(Luku)päiväkirja: Ääriviivat ja naisen pelko

 

Rachel Cuskin trilogia on sujuva, helposti ja nopeasti luettava. Sitten se jämähtää mieleen asumaan. Jotenkin kummasti reaktioni näihin kolmeen välähdykseen kirjailijan (naisen) elämään muistuttaa ajatuksia tuosta isännän vuokrakämpän seinällä roikkuvasta valokuvasta. 

Ensin miettii, että ovatpa lapset hauskasti kaupan tiskillä. Sitten iskee epäilys, onko tuo kaupan tiski vai lapset poseeraamassa aikuisten asetelmaa muistuttaen baaritiskillä. Lopulta lasten asentokin arveluttaa. Pitääkö poika tyttöä väkisin vierellään? Tarkemmin tutkittuna tytön asento on varsin passiivinen ja poika taas näyttää toimijalta. Onkohan kuvaaja käskenyt lapset poseeraamaan, eikä tyttöä oikein olisi huvittanut. Isoveli siinä pitää jöötä, tai... 

Niinpä, yhtä välähdystä voi tulkita niin monella tavalla. Cuskin kirjoissa puolestaan noita välähdyksiä on sarjoittain. Päähenkilö käy kirjailijatapahtumissa, kirjamessuilla ja tapaamassa tuttuja (sukulaisia). Kohtaamiset kollegojen, tuttujen, ystävien tai yleensä vastaantulevien hahmojen kanssa seuraavat toisiaan, lomittuvat ja jännällä tavalla peilaavat kirjailijan omaa elämää. 

Ensimmäisessä kirjassa Ääriviivat tiedämme päähenkilön eronneen ja jääneen kahden pojan kanssa. Tarina kehkeytyy tapaamisista Kreikassa, jossa kirjailija on vetämässä kirjoitusseminaaria. Satunnainen lentokonetuttu kertoo elämäntarinaansa ja siinä sivussa vie kirjailijaa veneajeluille. 

Toinen kirja Siirtymä kertoo naisen muutosta remontoitavaan asuntoon Lontooseen, kauheista naapureista ja taas uusista kohtaamisista, remonttimiehistä, sukulaisista, perheestä. 

Kolmannessa osassa Kunnia ollaan menty aikaa muutama vuosi eteenpäin. Kirjailija kuitenkin jatkaa kohtaamisiaan. Jotkut henkilöt palaavat tarinaan. Muutos on näkyvää, pinnalta kaikki on toisin. Pinnan alla virtaukset jatkavat uomissaan. 

Pidän Cuskin tavasta kirjoittaa. Hän ei kerro oikein mitään suoraan, vaan päähenkilön hahmo syntyy heijastumina hänen kohtaamiensa ihmisten kertomuksista tai heidän kuvistaan kirjailijan pään sisällä. Kirjassa ei oikeastaan varsinaisesti tapahdu mitään, paitsi ensimmäisen osan venematkoilla. Luvussa luodaan konteksti (ravintolatapaaminen, kirjailijahaastattelu jne.) ja sitten ääneen pääsevät henkilöt. Kaikki kuitenkin kertautuu moninkertaisina heijastumina. Kirjailija kertoo jonkun sanoneen jotain, jolloin syntyy kuva tapahtumista, historiasta, ihmistenvälisistä suhteista, kirjailijasta itsestään suhteessa kohdattuihin henkilöihin. Eikä sovi väheksyä heijastumaa yhteiskunnasta. Sen ytimenä ovat ihmiset ja heidän keskinäiset suhteensa, valta-asetelmansa, oletuksensa ja odotuksensa. 

Lopulta tarinasta syntyy lukijan mieleen jonkinlainen tulkinta. Ääriviivat hahmottuvat, sekoittuneena lukijan omiin kokemuksiin ja ajatuksiin, jokaiselle vähän omanlaisenaan. 

En malta olla tuomatta tähän taas vähän jo aikaisemmissa postauksissa pohtimaani samankaltaisten ja kierolla tavalla toisiinsa linkittyvien kirjojen "laumaelämää". Luin Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian ja Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian peräkkäin. Molemmissa kerrotaan naisen elämää ja sen kontekstia. Ensinmainitussa lapsuudesta aikuisuuteen ja jälkimmäisessä välähdyksenä muutamasta aikuisuuden vaiheista. 

Ditlevsen on kerronnassaan suorasukainen ja kirjojen viehätys syntyy osittain kaunistelemattomuudesta ja melkein inhottavan läpitunkevasta katseesta kohdistuneena aikakauteen ja ennen kaikkea päähenkilöön itseensä. Cuskin kerronta ei ole yhtään vähemmän paljastavaa, mutta kaikki näytetään peilikuvina. Kuin raollaan olevasta ovesta näkyvästä kokovartalopeilistä, josta riisuutuva (tai pukeutuva) nainen heijastuu. 

Kun listalle lisätään Vampira luomaan lisäkontrastia, löytyy jännästi muutama yhteinen punainen lanka. Ensinnäkin, mitä on naisen vapaus ? Vapaus tehdä, mitä haluaa ? Vapaus onnistua tai epäonnistua omalla tavallaan? Vapaus olla kokonainen ilman miestä luomassa kontekstia? 

Vapauden vastakohtana on jokaisessa kirjassa aikakauden tai yleensä ympäröivien ihmisten käsitys sopivaisuudesta. Yleensä koskien nimenomaan naisen suhdetta mieheen. Aivan kuin itsellinen ja itsessään riittävän kokonainen nainen olisi jotenkin pelottava. 

On helppo sanoa kyseessä olevan "vanha aika". Sijoittuvathan sekä Vampira että Kööpenhamina-trilogia viime vuosisadan alkupuolelle. Näin ei kuitenkaan ole. Yhä edelleen on tahoja, jotka haluavat kontrolloida naisen käytöstä, ruumista ja ajatuksia.

Ei tarvitse kuin miettiä USAn lakimuutoksia - tai ihmetellä, miksi bikineissä juhannuksesta nauttiva nainen pelottaa pelkällä olemuksellaan niin paljon, että aiheesta pitää kirjoittaa kolumni. Toki tekstissä käännettiin ajankohtainen häirinitäteema nurinkurin, mutta yritys oli lähinnä tökerö.  Pinnan alta haisee pelko.