pysyneet tiiviisti Biarritzissa. Tänään tosin käväisimme sateisessa San Sebastianissa. Sieltä kukkulan huvipuiston korkeimmasta tornista oli huikeat näkymät. Tiedä, mite pitkälle sieltä kauniilla kelillä voikaan tähystää.
18.6.2022
(Luku)päiväkirja: Hupsheijaa! Kesälukumaraton! - päivittyvä postaus
Ulkona on kuuma, siis ihan oikeasti. Lämpötila nousee lähemmäs neljääkymmentä, eikä oikein jaksa tehdä mitään. Paitsi tietysti lojua paikoillaan ja lukea! Onneksi silmiini osui muistutus Kirjabloggaajien kesälukumaratonviikonlopusta. Se on juuri tänään.
Lukumaratonille siis voi osallistua tämän viikonlopun aikana. Se kestää 24 tunnin ajan, osallistujan valitsemassa kohdassa. Emäntäjä tällä kertaa Yöpöydän kirjat - blogi, eli sieltä löytyvät tarkemmat säännöt.
Minä en varmaan koskaan ole osallistunut lukumaratonille valmistelematta. Olen tehnyt kirjalistoja, määritellyt herkkueväitä ja muutenkin miettinyt maratonin kulkua. Vakavasti en tosin ole ottanut koskaan, tämän on tarkoitus olla nautinnollista ja kivaa!
Tällä kertaan hypätään spontaanisti keskelle maratonia. Aloitin tänään lauantaina klo 12. Huomisesta lähtien kelit viilenevät, joten keksitään varmaan ohjelmaa. Töitä on vielä perjantaihin saakka ja maanantaina Biarritziin saapuu myös Keskimmäinen. Paras hetki lukea on siis juuri nyt.
Tai niin ainakin kuvittelin ja tartuin Storytel-lukijaan. Sieltä löytyi ladattuna useampiakin romaaneja, mutta jokin piti valita. ¨
Anne Leinonen : Kirjanoita
Urbaania fantasiaa, jossa nuori päähenkilö ja suuressa osassa kirjat. Täydellistä.
Storytel-lukijassa sivumäärien laskemisessa hankaluutena on se, että siinä lasketaan sivuklikkauksia. Ikänäköisen isommilla kirjasimilla siis saa enemmän sivuja kuin nuorilla silmillä. Siksi pitää katsoa kai sivumäärät Goodreadista ja arvioida sen mukaan. Ei kai se niin nokonuukaa ole.
Aloitin siis tyytyväisenä lukemaan ja kirja osoittautui sujuvalukuiseksi ja mielenkiintoiseksi. Puoli tuntia ehdin rauhassa lukemaan, mutta sitten kävi perinteisesti.
No, ehdinpä sitten kirjoittamaan tämänkin artikkelin.
Eikä hätä ole tämännäköinen. Onhan minulla muitakin vaihtoehtoja. Painettuja kirjoja en ole tällä kertaa kantanut mukanani, mutta Kobo ja puhelin löytyvät. Nyt pitäisi sitten vielä päättää kuuntelenko Maila Nurmen Vampira-elämäkertaa vai tartunko perinteiseen Ranska-lukemiseeni eli Marcel Proustiin...
Itse asiassa taidan tosiaan vaihtaa välillä äänikirjaan ja kurkata, mitä mahdollisesti söisimme lounaaksi. Kävimme aamulla halleilla ostoksilla keräämässä kylminä syötäviä herkkuja - kinkkua, chorizoa, brandade de mourue (eräänlaista turskamössöä), turskapalloja, kirsikoita, nektariineja, leipää... Ei ihan heti tule nälkä, vaikkei tässä helteessä teekään mieli ruveta kokkailemaan.
Eli vuorossa
3:30:42 eteenpäin
Illemmalla puoli yhdeksän maissa
Vampiraa olen kuunnellut tunnin verran ja Kirjanoitakin on edennyt, mutta ei tästä nyt mitään maratonin huippusuoritusta ole tulossa. Käytiin nimittäin rannallakin - tosin pikkuisen myöhästyttiin ja keli ehti muuttumaan. Ei siellä varsinaisesti kylmä vieläkään ollut, mutta taivaan vetäessä pilveen ja tuulen noustessa laski lämpötila sellaiset hulppeat 15 astetta. Onneksi hellepäivät olivat lämmittäneet vedet, eivätkä edes nousuveden suuret aallot saaneet Atlantin reunaa viilenemään.
Se oli siinä tällä erää. Kaukana ollaan lukumaratoonauksen huippukunnosta, mutta toki jotain tuli luettua.
Kaikkiaan luin yhden kirjan loppuun, seuraavaa osaa kolmanneksen eli 228 sivua + 75 sivua = 303 sivua
Kirjoina Anne Leinosen Kirjanoita ja Noitakirja. Tarina kirjoihin perustuvasta taikuudesta ja Helsingin toisesta ulottuvuudesta on mielenkiintoinen. Pidän miljööstä ja maailmasta.
Jäin kuitenkin pohtimaan, miksi suomalaiset fantasiakirjat tuntuvat jotenkin töksähteleviltä. Niistä puuttuu jotain, mikä vanhemmissa fantasiakirjoissa luon soljuvuuden ja tarinan jatkumon. Kyse ei ole kielestä, vaan tyylistä. Pitää kiinnittää tähän huomiota. Onko kyseessä jotenkin yksinkertaistettu tekstityyli nuortenkirjoihin vai kirjoittavatko suomalaiset kirjailijat vähän töksähdelleen? Minulle tuli samanlainen olo myös Kenties tapaan sinut vielä-kirjan kohdalla ja muistan miettineeni jotain vastaavaa myös joidenkin muiden kirjojen kohdalla. Onko muilla samanlaisia kokemuksia ?
Lisäksi kuuntelin Vampiraa 1h6min.
Lukemisen lisäksi käytiin rannalla, nukuin pitkän (mutta levottoman) yön, käytiin aamukävelyllä ja puhuttiin puheluja Suomen suuntaan. Ihan kiva viikonloppu siis ja vielä on sunnuntaita jäljellä.
12.6.2022
Kesän dekkarisuunnitelmia pohtimassa
Vielä ehtii ? Sunnuntai on osa viikkoa, eikös ?
En ole viime aikoina lukenut paljon dekkareita (kun en keväällä ole lukenut paljon muutakaan), mutta huomaan merkinneeni useampiakin dekkareita luettavakseni. Tähän ajattelin listata noista muutaman - ja ehkä voin merkitä myös sellaisia lukemiani, jotka mainiosti sopivat laiturilukemiston jatkeeksi.
Huomaan dekkareissa, samoin kuin monessa muussakin genressä, jääväni helposti seuraamaan sarjoja. Mikäs siinä, samalla kun ratkotaan monenlaisia rikoksia, voidaan seurata päähenkilöiden elämän ja ihmissuhteiden etenemistä. Toisinaan luen sarjan uusimmat osat heti niiden ilmestyttyää, joskus vähän unohdan sarjan ja palaan siihen sitten vähän yllättäen huomatessani väliin jääneitä osia.
Seuraamistani sarjoista suosikkejani ovat viime vuosina olleet mm.
- Sujata Masseyn Perveen Misty-sarja, jossa yksi Intian ensimmäisistä naisasianajajista ratkaisee rikoksia. Olen kovasti pitänyt sarjan tunnelmasta ja sisukkaasta sankarittaresta, mutta kolmannen osan jälkeen en ole nähnyt seuraavaa. Onkohan sellaista tulossa?
- Ruth Galloway - tarvitseeko sanoa muuta? Luulen, että en ole ainoa, joka on lukenut jo viimeisimmänkin ilmestyneen eli Kivikehän. Seuraava osa on (tietysti) tulossa, mutta ehtineekö kesälistalle ?
- Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjaa seurasin alkuun innoissani, mutta sitten intoni hiipui päähenkilön päättämättömyyteen naisasioissa, vaikka historiallisen dekkarisarjan ajankuvaus onkin hieno ja tarinointi sujuvaa. Nyt ajattelin koittaa uudelleen ja lukea vielä avaamatta olevat osat Kalman kevät ja Juhannusyön painajainen.
- Eppu Nuotio on ollut cozy dekkari -osastolla myös suosikkejani, tosin vähän vaihtelevasti. Pidin kovasti Ellen Lähde-eläkeläisen tutkimuksista, mutta väsähdin nopeasti taiteellisen Salome virran tapauksiin. Nyt viimeisimpänä luin tänä vuonna ilmestyneen Leinikkimekon, jossa jonkunlainen sisustusarkkitehti Raakel Oksa puolestaan ratkaisee vuosia aiemmin kadonneen tytön tapausta. Ihan ok, jos pitää leppoisasta tahdista ja vähän tyrkkynä kaikkeen sekaantuvasta päähenkilöstä.
- Max Seeck ei sitten ole ollenkaan leppoisaa luettavaa, mutta Jessica Niemi osoittautui sen verran mielenkiintoiseksi hahmoksi, että koukutuin. Tosin kolmas osa Kauna on vielä lukematta.
- Kepeää ja hauskaa, julmia tapahtumia ja iän tuomaa ylivertaista älykkyyttä puolestaan tarjoilee Richard Osman. Hänen eläkeläisensä ovat ihan huippuja ja varsinkin toisen osan aikalailla uskottavuuden tuolle puolen yltävät tapahtumat saavat suun hymyyn (vaikka veri lentää ja ruumiita syntyy). Torstain murhakerho ja Mies, joka kuoli kahdesti siis kannattaa molemmat laittaa laiturilukemistoon. Kolmannen osan pitäisi ilmestyä vielä tänä vuonna. Se päätyy ehdottomasti lukulistalleni, mutta ei taida ehtiä kesälistalle.
- Sari Rainion ja Juha Rauhaheimon yhteisteos Vainajat eivät vaikene osoittautui mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Inhimillinen poliisi ystävänään erikoinen oikeuslääkäri alkoivat kiinnostaa (melkein enemmän kuin Auervaara-tyylinen rikos, joka toki sekin oli sopivan kiemurainen)
- Pauli Jokisen historiallinen dekkari Jääleinikin kuolema pääse jo kertaalleen dekkariviikon artikkeliin, mutta mainitaan nyt vielä täällä.
- Satu Rämö : Hildur - koska islanti ja koska olen pitänyt Rämön kirjoitustyylistä
- Valentina Morelli : Kuolema keskipäivällä - odotan tältä kevyttä cozy mystery tyyli ja ihanaa Italiaa
- Sofie Sarenbrandt: Lepää rauhassa - en kyllä muista, kuka ja missä ja miksi. Pitänee lukea.
- David Lagercrantz : Mies pimeästä - Millenium-sarjan jatko ei ollut ihan huono, mutta haluan kuitenkin tutustua Lagercrantzin omaan ääneen
11.6.2022
(Luku)päiväkirja: Paikanvaihdoksen taikaa
Toisinaan sitä tarvitsee uuden maiseman.
Huomasin muutoksen jo seuraavana päivänä. Pulssi laski ja työkin kadottin stressaavuutensa. En tiedä, johtuuko muutos Biarritzin raikkaasta meri-ilmasta, kauppahallin ranskalaisherkuista vaiko kenties mielen luoman työlistan jäämisestä Espooseen. Toki asiaa auttaa myös oman kullan kainaloon pääseminen.
Ihan sama, mistä johtuu, mutta jopa kelloni on sitä mieltä, että palautumisaikaa löytyy täällä vaikka keskeltä tiimipalaveria. Ei hullumpaa. Mihin tässä vielä päädytäänkään, kun loma alkaa juhannuksena?
Myös lukeminen sujuu ihan eri tavalla. Jo lentokoneessa aloitin Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjan viimeisen osan Tekijä. Viena etsii paikkaansa Suomessa ja pääsemme mukaan sekä Marimekon alkuaikoihin että lapualaisoopperan alkuesitykseen. Sujuvaa historianopiskelua. Näitä tulee ikävä, mutta lienee vaikea sijoittaa syrjästäkatsojaa tarinaan, mitä lähemmäs nykyhetkeä siirrytään.
Tekijän lisäksi olen lukenut loppuun Modern Magick sarjan yhdeksännen osan, ihan yhtä hauskan kuin edellisetkin. Tarina myös jatkuu edelleen - seuraavaksi etsitään Merlinin taikoja.
Huomasin myös samankaltaisten tarinoiden mystisen vetovoiman. Taas kerran menen miltei sekaisin kesken olevissa tarinoissa, kun ne muistuttavat toisiaan ja linkittyvät useammalla tavalla. Jos toukokuussa matkustin kävellen Suomen halki (Kävele, unohda, rakastu) ja sitten junalla pitkin Eurooppaa (Fantasma), niin nyt olen päätynyt lukemaan nuorten naisten kasvutarinoita ja etenemistä kuuluisuuteen elämäkerrallisten kirjojen perusteella. Luureista kuuluu (Juoksukoulun lisäksi) Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin ja e-lukijasta jo sain loppuun Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian osan Lapsuus. Nuoruus on vielä kesken.
Molemmissa eletään aikaa sotien välillä, molemmissa kuvataan tyttöä, jolla on suuri tarve päästä jonnekin muualle. Mailan edessä siintää Hollywood, Tove haluaa runoilijaksi. Kummakin elämä on materialistisesti köyhää, mutta mielen palo on suuri. Molemmissa kirjoissa myös kuvataa aikaa, jolloin tytön tie unelmiinsa ei ole helppo, eikä häneen hevillä uskota. Mielenkiintoisia molemmat tarinat, palataan niihin, kunhan pääsen loppuun.
Ensi viikonloppuna olisi kirjabloggaajien lukumaraton. Ehkä ehdin siihen jopa mukaan.
Tällä viikolla puolestaan on dekkariviikko. Ehdin sentään yhden postauksen julkaisemaan aiheeseen liittyen - katsotaan, vieläkö huomenna tulisi toinen. En kuitenkaan ole ihan viime päivinä genreen tarttunut. Voisinkin ehkä listata suunnitelmia dekkarien osalta.
Joka tapauksessa, voin lämpimästi suositella jokaisen päänsisäisen "listan" uudelleenjärjestämistä, vaikka sitten vaihtamalla ympäristöä. Tekee hyvää ja vapauttaa energiaa asioihin, joita haluaa tehdä - niiden "pakollisten" suorittamisen sijaan.
6.6.2022
(Luku)päiväkirja: Dekkariviikon historiallinen
Historiallinen dekkari on yksi lempigenreistäni ja siksi yleensä ne tulee luettua varsin nopsaan, kun vastaan osuvat. Tällä kertaa ollaan 30-luvun Helsingissä. Kansa on edelleen jakautunut punaisiin ja valkoisiin. Helsingin rikospoliisin "punikkipoliisi", Arpia Haahti, joutuu kollegansa kanssa selvittävään visaista nuoren naisen murhaa, joka yllättäen liittyy myös kansainväliseen vakoiluun.
Varsin mielenkiintoinen miljöö siis. 1920- ja 1930-luvulle sijoittuvia dekkareita on ilmestynyt viime vuosina useampiakin. Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja, Nina Hurman Rouge, Terttu Autereen Juhani Kuikka-sarja, näin joitakin mainitakseni. Tämän naiskirjailijoiden sarjan perään luin nyt Pauli Jokisen todelliseen, rikokseen perustuvan, Jääleinikin kuolema.
Pauli Jokinen on järjestänyt Helsingissä murhakävelyjä ja tutustunut kaupungin rikoshistoriaan. Jossain kohtaa häntä jäi vaivaamaan ratkaisematta jäänyt nuoren naisen murha. Niinpä hän kirjoitti dekkarin, jossa murha, miljöö ja historialliset henkilöt ovat oikeita, mutta juoni, murhan tausta ja murhaaja fiktiivisiä. Mielenkiintoinen konsepti.
Kuten usein historiallisissa romaaneissa, meni tässäkin ajankuvaus itse juonen edelle. Yksityiskohtia riitti. Hauskasti Helsinki näyttää jotenkin hieman erilaiselta kuin aiemmin lukemissani dekkareissa. Ehkä kyse on kirjailijan sukupuolesta. Nyrkkeilysalia, työläisväestön leirintäaluetta ja muutenkin minulle ihan uusia paikkoja ilmaantui tarinaan.
Kansanosien väliset jännitteet tulevat näkyviin politikoinnissa, poliisin eri osastojen välisissä kahnauksissa sekä Haahtian kollegojen asenteissa ja käytöksessä. Oli mielenkiintoista pohtia, miten kokemukset muokkaavat asenteita, niin hyvässä kuin pahassa.
Itse juoni jääkin vähän kaupungin ja ihmishahmojen jalkoihin. Osittain ehkä siksi, että se oli kiemurainen ja moneen suuntaan polveileva. Saattaa olla, että kiemurat vähän sotkeentuivat äänikirjamuodossa (ja koska kuuntelin autoa ajaessa, jolloin huomio tietysti on enemmän tiessä kuin tarinassa), ja tarina olisi pysynyt paremmin kasassa luettuna. Nyt kuitenkin vähän jouduin pohtimaan, missä mennään ja varsinkin lopussa uusia kuvioita ilmaantui jatkuvalla syötöllä niin, että itse murhaajan paljastuminen jäi vähän toissijaiseksi.
Kaikkiaan kuitenkin oikein kelpo dekkari, joka sopii vallan mainiosti laiturilukemiston lisäykseksi, ja dekkariviikon bloggaukseen.