Taustapeili eli lukukäppyrät 2016

Se on taas taustapeilin aika.

Takana on kiinnostava, aktiivinen ja monella tapaa sydäntä lämmittävä vuosi.

Kiinnostavia ovat olleet oikeastaan kaikki lukemani kirjat sekä tietysti ne monet ihanat teatteriesitykset, joita vuoden mittaan olen päässyt katsomaan.

Aktiivinen vuosi on ollut sekä töiden että blogijuttujen osalta. Välillä on tuntunut, että illatkin ovat täyttyneet teatterista, tapaamisista, lukemisesta, kirjoittamisesta, haasteista, kampanjoista ja muusta mielenkiintoisesta tekemisestä. Ihanaa, vaikka toisinaan ei meinannutkaan jaksaa lähteä.

Sydäntä ovat lämmittäneet kaikki tapaamiset kanssabloggaajien, kirjailijoiden, teatterintekijöiden tai muiden ihanien ihmisten kanssa. On aivan mahtavaa päästä keskustelemaan alastaan/asiastaan innostuneiden osaajien kanssa.

Uusien ihmisten kohtamisesta oppii aina itsekin uutta ja erilaisten persoonien tapaaminen avartaa omaakin ajattelutapaa.

Olette kaikki olleet aivan mahtavia. Kiitos! Kiitos myös kaikille tapahtumien järjestäjille. Arvostan jokaista kutsua :-)



Ja sitten niitä käppyröitä 

Kaikkiaan luin vuonna 2016 peräti 109 kirjaa. Goodreadsin haasteena minulla oli 100 luettua kirjaa, mutta siellä ei haasteen saavuttaminen täysin onnistunut. Ei siis sen takia, etten olisi lukenut, mutta kun Goodreadsista ei löydy kaikkia kirjoja...

Kaikkiaan luin siis 7 kirjaa enemmän kuin viime vuonna, mutta vuoden 2014 huikeaan 140 kirjaan on vielä matkaa.


Kuukausittainen lukujakauma näyttää tältä:

Ei liene yllättävää, että lomakuukautena luin eniten eli heinäkuussa. Muuten lukumäärä on vaihdellut vähän genre-jakauman mukaan. Kevyitä fantasiakirjoja ja nuortenkirjoja enemmän sisältävinä kuukausina on kokonaislukumääräkin ollut suurempi.

Samoin oli pieniä piikkejä sekä välilevypullistuman potemiskuukautena (syyskuu) ja Amerikan matkan lentolukemisten johdosta (marraskuu).

Mies-naisjakaumassa ei ole tapahtunut muutosta. Edelleen 2/3 lukemistani kirjoista on naisten kirjoittamia. Edelleen syynä ovat todennäköisesti naisten kirjoittamat sarjat, joita olen kahlannut läpi useamman osan verran.


Kielien osalta joudun häpeään. Ei yhtään ranskankielistä kirjaa. Auts!

Englanniksi sentään olen lukenut ihan reippaasti. Tosin täytyy myöntää, että pääasiassa sellaista kevyempää hömppäfantasiaa. Parhaat englanninkieliset kirjat tosin osuvat äänikirjojen puolelle ja ovat elämäkerrallisia ja vieläpä kirjoittajien itsensä lukemia eli Patti Smithin M Train ja Drew Barrymoren Wildflower. Molemmat HelMet Overdrivesta lainattuja.


Kirjaformaattien osalta vuosi oli vaihteleva

Odotetusti luin eniten e-kirjoja. Niitä on tullut kulutettua tasaiseen vuoden aikana. Matkakuukausina enemmän, sillä en nykyään kanna painettuja laukussani laisinkaan.

Äänikirjojen osalta on vuodessa selkeä vedenjakaja. Vaihdoin uuteen työpaikkaan syyskuun alusta ja työmatkani lyheni 50 minuutista 8 minuuttiin ja väline vaihtui julkisista autoon. Sen seurauksena äänikirjojen kuuntelu väheni dramaattisesti loppuvuotta kohti. Tämän vaikutuksesta pitkä nousujohteinen putki äänikirjojen osalta katkesi. Vuonna 2015 luin äänikirjoja peräti 39, mutta nyt tipahdettiin siitä puoleen!


Kirjojen hankinta vähän yllätti statistiikkaa katsoessa.

Luulin käyneeni enemmänkin kirjastossa, mutta varsinaisia kirjastonkirjoja onkin joukossa vain 3. Tosin tämä lievä harha saattaa johtua Overdriven suhteellisen isosta osuudesta. Kirjastohan sekin on, vaikkakin e-kirjoille ja äänikirjoille.  HelMet kirjastokortilla saa lainattua.

Samoin tuntuu koko ajan siltä, että arvostelukappaleita on pitkin huushollia pinoissa. Joko en sitten tule niitä lukeneeksi (osittain totta) tai sitten on kyse painettujen kirjojen aiheuttamasta hrhasta. Onhan neljännes luetuista iso määrä arvostelukappaleiksi, mutta kuitenkin vähemmän kuin kuvittelin.

Nostin myös ilmaiseksi ladatut kirjat erikseen näkyviin. Kyse on suurelta osalta Elisa Kirjan ilmaislahjoista, mutta on joukossa myös yksi klassikko (niitähän saa ladata ilmaiseksi!) ja yksi nettijulkaisuna luettu kirja. Tuo nettijulkaisu oli muuten myös vuoden parhaiten viihdyttäviä fantasioita - Hauska yhdistelmä avaruus-scifiä ja fantasiaa.


Mitäs sitten tuli oikein luettua? 

Genrejaon tekeminen on aina yhtä vaikeaa. Tämäkin on tehty ihan fiilispohjalta.

Ei liene yllätys, että fantasia ja dekkarit dominoivat taas listaa. Näin on ollut vuodesta toiseen. Fantasian lukumäärään vaikuttavat trilogiat ja sarjat, joita yleensä luen sitten putkeen ja dekkareita, no, niitä nyt vaan tulee luettua säännöllisesti.

Muutosta vuosien varrella on tapahtunut erityisesti elämäkertojen osalta. Niiden määrä on viime vuosina lisääntynyt. Liekö sitten oman iän karttumisen vaikutusta. Tosin olen nyt myös lisännyt listaan ns. elämäkerralliset kirjat. joissa ei välttämättä kerrota ollenkaan kronologisesti, mutta jotka perustuvat jonkun elämään esim. juurikin nuo yllämainitut elämäkerrat, tai jopa Peter Maylen Vuosi Provencessa tai Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi. Toki siellä on myös sitten ihan puhtaita elämäkertoja, joista ykköseksi taitaa tältä vuodelta nousta Panu Rajalan elämäkerta Aila Meriluodosta.

Keittokirjoja olen kirjaillut enemmän tai vähemmän säännöllisesti kuukauden keittokirja -sarjassa. Tosin näköjään harvemmin kuin kerran kuukaudessa. Näytelmien määrän puolestaan peräti tuplasin eli luin niitä 2 vuoden aikana.

Nykykirjallisuus ja historialliset romaanit pitävät myös pintansa vuodesta toiseen. Nykykirjallisuus todennäköisesti myös siksi, että siihen tuppaan lykkäämään kaikki suhteellisen uudet kirjat, joita en muuten osaa luokitella... kätevä kategoria.

Historiallisista romaaneista kai kaikkein vaikuttavin oli Milja Kauniston Ranskan vallankumouksen aikaan sijoittuva Luxus. Maltan tuskin odottaa sille jatkoa.  Samoin Paula Havasteen "Vihat" -sarja oli aika koukuttava. Minna Rytisalon Lempi puolestaan oli yksi tämän vuoden parhaista ja vaikuttavimmista lukukokemuksista.

Nykykirjallisuuden osalta parhaimmistoa olivat mm. Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni, joka itketti heti tammikuussa ja Care Santosin Suklaan maku historiallisine konteksteineen. Sofi Oksasen Norma poisti aukon sivistyksessäni ja osoittautui odotuksiani mielenkiintoisemmaksi.

Paljon mahtui vuoteen hyvää luettavaa. Toisista kirjoista tykkäsin enemmän kuin toisista, niin kuin pitääkin ja oikein on. Yhdessä artikkelissa ei kaikkea pysty millään sanomaan, mutta onhan tuo kirjoitetut artikkelit.

Siinä siis vuosi 2016. Ihan en saanut aikaiseksi viime vuonna kaavailemaani 5-vuotiskatsausta, mutta sen voi ehkä väkertää sitten tammikuun aikana - jos ehtii ja viitsii.

AIKA HUIKEAA, JOS JAKSOIT LUKEA TÄHÄN SAAKKA 

KIITOKSIA KAIKILLE SEURASTA VUONNA 2016 

TOIVOTTAVASTI TAPAAMME JÄLLEEN ENSI VUONNA! 

IHANAA UUTTA VUOTTA! 

Vuodenlopun stressinaiheita ja leppoisa lomadekkari

Aina joskus sitä stressaa ihan oudoista asioista. Niin kuin nyt vaikka siitä, että Goodreadsin vuosihaasteesta puuttuu vielä kirjoja. Kirjasin itselleni tavoitteeksi 100 kirjaa vuoden aikana ja nyt olen kohdassa 94. Paitsi, että omien laskujeni osalta mennään jo numerossa 108. Goodreadsista kun ei löydy ihan kaikkia lukemiani.

Jännä juttu. Olen todistanut itselleni moneen kertaan, ettei kannata, mutta silti huomaan vilkuilevani lukua. Ehkä tilanne helpottaa, kun nyt ihan julkisesti totean, etten varmastikaan ehdi ennen tammikuuta lukemaan vielä kuutta kirjaa ja toisaalta voin hyvällä omallatunnolla todeta todellisuudessa haasteen jo suorittaneeni.

Kaiken lomailun, sukulaisten kanssa seurustelun ja ennen kaikkea syömisen keskellä olen tosin ehtinyt jo pari kirjaa lukemaankin. (Ranskan tunnelmia voi lukea lisää täältä ja herkuista täältä ja muita lomamietteitä täältä) Eräänkin taktisena vetona valitsemani nopealukuisen dekkarin.

Nyt on Nizza enää muisto, samoin kuin lomakin. Ensimmäinen työpäiväkin on tullut jo tehtyä. En silti valita yhtään, ihanan paussin jälkeen on töissäkin kivaa.


Mauri Sariola : Lavean tien laki 
Elisa Kirjan joulukalenterin ilmaislahja 

Varatuomari Matti Viima on ihmeissään, kun hänen puheilleen saapuu taloustirehtööri Patamaa pyytämään apua. Upporikas liikemies on erehtynyt kirjoittamaan naurettavuuteen saakka romanttisia ja runollisia kirjeitä peräti kahdelle naiselle ja nyt jomman kumman kirjeet ovat päätyneet kiristäjän käsiin.

Matti ryhtyy asiaa selvittämään uhkean ja vahvaluonteisen sihteerinsä kanssa. Tapaus ei oikein tunnu etenevän ja sitten tapahtuu murhakin. Lopulta Matti pääsee häikäilemättömän murhaajan jäljille ja oikeussaliin varsinainen jännitysnäytelmä.

En olekaan lukenut kovin montaa Sariolan kirjaa, vaikka niitä kai pitkä lista olisi tarjolla. Asia pitänee korjata, sillä pidin kovasti 60-luvun tunnelmaa henkivästä dekkarista. Korrektit käytöstavat, paheelliset naiset ja kaupungin kontrasti maaseutuun viehättivät. Sariola kuvaa sotien jälkeistä aikaa varsin elävästi, eikä pelkästään ympäristöä kuvaamalla, vaan ihmisten ajatusten ja puheiden kautta.

Eihän tarina tietenkään etene nykydekkarien vauhtia ja pienet Poirot-vaikutteet näkyivät niin tarinan aikana kuin loppuratkaisun "psykologisissa" vaikutuksissa, vaikkei Viimaa toki belgialaiseen yli-etsivään oikein verratakaan. Leppoisassa rytmissä on kuitenkin oma viehätyksensä, vaikka välillä vähän töksähdellen hypitään ajassa eteenpäin. Ainakin Sariola osaa yllättää tarinankäänteillä, eivätkä pahikset ole täysin mustavalkoisia hahmoja.

Oli myös aika rentouttavaa lukea rikoksesta, jolla on "normaali" motiivi. Kaikenmaailman kierot sarjamurhaajat ja verta himoitsevat psykopaatit ovat oikeasti aika ahdistavia. Tämän kirjan rikoksen saattoi tavallaan ymmärtää, vaikkei tietenkään hyväksyä ja pahan tulee tietysti saada palkkansa.

Kaikkiaan kyseessä siis on varsin luettava ja hyvin lomaan sopiva dekkari. Eikä hintakaan ole päätähuimaava. Elisa Kirjassa on paljon Crime Timen dekkareita sopuhintaan - Sariolan kirjojakin saa ladattua 6€ kipale normihintaisinakin ja se on jo halvempaa kuin monet aikakauslehdet.

Joululoman noitaromantiikkaa

Nyt alkaa jo tuntua melkein joululta. Lentoväsymys poissa, vieraaseen taloon kotiuduttu, uima-allas testattu (vesi oli kylmää!) ja lisää perhettä saapunut paikalle.
Huomenna lasten piparikoristelua, kuusen pystytys ja ranskalainen joulupäivällinen (eli monta tuntia herkkuja, naurua ja puheensorinaa. Mikäs tässä on ollessa.

Oli hyvä ajatus tulla oman perheen voimin paikalle päivää ennen muita. Ehdimme hetken rauhoittua ja irrottaa ajatukset töistä. Minulla se tapahtui tietysti kirjojen avulla. Ensin lentokoneessa ja sitten aamulla iso piha ja pingispöytä takasivat äidille pari tuntia ihan ihkaomaa aikaa. Olisin voinut nukkuakin, mutta totesin rentoutuvani myös viihdyttävän, romanttisen noitakirjallisuuden parissa. Nyt on tämä trilogia sitten luettu.

Tarinoita täynnä olevaa joulua kaikille! 

Nora Roberts / Varjonen saalistaja 
Nora Roberts / Varjojen vartija 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Jo ensimmäinen osa oli mukavan viihdyttävä ja kunnon Harlekiini-tapaan toinen osa ja kolmas osa keskittyvät sitten seuraavien pariskuntien muodostamiseen. Pitäähän jokaisen Hämärän noidan saada sydämensä valittu. Siihen se Harlekiinimaisuus sitten loppuukin (onneksi). Kirjoista löytyy myös tarinaa eteenpäin vievä kehyskertomus pahasta Cabhanista, jonka tuhoamiseen Branna ja Connor ovat valmistautuneet koko ikänsä. Nyt kun Iona-serkku on saapunut Amerikasta mukaan. on kolmen piiri valmis. Piiriä täydentävät heidän ystävänsä, joihin kuuluu myös Cabhanin merkkiä kantava Fin.

Varjojen saalistajassa kohdataan paha noita kertaalleen ja Meara ja Connor huomaavat viimein rakastaneensa toisiaan koko ikänsä. Varjojen vartijassa jännitetään sitä, voivatko Branna ja Fin ylittää verenperintöjen asettamat rajoitteet, joiden takia he ovat kymmenen vuotta vältelleet toisiaan. Niin, ja tietysti käydään se välttämätön viimeinen taistelu.

Kuulostaa ehkä loppuun kalutulta ja vähän turhankin kaavamaiselta, mutta nämä ovat rentouttavia ja viihdyttäviä kirjoja. Henkilöhahmoihin ja heidän erityispiirteisiinsä paneudutaan mukavasti ja ystävykset tuntuvat tarinan edetessä eläviltä . Heidän vaiheensa kiinnostavat.

Taikuus ja noituus, hyvän ja pahan taistelu - nuo tarinasta toiseen toistuvat elementit - eivät varmaan koskaan lakkaa kiehtomasta ja Nora Roberts osaa kyllä rakentaa tarinan sujuvasti eteneväksi. Huomasin seuraavani mielenkiinnolla Brannan loitsukehitystä, joka oli mainio sekoitus tieteellistä lähestymistapaa empiirisine kokeineen ja sitten perinteistä hölynpölyä kuun alla poimittuine yrtteineen. Unien ja ajan sekoittuminen juoneen toi mukavasti elävyyttä muuten mahdollisesti tylsäksi muuttuvaan pohdintaan Cabhanin päänmenoksi.

Pysyn perus-Harlekiineista todennäköisesti jatkossakin erossa, mutta nämä olivat juuri sopivaa viihdettä lomanaloitukseen. On ihanaa, kun tietää tarinan pääättyvän hyvin, oikeiden parien saavan toisensa ja pahan päätyvän tappioon. Lomamieli syntyy rennosta ja viihdyttävästä kirjallisuudesta (ainakin minulla) kaikkien kiireiden keskellä.

Nyt kun sain tämän kirjoitettua, ja vietettyä tarpeellisen hengähdyshetken ihan itsekseni, voin taas lähteä yläkertaan ja osallistua vauhdikkaaseen menoon peleissä ja touhuissa. 
Niin, ja tietysti kohta mietitään myös, mitä tänään kokattaisiin. Jääkaappi ainakin natisee liitoksissaan. 

Jouluiloa kaikille!

p.s. joulustamme löytyy kuvia myös Instagrammin puolelta eli tervetuloa seuraamaan @minna_vuocho

Ihan ok nuortenseikkailu

Neil Gaiman on yksi suurista suosikeistani. Rakastuin Neverwhere romaaniin, American Gods oli sisällöltään rikas ja kiinnostava, Hautausmaan poika herttaisuudes, saankin jännittävä. Novellikokoelma Smoke and Mirrors oli puolestaan ärsyttävän epätasainen ja Ocean at the End of the Lane taas tyylipuhdasta Gaimania, mutta jotenkin vähän hätäinen. Kaikkein suurin suosikkini taitaa kuitenkin olla yhdessä toisen fantasian konkarin eli Terry Pratchettin kanssa kirjoitettu Good Omens, vaikka Twitter-taiteena tehty Hearts, Keys and Puppetry äänikirjana olikin stimuloiva ja erittäin mielenkiintoinen jo tekotapansa vuoksi.

Voittopuolisesti siis olen pitänyt Gaimanin kirjoista, joita onneksi riittääkin luettavaksi pitkä lista.. Aktiviinen ja tuottelias kirjoittaja on nimittäin saanut aikaiseksi pilvin pimein romaaneja ja sarjakuvia yksin ja yhdessä muiden kirjoittajien kanssa, Hassua, miten tuo yksi epätasainen novellikokoelma ja yksi vähän hätäiseltä tuntuva, (mutta silti todella hyvä) kirja saavat muka koko tuotannon tuntumaan jotenkin epätasaiselta. No, myönnetään, tästä vimeisimmästäkään en nyt mitenkään kamalasti innostunut, vaikka ihan mielelläni luinkin loppuun saakka.

Neil Gaiman/Michael Reaves : Interworld 
HelMet Overdrive

Interworld on nuortenkirja. Se on sekoitus jonkinlaista scifiä ja mielikuvituksen leikittelyä. Siinä kuljetaan maailmoista toiseen Interworldin kautta ja erilaisia maailmoja riittääkin loputtomiin, sillä uusi syntyy aina, kun tehdään jokin tärkeä päätös. Päätöksen eri vaihtoehtojen vaikutukset näkyvät maailmoiden eroissa.

Lisäksi on yksi perustavaa laatua oleva maailmoja jakava tekijä. Toisissa vallitsee taikuus, toisissa tiede. Kummankin kehityssuunan edustajat pyrkivät saamaan hallintaansa mahdollisimman paljon eri maailmoja saavuttaakseen lopullisen herruuden. Tähän he tarvitsevat "kulkijoita".

Kulkijat ovat lapsia ja nuoria, jotka pystyvät siirtymään maailmasta toiseen vain ajattelemalla ja heitä voi hyödyntää kulkuvälineissä monin tavoin. Valitettavasti hyödyntäminen vain yleensä tarkoittaa kulkijan kiduttamista ja tappamista. Joey on kulkija, kaikkien maailmojen Joeyt ovat ja he ovat lyöttäytyneet yhteen pitämään yllä taikuuden ja tieteen tasapainoa ja siinä sivussa tietysti pelastamaan eri Joeyt kidutukselta kummankaan osapuolen käsissä.

Perusasetelma on siis samalla kertaa klassinen että vähän uudenlainen ja sinänsä tietysti ihan mielenkiintoinen. Jostain syystä en kutenkaan päässyt kirjaan koko aikana oikein mukaan. Joey ei osoittaunut kovinkaan kiinnostavaksi hahmoksi ja pahiksetkin olivat vähän paperisia. Itse asiassa koko henkilövalikoima tuntui jotenkin yksiulotteiselta. Kaikkein mielenkiintoinen oli itse asiassa kuplaotus, joka lyöttäytyy Joeyn seuraan. Se kertonee jo jotain henkilögalleriasta.

Itse tarinakin tuntui etenevän vähän nytkähdelleen. En tiedä, miten Gaiman ja Reaves kirjan kirjoittivat, mutta ihan saumatonta ei tarinan koostaminen ole lopputuloksesta päätellen ollut. Ei kirja mitenkään varsinaisesti huono ollut. Se vaan ei nyt tällä kertaa herättänyt samanlaista koukutusta ja innostusta kuin Gaimanin kirjat noin keskimääräisesti ovat minussa herättäneet.

Interworld on trilogia, mutta katsotaan nyt. Voi olla, etten ainakaan ihan heti tartu seuraavaan.

Syrjästäkatsojat historian todistajina

Historiankirjat kirjoitetaan yleensä kuuluisista henkilöistä ja merkittävistä tapahtumista. Kuitenkin heidän elämänsä edustaa vasta pientä osaa ihmisistä. Kun puhutaan Suomenkin kulttuurielämän suurmiehistä ja -naisista, puhutaan vain murto-osasta kansakuntaa. Hiljainen enemmistö vain seurasi syrjästä tähtiään, toiset lähempää ja toiset kauempaa.

Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarja tuo yhden hiljaisista näyttämön etualalle. Sarjassa seurataan piikatyttö Idan elämää pienestä tyttösestä aikuiseksi Toki hänellä on aitiopaikka Suomen kulttuurikuuluisuuksien elämään 1800-luvun lopulla ja vuosisadan vaihteessa.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi aloitin sarjan Elisa Kirjan aleostoksilla ja jäinkin totaalisen koukkuun. Kaksi osaa menivät vauhdilla peräkkäin, sillä kirjat ovat monessakin mielessä mielenkiintoisia ja helppolukuisiakin. Kyllä minä ne loputkin vielä tulen varmasti hankkimaan luettavakseni.


Enni Mustonen : Paimentyttö 
Enni Mustonen: Lapsenpiika 
Oma ostos Elisa Kirjan alepäivinä (eivätkä muuten ole kuin 4,90€ nytkin)

Paimentyttö avaa sarjan. Ida on torpan paimenessa. Äitinsä kuoltua keuhkotautiin ei vaihtoehtoja ole kovinkaan montaa. Ida menee sinne, missä saa pestin ja päätyy kartanon karjapiikatupaan. Nuoren tytön on huolehdittava niin maineestaan kuin turvallisuudestaan ja tehtävä töitä aamusta iltaan. Lopulta Ida päätyy erinäisten kiemuroiden jälkeen Topeliuksen huushollin pikkupiiaksi.

Kirjan parasta antia ovat päähenkilö Ida ja eläväinen ajankuvaus. Idan vahvuus ja tahto pärjätä saavat lukijan kunnioittamaan häntä. Samalla Ida kuitenkin myös osaa kyseenalaistaa osaansa. Kyllähän hänkin ehkä mieluummin olisi leikkimässä kuin pesemässä ikkunoita, mutta sellainen nyt vain on kunkin määrätty osa. Ei sovi hangoitella vastaan sillä luokkaerot ovat kiveenn hakatut,

Nykynaiselle on ehkä vähän hätkähdyttävää nähdä, miten riippuvaisia talouden naiset ovat "professorista", Ruokaa riittää ja koti on taattu niin kauan kuin tämä jaksaa tehdä työtä ja kirjoittaa.

Kirjasarjan toisessa osassa Ida on päätynyt lapsenpiiaksi Sibeliusten talouteen, jossa taloudellinen tilanne ei ole ollenkaan vakaa ja taiteilijapersoonan kanssa elämä varsinaista vuoristorataa. Ainakaan minulle ei Sibelius ollutkaan aikaisemmin ihan tuossa valossa esiintynyt.

Kaikki ei kuitenkaan näissä kirjoissa mene pelkästään kuuluisien isäntien perässä ja näkökulma on muutenkin vahvasti palveluskunnalla. Idalla on oma elämänsä, omat toiveensa ja tunteensa, haaveensa ja rakkauskin, jonka kestävyys joutuu testiin velvollisuudentunnon puristuksessa.

Pidin kirjoista hurjasti. Ajankuva on elävää ja Ida kertakaikkisen valloittava persoona, Pidin myös siitä, miten kulttuuri-ikonit osoittautuivat ihmisiksi heikkouksineen ja hienoine puolineenkin. Juoni etenee täysin Idan elämäntarinan mukaisena, mutta siinä sivussa seurataan myös laajan henkilögallerian muiden jäsenten elämänkaarta. Torpparin piika Fiina menee naimisiin, karjapiika Malin uhmaa tapoja ja kärsii seuraukset ajan tapojen mukaisesti, Topeliuksen neidit kärsivät naisen osan rajoituksista. Kirjo on laajaa ja kudos rikasta.

On hienoa, miten paljon Suomessa nykyään kirjoitetaan maamme omasta historiasta monesta näkökulmasta. Meidän kaikkien on hyvä tietää ja nähdä useampia näkökulmia. Samalla tavalla nytkin historiaa kirjoittavat vain harvat, mutta sitä tekevät kaikki. Mites jo nyt saataisiin eri puolet näkyviin myös mediassa ja opetuksissa?

Marraskuussa meni ihan fantasiaksi

Minä jo tuossa innostuin tekemään vuosisummeerausta, vaikka marraskuun luetutkin on vielä raportoimatta. Taisin jonkunlaista listaa lentokonelukemisista jo kirjatakin, mutta eihän se viime kuussa siihen jäänyt.  Kaikkiaan luin marraskuussa kymmenen kirjaa. Kirjoista peräti seitsemän oli ekirjoja (HelMet Overdrive rulettaa ja sitten pari Elisa Kirjasta), vain yksi äänikirja ja kaksi painettua. Johtuen varmaan juurikin Amerikan reissusta ja Overdriven suuresta osuudesta, oli englanti kuukauden lukukieli (6/10).

Suhteellisen suurta luettavien määrää selittää matkalukemisen lisäksi se, että kuukausi meni ihan fantasiaksi ja aika nopealukuiseksi viihdyttäväksi sellaiseksi. YA-fantasiaa tuli luettua matkan lisäksi myös iltaisin aivotoiminnan nollaukseksi oikein urakalla. Tavallaan se tietysti alkoi lennoilla, kun niitä varten olin ottanut peräti kolme sarjanaloitusta. Sitten tulin lukeneeksi yhden sarjan loppuun saakka. Kelley Armstrongin kirjoja tuli siis pikaluettua peräti neljä, kun The Gathering aloitti nahanvaihtaja-sarjan ja sitten vetäisin kerralla peräjälkeen koko Necromancer tytöstä kertovan sarjan (The Summoning, The Awakening, The Reckoning).

Armstrog ei pistä nuoria halvalla

Nimet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä melkein huvittavuuteen saakka, mutta kirjat itsessään ihan laadukasta nuortenfantasiaa. Tarina vaikeille nuorille tarkoitettuun "parantolaan" joutuneesta tytöstä, jonka näkemät haamut osoittautuvatkin ihan oikeiksi, piti otteessaan tällaista vähän vanhempaakin lukijaa. Kun muutkin keskukseen tuodut lapset paljastuvat yliluonnollisia voimia omaaviksi, geenimanipuloinnilla vahvistetuiksi laboratoriokokeiksi, muuttuu tarina mukavan monimutkaiseksi.

Armstrong ei pidäkään yleisöään yksinkertaisena vaan käänteitä riittää. Luottoihmiset muuttuvat pettureiksi ja päinvastoin. Vauhti melkein huimaa ja haamutkin osoittautuvat välillä zombeiksi, eikä uusien voimien hallinta ole laisinkaan yksinkertaista. Se oli virkistävää vaihtelua yleensä viidessä minuutissa tavallisesta lapsesta supervelhoiksi muuttuvien pääsankarien keskellä. Kuolleiden hallinta ei kirjassa ollut välttämättä ollenkaan cooli juttu.

Onhan tässä myös mukana se pakollinen romanttisten tunteiden herääminen, mutta sekään ei ole ollenkaan niin suoraviivaista kuin yleensä. Niin, ja kerrankin kolmiodraama ei ole yksinkertainen juttu vaan kaikilla on tunteensa ja muidenkin myös tunteita halutaan ottaa huomioon. Ihan virkistävää sekin.

Pidin siis kovasti, vaikka jotkin langanpäät ehkä jäivätkin solmimatta eivätkä kaikki tapahtumat saaneet selityksiään. Tarpeeksi kuitenkin, jotta trilogian voi luokitella erityisesti englanninkielisestä nuorisofantasiasta tykkäävälle tosisuosituksella.

Maria V. Snyderin Healer-sarja puolestaan näyttää jäävän nyt ensimmäiseen osaan. Ei siinäkään kai mitään vikaa ole, mutta välillä teki mieli muutakin kuin fantasiaa. Kyllä viisi kirjaa englanninkielistä nuorisofantasiaa riittää yhdelle kuukaudelle.


Muutakin sentään

Ei se fantasia ihan siihen kuitenkaan loppunut. Luin vielä suomeksi Sally Greenin Puoliksi paha - romaanin sekä Mintie Dasin enemmän ehkä seikkailuromaaniksi luokiteltavan Storm Sisters-sarjan ensimmäisen osan. Nämä pistivät pohtimaan kirjasta tykkäämisen syitä. Nimittäin toisesta tykkäsin, mutta toinen tökki.

Tietokirjapuolesta piti huolen Katarina Baerin sukuhistoriaa tutkiva He olivat natseja ja samaa ajankohtaa, mutta suomalaisesta fiktiivisestä näkökulmasta tarkkaili Tuula-Liina Variksen Huvila. Molemmat pistivät miettimään ja haastoivat lukijansa pohtimaan ajankohtaa ja sen mahdollisia yhtymäkohtia nykyaikaan.

Kuukauden ainoa äänikirja oli Patti Smithin M Train kirjailijan itsensä lukemana. Rakastuin kirjaan, kerrontaan ja erityisesti kieleen. Minä, joka en oikeastaan koskaan poimi kirjoista sitaatteja, nappasin kuulemastani blogiinkin kaksi. Tämän kirjan aion hankkia vielä omakseni ja uudelleen luettavaksi.

Nyt on sitten joulukuu. Yksi pikkureissu tehty, toinen isompi edessä ja kirjoja tietysti pinoittain niin fyysisesti kuin sähköisenä kuvaannollisesti. Lukeminen ei ihan heti lopu ja hyvä niin.

Miksi toisesta kirjasta tykkää, mutta toinen tökkii?

Siinäpä sitä onkin pähkinä purtavaksi.

Välillä on tosi vaikea tunnistaa, miksi jokin kirja ei vaan jostain syystä iske, vaikka siinä ei sinänsä pitäisi olla mitään vikaa. Kirja voi olla jopa kerännyt paljonkin kehuja siellä ja täällä, mutta itse ei syty millään.

Ei näy "pirette"-laivoja meidän rannoilla...

Mintie Das: Storm Sisters - Kuohuva maailma 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Minulla kävi tuolla tavalla Mintie Dasi Storm Sisters: Kuohuva maailma -kirjan kanssa. Tarinan olisi pitänyt olla juuri tyttöseikkailuista aina pitäneelle passeli. Joukko nuoria tyttöjä yksin merellä taistelemassa pahiksia vastaan ja pelastamassa prinsessoja ryöstäjiltä. No, joo - onhan siellä tietysti mukana vähän poikiakin. Tarinassa tapahtuu ja suuria tunteita nostatellaan joka luvussa. Silti ei onnannut, itse asiassa jätin kirjan jo muutamaan kertaan keskenkin, ennen kuin puristin luku kerrallaan loppuun.


Sally Green: Puoliksi paha 
Oma ostos Elisa Kirjsta 

Suurin piirtein samoihin aikoihin luin Sally Greenin Puoliksi paha -teoksen. Sekin on nuorille tarkoitettu. Päähenkilönä on nuori poika, joka tajuaa olevansa puoliksi musta noita ja puoliksi valkoinen. Eikä sellaisen elämä ole valkoisten hallitsemassa maassa helppoa. "Rotusorto" pahenee päivä päivältä, kunnes lopulta poika karkaa.
Ahmin kirjaa ja tarina kietoi minut pauloihinsa. Miksi ihmeessä? Tässähän on tavallistakin tavallisempi kasvutarina yliluonnollisia voimia omaavasta pojasta. Eikös näitä mahdu jo kolmetoista tusinaan.


Keksinkö miksi? 

En ole mikään kirjallisuuden asiantuntija ja vielä vähemmän voin väittää itseäni kirjoittamisen salojen tuntijaksi tai kieliopin taitajaksi. Kesti siis hetken keksiä, mistä ero innostuksessani oikein johtuu, Sitten muistin ohjeen antaa tapahtumien kertoa, eikä selitellä.

Storm Sisters tosiaankin sisältää ihan liian paljon selityksiä tyttöjen välisistä suhteista, heidän tunteistaan, menneisyydestään ja tulevaisuudensuunnitelmistaan. Osan kertoo kertoja, osassa tyttöjen ajatuksia kuvaillaan antaumuksella ja toiminta pysähtyy. Puoliksi paha -kirjassakin päähenkilö kyllä pohtii asioita, mutta yleensä aktiivisesti ja tekemisen näkökulmasta. Henkilöhahmot kuvastuvat yhtä lailla tekojensa kuin sanomistensa ja mietteidensä kautta. .

Tietysti kyse voi olla myös iästä. Storm Sisters tuntuu siltä, että se on tarkoitettu vähän nuoremmile (tyttö)lukijoille, Puoliksi paha menee enemmän teinikategoriaan. Ehkä minä olen vain liian vanha...

Oli miten oli, Näin tällä kertaa.

Joko on aika? Teatterihaasteen summeeraus

Vuoden lopussa sitä aina tekee mieli tehdä erilaisia summeerauksia ja analyysejä siitä, mitä sitä taas onkaan tullut tehtyä / luettua. Jotta ei tammikuun alussa olisi ihan kamalaa sumaa, niin aloitellaan jo nyt - Teatterihaaste nimittäin taitaa tältä erää olla valmis ensi vuoteen saakka.

Mikä haaste? 

Haasteen ajatuksena on käydä teatterissa vähintään kerran kuukaudessa. Idean sain viime vuonna, kun ensimmäisen bloggariklubin myötä taas palasin vanhan rakkauteni pariin ja muistin, miten jo pelkästään teatterin tuoksu saa sydämeni pamppailemaan.

Viime vuonna selvitinkin vajaan vuoden urakkani leikiten. Vuosi 2016 osoittautui sitten hivenen haasteellisemmaksi. Olen toki käynyt teatterissa, kaikkiaan yksitoista kertaa. Tiedän, vuodessa on kaksitoista kuukautta eli jään yhden käynnin vajaaksi. Syynä on syyskuu ja välilevypullistuma. Jouduin peruuttamaan yhden teatterikäynnin, kun istuminen ei onnistunut ollenkaan.

Uskallan silti julistaa haasteen suoritetuksi ja nostan kahdenneksitoista teatterikäynniksi Radioteatterin Ruusun nimi -dramatisoinnin, jonka kuuntelin Yle Areenasta! Sitä paitsi, väitän selkäkipujen olevan force majeur-luokkaa ja sellaisina olemaan vaikuttamatta lopputulokseen. Saa väittää vastaan... mutten muuta mieltäni.

Teatterista kävin kuuntelemassa Kirjamessuillakin - Shakespearea Kansallisteatterissa 

Mitä tuli nähtyä? 

Yksitoista kertaa teatterissa, Joukkoon mahtuu
kaksi lastennäytelmää,
yksi nukketeatteri,
kolme esitystä absurdia teatteria,
kaksi kesäteatteriesitystä,
yksi improvisaatiomonologi,
kaksi musikaalia,
kaksi Shakepearea,
yksi, jota en oikein osaa luokitella, mutta johon rakastuin
yksi aikakausikuvaus
yksi harrastajaesitys
monta, monta upeaa elämystä...

Luokittelu on vaikeaa. Tuossakin listassa on jo enemmän kuin 11 katsomaani esitystä...

Teatterissa on hauskaa

Ja tarkemmin jonkilaisessa suosikkijärjestyksessä 

Tänä vuonna pidin kaikista katsomistani esityksistä .Joukossa ei ollut yhtään huonoa, mutta joistakin pidin hitusen enemmän kuin muista.

Suuri suosikkini vuodelta 2016 on Mahdolliset maailmat - olen edelleen sen lumoissa ja rakastan sekä tarinan kerroksellisuutta että käytettyjen keinojen (mm. videon) vaikuttavuutta. Kiehtova esitys.

Seuraaviksi pitänee nostaa Shakespeare - no, koska Shakespeare. Kaksi aivan erilaista ja eri tavalla toteutettua teatteriesitystä. Molemmista nautin. Jälkimmäisestä myös sen takia, kun kävin sen katsomassa esikoisen kanssa. Kyseessä ovat siis Suomenlinnan kesäteatterissa mennyt Kesäyön uni ja Kansallisteatterin ohjelmistossa juuri aloittanut Rikhard III

Woody Allenin Jumala puolestaan on suosikki ihan senkin takia, että kyseessä ovat harrastajanäyttelijät ja joukossa tuttuja,,,

Loput ovat aikalailla tasoissa. Tosin tulin todenneeksi, että sketsiteatteria varten pitäisi katsoa enemmän televisiota. Pysyisi vitseissä paremmin mukana. Vaikka oli UITn Soitellen Soteen esityksessä tällä kertaa tuttujakin elementtejä.

Lievää hämmennystä aiheutti vuoden aikana kaksi esitystä. Kansallisteatterin Just Filming sekä Janne Saarakkalan Puhuva pää (Mad House). Molemmat herättivät ajatuksia, mutta vähän eri tavoin,

Lisäksi vuoteen kuului kesäteatterimusikaali Nunnia ja konnia sekä lastenteatterin osalta Kansallisteatterin Mauri ja vähä-älypuhelin (kera Kirpun) ja Toton kanssa katsottu Muumilaakson talvi. Ensi vuotta ennakoi jo Suomen juhlavuoden lähtölaukaukseksikin sopiva Canth.

Kansallisteatteri näyttää dominoivan - johtuen nyt pääasiassa Bloggariklubista (ja medialipuista), mutta eihän siellä myöskään koskaan näe mitään huonoa. Muuten on mennyt kesäteatteriksi ja kerran kävin Mad Housen esityksessä ja kerran harrastajateatterissa.

Aina naurattaa... 

Entäs sitten? 

No, haaste tietysti jatkuu! Tästä en ihan helpolla enää luovukaan, kun vanha teatterikärpäsen purema alkoi tosissaan kutittamaan.

Bloggariklubi kuulemma jatkuu ja muutenkin on teatterivuodesta tulossa huikean mielenkiintoinen. Ainakin yksi Shakespeare olisi ehdottomasti mahdutettava mukaan.

... eikä aina eniten näyttämön jutut... 

Kuukauden keittokirja: Lohturuokaa - Tietoista herkuttelua

Outi Rinne: Lohturuokaa - Tietoista herkuttelua 
Luettavaksi ja kokattavaksi kustantajalta 

No, nyt! 

Outi on selvästi kuullut minun mutinani keittokirjoista tai sitten hän on muuten samaa mieltä hyvän keittokirjan elementeistä.

Kerrataanpas :
1) Hyvässä keittokirjassa on idea. Se perustuu johonkin teemaan ja pitää linjansa loppuun saakka
2) Hyvä keittokirja ei ole pelkkä lista reseptejä. Sitä voi oikeasti lukea. Siinä on selityksiä, tarinoita tai muuten tietopitoista tekstiä.
3) Kuvat houkuttelevat kokeilemaan reseptejä
4) Reseptit houkuttelevat kokkaamaan ja, tietysti, myös maistelemaan. Plussaa on, kun niillä myös onnistuu.

Lohturuokaa - Tietoista herkuttelua saa ruksin jokaiseen kohtaan. Aika saavutus.


Ensinnäkin tämä kirja antaa terveellisempiä vaihtoehtoja perinteisille, pääsääntöisesti rasvaisille, makeille tai muuten raskille lohturuoille, Se ei kuitenkaan saarnaa, vaan hyväntuulisesti ehdottelee uusia juttuja ja vanhojen muunnelmia kokeiltaviksi.

Kirjassa Outi myös perustelee miksi me yleensä retkahdamme lohturuokiin, miksi ne ovat tarpeellisia, mutta myös, miksi niitä kannattaa vähän keventää. Kun kirjoittaja on koulutukseltaan psykologi asiaa löytyy riveiltä ja niiden välistä. Lisäksi jokaisen reseptin kohdalla on luettavana tarinaa sille sopivista käyttötilanteista, Outin omista suosikeista tai muuten vaan houkuttelevaa kuvausta reseptin lopputuloksesta. Ihan oikeasti luin tämän kirjan ensin kertaalleen ja palasin sitten käymään reseptejä tarkemmin läpi. Ei mikään pikalukujuttu tämä kirja, mitä suuresti arvostan.

Suurin osa kuvista on Outin itsensä ottamia (muutaman on ottanut Susanna Selin) Pidän kirjan lempeistä sävyistä. Lisäksi on virkistävää mustan pohjaväritrendin keskellä katsella vaaleita sivuja. Vaihtelevat kuvakoot ja taitto luovat mukavaa vaihtelua silmille.

Sitten ne reseptit... Myönnetään, osa niistä on ehkä tällaiselle tavalliselle sekasyöjälle vähän eksoottisia. En oman terveyteni uhalla menisi pojilleni tarjoamaan esim. porkkananakkeja. Kauhun huudahduksia kuului jälkikasvulta (ja isännältä) myös, kun kerroin kokeilevani punaisista linsseistä valmistettuja suklaakeksejä.

Keksejä en vielä ehtinyt tekemään (varmasti vielä kokeilen, enkä kerro perheelle etukäteen...), mutta kirjan mukaan tehty mahtisalaatti bataattihummuspohjalla sai valtavan hyvän vastaanoton. Itse jäin kyseiseen hummukseen totaalisen koukkuun. (Siitä pian lisää ruokablogin puolella).

Muutenkin kirjassa on monia, monia reseptejä, joita varmasti tullaan meillä näkemään. Ei se minullekaan pahaa tee opetella käyttämään uusia aineksia kuten psylliumia ja kikhernejauhoja, eikä suurin osa resepteistä edes mitään erikoisempia aineksia kaipaa.

Esikoisen kanssa teatterissa - Shakespeare & Rikhard III

Vanha rakkaus 

Käytiin esikoisen kanssa teatterissa katsomassa vanha rakkauteni Rikhard III.

Äitini työpaikalla oli kausikortti asiakkaiden teatteriin viemistä varten. Jos jostain syystä kortti ei ollutkaan käytössä, piti tyhjät paikat täyttää. Eihän se nyt ollut laitapeliä jättää tyhjiä tuoleja.

Tiesivät minun pitävän tetterista ja lopputuloksena näin varmaan kaiken, mitä teatterissa näytettiin ja Rikhard III:n (1987) kävin katsomassa monta kertaa, Rakastin sitä ja erityisesti Marja-Leena Koukin vahvaa ja dramaattista tulkintaa päähenkilöstä.


Klassista versiota

Nyt on Kansallisteatterissa menossa Rikhard III. Willensaunaan sovitettu näytelmä on vahvatunnelmainen ja jopa vähän päällekäyvä. Pieni lava ja suuri mies (Kristo Salminen Rikhardina) intensiivisine katseineen voivat tuntua aika vaikuttavilta, Muutenkin näytelmässä hyödynnettiin teatteria laajemminkin kuin vain lavalla.

Helsingin Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Jussi Nikkilän (ohjaaja) ja Kristo Salmisen jutustelua pyrkimyksistään näytelmän suhteen. Klassista Shakespeare-tyyliä tavoiteltaisiin ja tekstin toimivuutta vanhahtavasta rytmityksestä huolimatta. Klassinen Shakespeare-tyyli kai näkyi esityksessä siinä, että tragedia kääntyi enemmän nauruksi kuin kyyneliksi. Karmeita asioita tapahtuu lavalla, ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, mutta ajoituksessaan taitavat näyttelijät osasivat liioitella juuri sopivasti, jotta yleisö hörähtelee. Varmaan kaikki tekstin kohdat, joissa "ei niin poliittisesti korrekti yleisöminä" saatiin houkuteltua nauramaan, oli hyödynnetty. Huomasimme nauravamme rammalle, kyttyräselkäiselle ja syntymästään lähtien syrjitylle Rikhardille. Missä muualla niin tapahtuisi kuin Shakespeare-teatterissa?

Klassisuutta tuo välillä farssin piirteitä hiponut esitystapa edustaa mallikkaasti. Shakespearen omana aikaan yleisöä piti naurattaa säännöllisin väliajoin, jos näyttelijät halusivat selvitä näytelmän loppuun saakka ilman fyysisiä haittoja (lavalle lentäviä esineitä). Näin ainakin muistelisin jostain lukeneeni. Näytelmän useat tasot kuitenkin kestävät myös naurut. Tarinasta löytää paljon pohdittavaa vallan korruptoivasta vaikutuksestä, elämän hinnasta ja lapsuuden vääryyksien vaikutuksesta persoonallisuuden kieroutumiseen.

Toinen perinteinen juttu on kai tekstilähtöisyys. Ylimääräisiä efektejä ja elementtejä ei viljelty ylenpalttisesti. Painotus oli tekstin sisällöllä, tarinalla ja sitä kautta muotoutuvilla suhteilla ihmisten välillä. Kielellisesti pitää myös sanoa, että Shakespearelainen rytmitys oli saatu kuulostamaan ihan normaalilta puheelta, toistuvista loppusoinnuista huolimatta. Pitääkin lukea näytelmän suomennos, jotta tajuaa, miten se kieli omassa mielessä (tai suussa) taipuu suhteessa Kansallisteatterin Rikhardiin, Miellyttävää kuunneltavaa joka tapauksessa.

Mitäs me sitten tykkäsimme? 

Koitin tiukata esikoiselta mielipiteitä Rikhard III:sta taksissa heti esityksen jälkeen. Tyypilliseen teinitapaan vastaus voitaneen summata sanomalla "ihan kiva".

Sen verran sitten saatiin tarkennettua, että hän koki alussa kielen ja tapahtumat ehkä hivenen hankalaksi seurata, Tämä lienee täysin normaali reaktio Shakespearen näytelmään, jollei sitä ole aikaisemmin tullut nähtyä tai luettua, Onneksi käsiohjelmassa oli selostettu historiallisia tapahtumia, joten tekstin luettua pääsee kyllä tarinaan hyvin mukaan.

Kaikkein mieluisin kohta oli kuulemma se, kun Rikhardia pyydellään kuninkaaksi ja hän kursailee kirkossa. Täytyy myöntää sen olleenkin yksi kaikkein herkullisimmista. Yleisön hihityksestä päätellen emme olleet ainoita, joita Rikhardin epävireinen veisaus nauratti.

Kristo Salminen Rikhardina osaa taidon tasapainoilla naurettavan ja traagisen välillä. Samoin muut näyttelijät osoittivat monipuolisuuttaan (ja nopeuttaan vaatteidenvaihdossa) - Miltei kaikilla oli kolme tai jopa useampi rooli hallittavanaan. Mahtavaa, miten pienellä näyttelijäkaartilla saatiin lavalla eläväksi näytelmä, jonka joukkokohtauksetkin välillä aiheuttavat ohjaajille harmaita hiuksia hallintavaikeuksillaan.

Pidimme molemmat myös erityisesti musiikillisista ratkaisuista. Esikoinen ihasteli näyttämöllä koko ajan istuneen (soittaneen ja laulaneen) Mila Laineen taituruutta. Hän vastasi koko näytelmän musiikista miltei yksinään. Välillä saattoivat muutkin näyttelijät tarttua johonkin instrumenttiin ja lopussa kuulimme myös nauhaa, mutta esityksen parhaimpia elementtejä oli muusikon, tekstin ja näyttelijöiden välinen vuorovaikutus, Mahtavasti suunniteltu, upeasti esitetty.


Summa Summarum

Kaikkiaan siis tykkäsimme kovasti. Minä tallennan muistiini uuden version Rikhard III:sta. Ei ihan ykköspaikalle nuoruudenkokemuksen ohi, mutta sillä onkin etunaan ajan kultaus.

Kannattaa käydä katsomassa Kansallistetterin versio klassikosta - Shakespeare on aina Shakespeare.. Näytelmä viihdyttää, ilahduttaa taitavalla lavatyöllä ja herättää tietysti myös ajatuksia, jos niin haluaa ja antaa historian elää mielessään. Ihan kaikkihan Shakespearen näytelmässä ei edes pidä yhtä historiallisen totuuden kanssa - ja siitä saa hyvän aasinsillan taiteen (ja muutenkin viestinnän) vastuun pohtimiseen yleisön asenteisiin vaikuttamisessa, vaikka sitten jälkipolvien osalta.

Jotain kertonee esikoisen kokemuksesta sekin, että hän tarjoutui taksimatkalla lähtemään äidin kanssa teatteriin toistekin - ihan vaikka vakiseuralaiseksi!

Tarjottimellinen illuusioita - Patti Smith: M Train

"Is the reader familiar with me, does the reader wish to be so? 

I can only hope as I offer my world on a platter filled with illusions..." 

- Patti Smith / M Train

Että oli mahtava äänikirja! Patti Smith lukemassa omaa kirjaansa. Ihan helmi, vaikka kyllä sitä sitten piti jonkun verran odotellakin. Lainasin kirjan HelMet Overdriven palvelusta ja jonossa ennen minua oli melkein parikymmentä innokasta kuuntelijaa. Odotus kuitenkin kannatti.

Patti Smith : M Train 
HelMet Overdrive -laina 

En aiemmin tnntenut Patti Smithiä laisinkaan. Tai siis, olenhan minä nimen kuullut ja yhdistänyt aina enemmän musiikkiin kuin kirjallisuuteen. Mitä ilmeisimmin kyseessä on kuitenkin monitaitoinen taiteilija, ja myös ajattelija.

M Train on unenomainen kokoelma muistoja elämän varrelta. Joukossa on myös unia, painajaisia tai kirjoittajan kohdalle osuneita näkyjä. Elämää nähnyt taiteilija kertoo nykyajan rutiineistaan, luentomatkoistaan esim. tutkimusmatkailijan muistoseuran tilaisuuksiin tai pyhiinvaelluksestaan japanilaisten kirjailijoiden haudoille tai meksikolaisen Frida Kahlon kotiin. Usein nykytapahtumat herättävät muiston - matkasta, lapsista, rakkaudesta tai vaikuttavista hahmoista, joita Patti Smith on tavannut.

Kirja kertoo boheemista elämäntavasta, joka ei kuitenkaan koskaan tunnu hajoavan sirpaleiksi, toisin kuin monilla muilla taiteilijoilla. Kasassa pitävänä voimana kulkee rakkaus - mieheen ja sitten lapsiin, taiteeseen. Oman fiiliksensä toi myös Patti Smithin ihastuminen Haruki Murakamin kirjoihin. Samalla tavalla minä tykästyin kirjailijaan Suuren lammasseikkailun myötä.

Unenomaiseksi kirjan tekevät muistot, joista Patti Smith kertoo. Tasaisella äänellä hän kertoo tapahtumista ja ihmisistä, jotka kuulostavat enemmänkin jännittävien romaanien päähenkilöiltä kuin jonkun elämään oikeasti kuuluvilta. Kotipihalle "pihamökiksi" jätetty laiva, jonka päälle myrsky kaataa suuren puun tai shakkiottelun tuomarina toimiminen Islannin perukoilla kuulostavat tapahtumilta mielikuvituksen tuolta puolen. Osaisipa sitä itsekin heittäytyä samalla tavalla ja etsiytyä kumman perässä uusiin seikkailuihin luonnollisesti ja avoimin silmin.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkästään tarinoiltaan kiinnostava. Minä olen huono etsimään sitaatteja, mutta tästä kirjasta olisin voinut napata monta. Kieli on kaunista, runollista ja ajatuksiltaan monesti pysäyttävää. Tällä kertaa poimin kuuntelun keskellä kaksi. Ensimmäinen on ylhäällä ja toinen tulee tähän loppuun. Aion kuitenkin hankkia tämän kirjan myös tekstiversiona, todennäköisesti ihan omaan hyllyyn (tai Koboon). Tekstiä tekee nimittäin mieli makustella vielä lisää.

"All I needed for the mind, was to be led to new stations, 

all I needed for the heart, was to visit a place of greater storms." 

- Patti Smith/ M Train

He olivat natseja

Jännittävää, miten viime vuosisadan alkupuolen tapahtumista on kirjoitettu viime aikoina taas enenevässä määrin. Kuuluuko nykyisessä julkisessa keskustelussa kaikuja menneestä ihan pelottavuuteen saakka? Tai sitten on vain aikaa kulunut tarpeeksi. Kipeitä ja vaiettuja asioita halutaan tuoda esille.

Viimeksimainitusta on kyse Katarina Baerin He olivat natseja -kirjassa.

Katarina Baer: He olivat natseja 
Luettavaksi kustantajalta Kirjamessuilta 

Kirjamessuilla jo Katarina Baer kertoili, miten halusi selvittää isovanhempiensa tarinaa niin itsensä kuin oman isänsä vuoksi. Hänestä on tärkeää saada selvyys asioihin, joista rakastettu isoäiti ei koskaan puhunut sen paremmin pojalleen kuin lapsenlapsilleen. Isoäiti ja isoisä nimittäin olivat aktiivisia natseja Kolmannen tasavallan päättymiseen ja isoisän kuolemaan saakka, isoäiti aatteiltaan ehkä elämänsä loppuun saakka, vaikkei koskaan asiasta maininnutkaan.

Kun kirjaa alkaa lukemaan, sitä on vähän varuillaan. Miten on mahdollista, että kukaan saattoi innokkaaina tukea yhtä historian pahimmista valtaan päässeistä ideologioista? Tarinan edetessä huomaa kyseessä olevan tavallisten ihmisten halusta parantaa omaa elämäänsä ja luoda maastaan lapsille parempi paikka.

Kirjana Baerin teos on välillä dokumentaarinen, välillä tulkitseva. Myönnän toisinaan hieman väsähtäneeni yksityiskohtien ja nimien runsauteen. Aina ei juttu myöskään tuntunut oikein etenevän. Kaikkiaan kirja on erittäin kuitenkin mielenkiintoinen ja se kannattaa luetuttaa laajasti myös nuorilla. Sen arvo taitaa olla muualla kuin kirjallisissa ansioissa.

Kukin meistä tulkitsee ympäristöään sekä erityisesti kuulemaansa viestintää omien kokemustensa ja tietojensa pohjalta. Jos on joutunut lähtemään vallanvaihdon vuoksi kommunismin alta pakoon, näkee idän aatteen väistämättä pahana. Jos joku lupaa paluuta entiseen elämään ja menetettyä asemaa takaisin, on helppo uskoa aatteen jalomielisyyteen. Lienee myös helppo uskoa "syntipukkiin", joksi juutalaiset natsi-Saksassa nostettiin perusteluna omiin jonkun muun kustannuksella saavutettuhin etuihin.

Eikä tavallisille ihmisille tosiaankaan heti kerrottu juutalaisten tuhoamisesta. Viesti puskettiin läpi vähitellen, kunnes oli jo liian myöhäistä. Siitä on oikein tutkimuksia, miten ihmisjoukot ovat sulkeneet "pahuuden" pois tietoisuudestaan, sen todennäköisesti oltua liian rankka omaksuttavaksi. Siksi ehkä myös sodan jälkeen natsimenneisyydestä ei puhuttu mitään (puhumattakaan tietysti sen antamasta vähemmän hyväksyttävästä leimasta).

Baerin isovanhempien tarina on mielenkiintoinen ja vähän pelottava ehkä juuri siksi, että kyse on aivan tavallisista ihmisistä, joista tuli halukkaita rattaita tuhovoimaiseen koneistoon. Vaikka he eivät välttämättä itse hirmutekoihin osallistuneetkaan, olivat he osana niiden mahdollistamista ja innokkaita vallanpitäjien tukijoita. Silti he olivat myös rakastavia vanhempia, tunnollisia työntekijöitä ja kaipaavia sisaruksia.

Kun tällä hetkellä kuuntelee keskustelua "vihapuheista", seuraa yhteiskunnan jakautumista yhä kauempana toisistaan oleviin osiin ja näkee muukalaisuuden nostattaman torjunnan, tajuaa tällaisten kirjojen tulevan yhä tärkeämmiksi. Ne kertovat osaltaan tavallisten ihmisen haavoittuvuudesta propagandan ja ideologisen paatoksen edessä. Vain lisäämällä tietoisuutta menneistä tapahtumsta, kasvattamalla ymmärrystä dogmien sisällöstä ja mahdollisista seuraamuksista, voimme edes yrittää ehkäistä historiaa toistamasta itseään.

Kuukauden teatteri eli Bloggariklubi & Canth

Bloggariklubi pani taas parastaan. Pääsimme kuuntelemaan peräti kahta mielenkiintoista esitystä. 

Valosuunnittelija Kalle Ropponen edusti illan ensi-iltanäytelmän työryhmää ja kirjailija Riku Korhonen kertoili Emme enää usko pahaan -teoksensa taustoista. Tuolloin emme me bloggarit vielä tienneet, oliko Finlandia-palkinto osunut kohdalle (ei ollut tällä kertaa), mikä loi sekin pientä jännitystä keskuudessamme.

Molemmat haastateltavat olivat karismaattisia kertojia, vaikkakin hyvin erilaisia. Eläväinen Kalle Ropponen antoi aktiiviset tekijän vaikutelman ja kertoikin olevansa "taiteen käsityöläinen", jolla freelancerina on täysi ja kiireinen aikataulu. Riku Korhonen pohdiskeli lapsuuden vaikutuksia kirjan miljööseen ja näin vanhana turkulaisena sitä kuunteli Ispoisten rannasta mielenkiinnolla, vaikka itse "toispuolelt' jokkee" kotoisin olenkin. Sitä paitsi - minäkin muistan sen Aku Ankan Lentävän hollantilaisen! Kuten varmaan ikäpolvemme kaikki lapset.

En nyt lähde tähän sen kummemmin haastatteluja summeeraamaan. Bloggariklubi on kovasti ajan hermolla ja livestreamaa haastattelut eli Kansallisteatterin FB-sivuilta pääsee katsomaan tallennukset. Suosittelen!
(Jaoin myös blogin FB-sivulla, jos sieltä löytyy helpommin)

Oli hienoa kuulla valosuunittelijan ajatuksia siitä, miten hän on pyrkinyt valoilla erottelemaan Canth-näytelmän eri tasoja ja aikajanoja. Osasi aivan eri tavalla katsoa näytelmää ja täytyy todeta, että valot olivat upeat. Varsinkin varjojen käyttö loi omaa dramatiikkaa ja välillä jopa unenomaista (painajaismaista?) tunnelmaa. Niiden avulla erot näytelmäkohtausten, ajan ja paikan välillä korostuivat. Muutenkin Canth oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä ensi-ilta.

Kalle Ropponen meitä jo varoitteli haastattelussa, ettei pidä odottaa kertovaa elämäkertaa vaan enemmänkin taiteilijan sielunelämän ja teosten kehitystarinaa. Sellainen lavalla olikin.

Toki lavalta löytyivät myös Minna, hänen perheensä ja tuttavapiirinsä sekä elämän suurimmat käänteet. Kaikki tuntevat Minna Canthin nimeltä ja tietävät hänen olleen 1800-luvun kenties vaikkutusvaltaisin suomalainen nainen - naisten aseman ja alemman yhteiskuntaluokan puolustaja - sosialistiksi sanoivat aikalaiset, mikä aiheutti myös paheksuntaa kovinkin vanhoillisessa ympäristössä. Varsinkin pappismiehet "vaihtoivat toiselle puolelle katua" vastaantullessaan, kun kuvaukset eutanasiasta, lapsensurmasta ja naisen epätoivosta kävivät liian rankoiksi käsitellä.

Myönnän myös omien tietojeni Minna Canthista olleen varsin hataralla pohjalla yksityiskohtien suhteen. Siksi onkin hyvä, että käsiohjelmassa kerrotaan tarkemmin niin Canthista kuin hänen ympärillään vaikuttaneista henkilöistäkin.

Ida Aalberg, Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja muut ajan tutut nimet vilahtelevat myös näytelmässä. Oli jännittävää nähdä tulkintoja ajasta, sen arvoista ja aatteista Canthin näytelmien kautta. Viimeksi aikakausi ja sen ihmiset (Minna Canth mukaanlukien) tulivat minulla vastaan lukemassani Juhani Ahon elämäkerrassa. Aika samanlaiselta näytii, mutta lavalta huokui myös epäkohtien rankka kuvaus ja sen aiheuttama, välillä rajukin, reaktio aikalaisissa. Lopputulos oli varmasti vaikuttavampi kuin puhtaasti elämäkerrallinen tarina olisi ollut.

Pidin näytelmän tavasta tuoda ihminen ja aikakausi esille yhden henkilön taiteen kautta. Samalla sai rautaisannoksen suomalaista kulttuurihistoriaa. Runsas näytelmäkatkelmien käyttö ja nimenoaan taiteeseen vaikuttavien tapahtumien esittäminen tarinan sijaan loivat kuitenkin myös pientä rytmihäiriötä teatterikokemukseen. Varsinkin ennen väliaikaa tuntui "flow" olevan jotenkin kadoksissa ja näytelmä eteni hieman töksähdellen kohtauksesta ja teoksesta toiseen. Olo oli kuin kevyttä kengurubensaa tankanneessa kuplavolkkarissa.

Toki pieni hapuilu saattoi johtua ensi-iltatilanteesta. Sitähän aina sanotaan, että näytelmä löytää uomansa vasta muutaman varsinaisen esityksen jälkeen, kun näyttelijät solahtavat tosissaan rooleihinsa. Uskoisin silloin myös muutamaan kertaa kuultujen tekstitakertelujen katoavan. Ensi-iltanakin väliajan jälkeen tuntui rytmi löytyvän ja kohtaukset soljuivat kauniina virtana. Myönnän pyyhkineeni myös kyyneleitä.

Näyttelijöistä erityisesti mieleeni jäi tietysti Cécile Orblinin Canth, joka on lavalla kai käytännössä melkein koko ajan. Myös Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina ja Jussi Lehtonen Niilo Salana nousivat esille miehisessä herkkyydessään.

Lavasteiden yksinkertaisuus oli hämäävää, sillä rakenteiden korkeuseroilla ja hyödyntämällä myös katsomon puolta luotiin perspektiiviä sekä ajan että paikan vaihteluille. Tarinan kerroksellisuus korostui hyvinkin konkreettisin keinoin henkilöhahmojan asettelun ja korkeuserojen kautta. Syntyi jännittäviä kuvioita ihmissuhteista pelkästään sijoittelulla. Valon osuudesta kohtausten erilaistamisessa jo mainitsinkin.

Sisällöllisesti Canth on niin rikas näytelmä, ettei sitä oikein yhden katsomiskerran jälkeen edes kykene kunnolla jäsentämään. Näyttämöltä mukaan tarttui huikea määrä kamppailua taiteen ja yhteiskunnallisen muutoksen vuoksi, rajua tunteenpaloa ja intohimoja, sekä kuva naisesta, joka ei halunnut tehdä kompromisseja halussaan saada heikompien ääni kuuluviin teatterilavoilla.

Lavalta löytyy myös erään aikakauden Suomi, josta oppimalla voi saada perspektiiviä tähän päivään. Upea kuvaus pienen kansan kipuilusta kohti itsenäisyyttä kielitaisteluineen ja poliittisine haasteineen. Taisi Suomen juhlavuosi Canthin myötä ottaa varaslähdön jo marraskuussa.

Lisää tietoa näytelmästä löytyy täältä.

Kiitos elämyksestä Bloggariklubille! 

Huvila

Olen huomaamattani taas liukunut 30-luvulle. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että ajankohtaan liittyen julkaistaan nyt paljon kirjallisuutta. Minun nähdäkseni tähän on kaiketi parikin syytä, siis sen lisäksi, että ajankohta itsessään tietysti on varsin kiinnostava.

Ensinnäkin tuosta ajasta on kulunut tarpeeksi vuosia. Seuraavat sukupolvet eivät enää kanna vaikenemisen taakkaa isiensä tavoin, mutta haluavat tietää ja kertoa. Katarina Baerin kertomus isovanhemmistaan eli "He olivat natseja" lienee klassinen esimerkki,

Toisaalta 30-luvun natsipropagandan ja nykyisellään julkisuudessa käytävän poliittisen keskustelun ilmapiirin välillä voi löytää pelottavia yhtymäkohtia. Taloudellisten vaikeuksien sysääminen jonkin kansanosan niskoille, suvaitsemattomuus, oman kansan "puhtaus" - kuulostaako tutulta?

Tuula-Liina Varis : Huvila 
Kirjamessuilla kustantajalta 

Tuula-Liina Varis lähestyy aihetta pienmuotoisesti kahden naisen ja yhden tytön tarinan kautta. Aatekumu kohisee taustalla, mutta maailman tapahtumat kääntävät kohtaloita myös syrjäisessä Suomessa.

Nuori Raakel menee naimisiin kopean taiteilijan kanssa. He muuttavat maalle, saavat tyttären ja sitten mies eräänä päivänä vain katoaa. Raakel huomaa jääneensä tyttärensä ja piikansa kanssa yksin taloa pitämään.

Jätetyksi tuleminen on rankkaa tilanteessa kuin tilanteessa, mutta ideologian vuoksi hylkääminen tuntunee erityisen pahalta. Kun ei ollutkaan tarpeeksi hyvä. Periksi ei voi antaa ja ylpeys kantaa yli vuosien, tiettyyn pisteeseen saakka. Paluutakaan ei voi ajatella.

On jännittävää, miten vähäeleinen tarina voi tuoda maailman käänteet esille. Tämä kirja ei ole sotakuvaus eikä suurien tapahtumien kertomus. Juoni kehittyy pienillä liikkeillä ja eleillä, naisten välisten suhteiden ja ajatusten kautta.

Pidin kirjan hieman kieroutuneesta tavasta tuoda aatteet ja maailman mahtipontiset uhot hyvinkin pelkistetyn kuvauksen kautta. Kaukaiset tapahtumat pääsevät kääntämään kolme elämää nurinperin salakavalasti yhden miehen kautta. Sitten tulee sota ja kaikki kääntyy vielä vähän enemmän kallelleen.

Kirja on myös kuvaus valintojen vaikeudesta ja ylpeyden hinnasta, vai oliko kaikki sittenkin paremmin juuri näin? Halu pois saattaa välillä johtaa ojasta allikkoon, niinhän kaikki äidit kai tyttöjään varoittelevat tai ainakin varoittelivat aiemmin? Vaikka kirja on kuvaus tietystä ajasta ja sen suurista ajatuksista, on se ennenkaikkea myös kuvaus ihmisten välisistä suhteista, rakkaudesta, valinnoista tai kykenemättömyydestä välittää.

Arvostan taitavaa kirjoittajaa, mutta jotenkin romaanin henkilöt jäivät minulle etäisiksi. Luin tarinaa kliinisesti, mielenkiinnolla, mutta tunne jäi puuttumaan. En oikein osaa sanoa miksi. Ehkä miehen kautta eläminen on minulle niin kovin vierasta (eri aikakausi, eri nainen) ja lapsen "unohtaminen" omien valintojen vuoksi käsittämätöntä, enkä siksi osaa samaistua Raakeliin. En tiedä.

Lukemisen arvoinen kirja kuitenkin, joka aihealueeltaan ja varsinkin yhdistettynä muihinkin näihin aikoihin lukemiini kirjoihin sai ajattelemaan.

Lukemista lentokoneessa

Viikko koulutusta San Franciscossa on takanapäin. Paljon ei kaupunkia ehtinyt pitkien koulutuspäivien aikana katselemaan, mutta hotellin edessä oli Union Square, jonka jouluvalaistut palmut jäävät varmasti mieleeni. Minimoin kotoa poissaoloajan, joten turisteilu jäi nyt sitten mahdolliseen seuraavaan reissuun.

Lentomatka(t) olivat odotetusti pitkiä, enkä nukkunut laisinkaan. Menomatkalla tahallani, paluumatkalla en vain saanut unta. Paluun puolitoista vuorokautta (työpäivä mukaanluettuna) hereillä oli kokemus, jota en välttämättä halua ihan heti toistaa,

Odotetusti matkalla tuli luettua. Vähän vähemmän odotetusti katselin myös elokuvia - kaikkiaan neljä. Lisäksi British Airways tarjoaa matkustajilleen myös äänikirjoja. Charlotte Brontën elämäkerta oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Lisäksi kuuntelin pari novellia. Toisessa vaimo kirjoittaa William S. Burroughsille (joka ampui vaimonsa erään illanvieton aikana) ja toisessa taas käydään rannalla eri elämänvaiheiden aikana. Sen verran olin väsynyt, että kirjailijat jäivät merkitsemättä muistiin. Todettakoon siis vain, että äänikirjat toimivat myös lentokoneessa.

Elokuvat

Absolutely Fabulous oli juuri niin kreisi kuin odotinkin, mutta jotenkin tv-sarja on sittenkin parempi. Ehkä pidemmässä kerronnassa vitsit vähän toistuvat. Mukavaa ja viihdyttävää katsottavaa kuitenkin.

Love & Friendship Jane Austen filmatisointi oli juuri niin hyvä kuin Jane Austen filmatisointi parhaimmillaan on. Viiltävää dialogia, juonittelua, rakkautta, viattomia nuoria naisia... Aivan ihana. Sen parissa pari tuntia kului kuin siivillä.

Paluumatkalla katsoin uuden Ghostbusters version. Mitäs siitä sanoisi? Kohellusta ja oikeastaan pimeässä lentokoneessa välillä vähän pelottaviakin kohtia. Lopussa tosin lähinnä nauratti. Ei ehkä ihan niin hyvä kuin alkuperäinen, vaikka naisen kai pitäisi olla innoissaan sukupuolenvaihdoksesta.

Tailor, Tinker, Soldier, Spy on kunnon vakoojaelokuva, jota väsyneenä katsoessa punainen lanka vähän katosi. Onneksi henkilökohtaisella ruudulla voi kelata rauhassa tarkistamaan. Elokuva oli myös täynnä kuuluisia (ja silmää miellyttäviä) tähtinäyttelijöitä kuten nyt vaikka Colin Firth ja Benedict Cumberbatch. Tykkäsin.

Kaikkiaan voi sanoa, että elokuvatarjonta oli mukavan laaja. Sieltä olisi löytänyt muitakin katsottavia, mutta halvimmassa luokassa tuli edessäistujan selkänoja (ja siis ruutu) vähän turhan lähelle nenää, jotta olisi kovin pitkään jaksanut kerralla tihrustella.


Kirjat 

Ja toki tuli luettukin. vaikkakin hieman vähemmän kuin alunperin oletin. Ihan meni fantasiaksi. En oikein jaksanut keskittyä muuhun kuin kevyeen viihteeseen.

Englanninkieliset matkakirjani eli Maria V. Snyderin Touch of Power sekä Kelley Armstrongin The Gathering olivat vetäviä tarinoita. Nämä luin kokonaan. Lisäksi aloitin Kelley Armstrongin The Summoning kirjaa ja luin heti alkuunsa Storm Sisters I:sen loppuun.

Vähän harmittelin taktiikkaani ottaa useammasta sarjasta ensimmäinen osa sillä olisi ollut kiva jatkaa samaa tarinaa vähän pidemmälle, mutta toisaalta... mitäs jos en olisikaan tykännyt matkalle otetusta sarjasta? Nyt oli valinnanvaraa.

Novellejakin luin, mutta "Reader I married him" - kokoelma osoittautui ainakin ensimmäisiltä tarinoiltaan vähän turhan sekavaksi. En oikein päässyt teemaan kunnolla sisälle ja tarinoiden tarkoitus vähän jäi hämäräksi. Katsotaan paraneeko lukukokemus loppujen novellien osalta.

Sivumääriä en tullut laskeneeksi, mutta puolitoista kirjaa per lentosuunta taitaa olla perussaldo, eli noin 400-500 sivua kertaa kaksi. Ei hullummin, kun ajattelee, että listalle päätyi myös elokuvia ja vähän kuunneltua äänikirjaakin.

Sekin tuli taas kerran todettua, että vetävä tarina saa ajan kulkemaan nopeammin, Oli se sitten kuunneltuna, katsottuna tai luettuna. Yhtään en ehtinyt lentojen aikana tylsistymään, vaikka väsyttikin.

Lentokonelukumaraton x 2

Näkyykö lentokoneita? No, ei... 

Olen lähdössä työmatkalle, joka sisältää yli 20h reissaamista suuntaansa. Aikaerojen vuoksi olisi vissiin hyvä olla pahasti nukahtamatta koneessa kumpaankaan suuntaan. Minä en pysy hereillä elokuvia katsomalla. Itse asiassa vähänkään hidastempoisempi elokuva on taattua unilääkettä. Kirjat taas...

No, myönnetään. On kirjoja, jotka nukuttavat, mutta sitten on niitä helposti hereillä pitäviä. Mikäli kirjassa on vauhtia, huumoria ja vähän jännitystäkin, pystyn lukemaan vaikka läpi yön. Ainakin nuorempana pystyin. Nyt testataan vieläkö kunto kestää.

Painettuja kirjoja en ryhdy laukussani kantamaan (matkan varrelta ostolistalla olevat ruokalehdet ja mahdolliset keittokirjat painavat tarpeeksi), mutta Kobo kulkee ja Kobon mukana pitkä lista luettavaa.

Mitäs luulette? Selviäisikö esim. alla olevalla listalla Amerikan mantereelle ja takaisin?

HelMet Overdrivesta latasin useamman itselleni tuntemattoman, viihteeksi mainostetun fantasiasarjan aloituksen:

• Maria V. Snyder : Touch of Power 
• Kelley Armstrong: The Gathering 
• Kelley Armstrong: The Summoning 

Höh, huomasin vasta ottaneeni vahingossa samalta kirjailijalta kaksi sarjan aloitusta. Toivottavasti ovat edes hyviä. Hämärä mielikuva olisi, että olen Armstrongilta lukenut jotain muutakin. 

Lisäksi otin yhden novellikokoelman

• Reader I Married Him - eri kirjoittajia 

Ennestäänkin Kobossa on jo aika vaikuttava lista kirjoja odottamassa lukemista. Tässä todennäköisimmin lukulistalle reissussa päätyviä: 

• Mari Koppinen : Jari Sillanpää - paljaana
• Mintie Das: Storm Sisters 1
• Elena Ferrante: Loistava ystäväni
• Julian Fellowes: Belgravia
• Tommi Kinnunen: Lopotti
• Donna Leon: Turvasatama 
• Nora Robertsin Noitaromantiikkaa 2 osaa
• Hannu Mäkelä: Muistan
• jne...

Lista jatkuu... Saa nähdä, mitä sitten lopulta tulee luettua ja miten kauan. Nukahdanko kesken? Raporttia, kun palaan. 

Alma!

Hanna Weselius: Alma!
Luettavaksi kustantajalta 

Viime bloggariklubilla Kansallisteatterissa kävi Hanna Weselius kertomassa Alma! - kirjansa taustoista ja saimme myös kuulla pätkiä hänen lukemanaan. On aina erityistä, kun kirjailija on itse kertomassa teoksestaan. Jotenkin tuntuu siltä, että tarinaan pääsee sisään ihan eri tavalla.

Alma! lähti alkuun Weseliuksen kuultua radiosta Alma Mahlerista, säveltäjän vaimosta, joka jätti oman sävellystyönsä naimisiin mennessään. Aika tavallinen tarina, eikös vain? Vasta nykyaikana tuntuu naisellakin olevan oikeus omaan työhönsä, eikä nytkään kaikilla ja kaikkialla. Weselius sanoo kirjoittajana yrittäneensä ymmärtää myös Alman ratkaisua (ja ehkä vähän muitakin kirjassa kuvattuja ilmiötä ja naisten tekemiä päätöksiä).

Alma on yksi kirjan kolmesta pääjuonteesta. Jokaisen naisella on on omat haasteensa. Lakimies haluaa hallita elämäänsä, mutta antautuu iloiselle maahanmuuttajapojalle. Aino koittaa selviytyä yksihuoltajana, vaikka mies luistaa vastuustaan. Joukkoon ilmaantuvat myös ryöstetyt nigerialaistytöt ja punahuulinen viihdetanssija.

Weselius on myös valokuvaaja, mikä näkyyy kirjan rakenteessa. Tässä ei ole varsinaista juonta, vain välähdyksiä kolmen naisen elämästä, mikä teki lukukokemuksesta jännästi rytmittyvän. Välillä tällainen juonilukija ehkä jopa hämmentyi ja koitti etsiä vaihdoksista merkityksiä, joita niissä ei ollut. Weseliuksen itsensä mukaan kuvan ja tekstin työstäminen on samanlaista taistelua onnistumiseksi, mutta ne ovat kuitenkin  erilaisia tapoja ilmaista ajatuksiaan "Kuva jää leijailemaan, sanoilla pääsee kuvaamaan loppuun"

Pidin rytmistä. Se pakotti pysymään tarkkana. Päähenkilöistä en tainnut erityisesti pitää yhdestäkään. Ei tietysti aina tarvitsekaan, mutta nyt ehkä hivenen vieraannuin koko kirjasta. Jotenkin koin sen vain listaksi epäkohtia naisten elämässä. Allekirjoitan niistä kyllä kaikki, näinhän asiat valitettavasti maailmassa ovat, mutta hivenen kaipasin toivoa lisää. Eivätkä miehet kai kaikki nyt noin kamalia ole. Ei ainakaan omani - tai sitten minulla on vain ollut tuuria löydettyäni miehen, joka on aina kannustanut minua omalle uralle ja antanut luottamuksen mennä erilaisiin rientoihin (yhdessä ja erikseen). kantanut jaetun vastuun kodista ja lapsista ja muutenkin kohdellut kuin järki-ihmistä.


Kirja on myös aanut kritiikkiä osakseen nyt niin muodikkaan "kulttuurisen omimisen"- termin tiimoilta. Sen mukaanhan tarinansa saavat kirjoittaa vain sen aiheena olevan ihmisryhmän jäsenet, muuten on kyse omimisesta, tulkinnasta, sanojen tunkemisesta toisen suuhun. En nyt tiedä. Ainahan sitä kirjailija tulkitsee tai fiktiivisten hahmojen kohdalla kerrassaan keksii. Kyse on poikkeuksetta jonkun näkemyksestä. Jos ei ole itse osana kokemuksia, niin sitten on kyse ulkoisesta näkemyksestä. Kyllä se on lukijan vastuulla ymmärtää perspektiivi, ja meidän kaikkien tehtävä pitää huoli siitä, että myös ne oikeasti osalliset saavat oman äänensä esille ja kuuluviin osaksi kokonaiskuvaa.

Alma! on mielenkiintoinen kirja. Siinä on paljon tärkeää asiaa, jännä rakenne ja paljon kaunista kieltä. Jostain syystä en nyt kuitenkaan tällä kertaa päässyt kirjaa lähelle tai päästänyt sitä iholle. En tiedä miksi. Näin vain on,


Hanna Weselius on Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana tänä vuonna. En olekaan siltä listalta lukenut kuin tämän ja Minna Rytisalon teoksen Lempi.  Onnea matkaan molemmille! Tulos julkaistaankin jo ensi viikolla eli 16. marraskuuta. 

Naisten mies ja aatteiden

Panu Rajala : Naisten mies ja aatteiden - Juhani Ahon elämäntaide
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tuossapa kirjalla oiva nimi, joka ihan oikeasti määrittää aiheensa. Juhani Aho heijasteli aikansa aatteita niin elämässään kuin kirjallisuudessaan. Hänen elämäkertaa lukiessaan tulee samalla tutustuneeksi Suomen kulttuurihistoriaan ja vähän maailman käänteisiinkin. Suomen kielen puolustaja, Raamatun kääntäjä, eroottisilla viittauksilla vanhoillisempia lukijoitaan shokeerannut Aho kasvoi Suomen kulttuurivaikuttajaksi samalla kun itsenäistyvä Suomi haki omia piirteitään ja loi kulttuurielämäänsä.

Juhani Ahon elämänkulkua määrittelivät pitkälle naiset. Nuorukaisen rakkaus vanhempaan naiseen soi hänelle Järnefeltien kulttuurisuvun vaikutteet ja tuen kirjallisen ilmaisun kehityksessä. Minna Canth, vaimo Venny (Soldan) sekä tämän sisar Tilly sekä useampi enemmän tai vähemmän haaveellinen nainen Ahon elämässä ohjasivat häntä kukin omalla tavallaan, Jollei muuta, niin hahmoja ja tilanteita löytyy sitten herran kirjoista. Tosin välillä voi olla, että kirjoihin päätyi toiveajattelua ja haaveilua. Kuten aina fiktiossa ei todellisuuspohjasta ole takeita.

Elämäkertaa lukiessa mieleen nousee kuva vähän saamattomasta tallukasta, joka on varsinkin naistensa keskellä helisemässä. Miehestä on mukavaa olla paapottavana, mutta konfliktit ja vaikeat osuudet hän pyrkii ohittamaan ja hiipii vain tienvierustan pensasaitojen takana naiselta toiselle. Enpä tiedä, mikä on totuus, mutta tämän kirjan perusteella olisi miestä voinut vähän ravistella.

Olen lukenut useamman Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran ja ihan pitänyt niistä. Tällä kertaa hieman väsyin hänen tapaansa kertoa asioita. Punainen lanka tuntui katoavan useammin kuin yhdessä kohtaa enkä pysynyt perässä tapahtumien järjestyksissä. Tuntui myös, että samat jutut jotenkin toistuivat useampaan kertaan ilman erityistä syytä. En ainakaan muista, että olisin aiemmin samasta kärsinyt Rajalan elämäkertojen kohdalla.

Ehkä Juhani Aho nyt vain ei kuulu Rajalan parhaimmistoon elämäkerroissa. Voihan olla, että hän on omimmillaan kuvatessaan omaan tuttavapiiriinsä kuuluneita kirjailijoita, joista löytyy kerrottavaksi myös omakohtaisia anekdootteja (kuten muistaakseni Waltari ja Meriluoto) Nyt tuli sellainen olo, että materiaalia oli runsaasti, mutta se oli vähän sekaisin. Toinen vaihtoehto on tietysti väsähtänyt lukija, jolla pätki pitkän lukurupeaman taukojen vuoksi,

No, tähän tuo Rajalan elämäkertavalikoima kai kohdallani loppuu. En nimittäin aio testata tuota tuntemisteoriaani Katri Helenasta kirjoitetulla kirjalla. Siinä mennään jo vähän turhan pitkälle. Omasta puolisosta ilman puolison osallistumista ja lupaa kirjoitettu kirja kuulostaa tirkistelyopukselta. Koska en kirjaa ole lukenut, en tietysti voine sitä tuomita, mutta tuomitsenpa kuitenkin.

Pitää löytää jotain muita elämäkertoja luettavaksi, kun kerran tyylilajiin olen viime vuosina tykästynyt. Olisiko suosituksia?


p.s. omaa suhtautumistani Ahon yksityiselämään saattaa tietysti vähän värittää myös jo aiemmin lukemani romaani eli Tuula Levon Neiti Soldan