He olivat natseja

Jännittävää, miten viime vuosisadan alkupuolen tapahtumista on kirjoitettu viime aikoina taas enenevässä määrin. Kuuluuko nykyisessä julkisessa keskustelussa kaikuja menneestä ihan pelottavuuteen saakka? Tai sitten on vain aikaa kulunut tarpeeksi. Kipeitä ja vaiettuja asioita halutaan tuoda esille.

Viimeksimainitusta on kyse Katarina Baerin He olivat natseja -kirjassa.

Katarina Baer: He olivat natseja 
Luettavaksi kustantajalta Kirjamessuilta 

Kirjamessuilla jo Katarina Baer kertoili, miten halusi selvittää isovanhempiensa tarinaa niin itsensä kuin oman isänsä vuoksi. Hänestä on tärkeää saada selvyys asioihin, joista rakastettu isoäiti ei koskaan puhunut sen paremmin pojalleen kuin lapsenlapsilleen. Isoäiti ja isoisä nimittäin olivat aktiivisia natseja Kolmannen tasavallan päättymiseen ja isoisän kuolemaan saakka, isoäiti aatteiltaan ehkä elämänsä loppuun saakka, vaikkei koskaan asiasta maininnutkaan.

Kun kirjaa alkaa lukemaan, sitä on vähän varuillaan. Miten on mahdollista, että kukaan saattoi innokkaaina tukea yhtä historian pahimmista valtaan päässeistä ideologioista? Tarinan edetessä huomaa kyseessä olevan tavallisten ihmisten halusta parantaa omaa elämäänsä ja luoda maastaan lapsille parempi paikka.

Kirjana Baerin teos on välillä dokumentaarinen, välillä tulkitseva. Myönnän toisinaan hieman väsähtäneeni yksityiskohtien ja nimien runsauteen. Aina ei juttu myöskään tuntunut oikein etenevän. Kaikkiaan kirja on erittäin kuitenkin mielenkiintoinen ja se kannattaa luetuttaa laajasti myös nuorilla. Sen arvo taitaa olla muualla kuin kirjallisissa ansioissa.

Kukin meistä tulkitsee ympäristöään sekä erityisesti kuulemaansa viestintää omien kokemustensa ja tietojensa pohjalta. Jos on joutunut lähtemään vallanvaihdon vuoksi kommunismin alta pakoon, näkee idän aatteen väistämättä pahana. Jos joku lupaa paluuta entiseen elämään ja menetettyä asemaa takaisin, on helppo uskoa aatteen jalomielisyyteen. Lienee myös helppo uskoa "syntipukkiin", joksi juutalaiset natsi-Saksassa nostettiin perusteluna omiin jonkun muun kustannuksella saavutettuhin etuihin.

Eikä tavallisille ihmisille tosiaankaan heti kerrottu juutalaisten tuhoamisesta. Viesti puskettiin läpi vähitellen, kunnes oli jo liian myöhäistä. Siitä on oikein tutkimuksia, miten ihmisjoukot ovat sulkeneet "pahuuden" pois tietoisuudestaan, sen todennäköisesti oltua liian rankka omaksuttavaksi. Siksi ehkä myös sodan jälkeen natsimenneisyydestä ei puhuttu mitään (puhumattakaan tietysti sen antamasta vähemmän hyväksyttävästä leimasta).

Baerin isovanhempien tarina on mielenkiintoinen ja vähän pelottava ehkä juuri siksi, että kyse on aivan tavallisista ihmisistä, joista tuli halukkaita rattaita tuhovoimaiseen koneistoon. Vaikka he eivät välttämättä itse hirmutekoihin osallistuneetkaan, olivat he osana niiden mahdollistamista ja innokkaita vallanpitäjien tukijoita. Silti he olivat myös rakastavia vanhempia, tunnollisia työntekijöitä ja kaipaavia sisaruksia.

Kun tällä hetkellä kuuntelee keskustelua "vihapuheista", seuraa yhteiskunnan jakautumista yhä kauempana toisistaan oleviin osiin ja näkee muukalaisuuden nostattaman torjunnan, tajuaa tällaisten kirjojen tulevan yhä tärkeämmiksi. Ne kertovat osaltaan tavallisten ihmisen haavoittuvuudesta propagandan ja ideologisen paatoksen edessä. Vain lisäämällä tietoisuutta menneistä tapahtumsta, kasvattamalla ymmärrystä dogmien sisällöstä ja mahdollisista seuraamuksista, voimme edes yrittää ehkäistä historiaa toistamasta itseään.

Kuukauden teatteri eli Bloggariklubi & Canth

Bloggariklubi pani taas parastaan. Pääsimme kuuntelemaan peräti kahta mielenkiintoista esitystä. 

Valosuunnittelija Kalle Ropponen edusti illan ensi-iltanäytelmän työryhmää ja kirjailija Riku Korhonen kertoili Emme enää usko pahaan -teoksensa taustoista. Tuolloin emme me bloggarit vielä tienneet, oliko Finlandia-palkinto osunut kohdalle (ei ollut tällä kertaa), mikä loi sekin pientä jännitystä keskuudessamme.

Molemmat haastateltavat olivat karismaattisia kertojia, vaikkakin hyvin erilaisia. Eläväinen Kalle Ropponen antoi aktiiviset tekijän vaikutelman ja kertoikin olevansa "taiteen käsityöläinen", jolla freelancerina on täysi ja kiireinen aikataulu. Riku Korhonen pohdiskeli lapsuuden vaikutuksia kirjan miljööseen ja näin vanhana turkulaisena sitä kuunteli Ispoisten rannasta mielenkiinnolla, vaikka itse "toispuolelt' jokkee" kotoisin olenkin. Sitä paitsi - minäkin muistan sen Aku Ankan Lentävän hollantilaisen! Kuten varmaan ikäpolvemme kaikki lapset.

En nyt lähde tähän sen kummemmin haastatteluja summeeraamaan. Bloggariklubi on kovasti ajan hermolla ja livestreamaa haastattelut eli Kansallisteatterin FB-sivuilta pääsee katsomaan tallennukset. Suosittelen!
(Jaoin myös blogin FB-sivulla, jos sieltä löytyy helpommin)

Oli hienoa kuulla valosuunittelijan ajatuksia siitä, miten hän on pyrkinyt valoilla erottelemaan Canth-näytelmän eri tasoja ja aikajanoja. Osasi aivan eri tavalla katsoa näytelmää ja täytyy todeta, että valot olivat upeat. Varsinkin varjojen käyttö loi omaa dramatiikkaa ja välillä jopa unenomaista (painajaismaista?) tunnelmaa. Niiden avulla erot näytelmäkohtausten, ajan ja paikan välillä korostuivat. Muutenkin Canth oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä ensi-ilta.

Kalle Ropponen meitä jo varoitteli haastattelussa, ettei pidä odottaa kertovaa elämäkertaa vaan enemmänkin taiteilijan sielunelämän ja teosten kehitystarinaa. Sellainen lavalla olikin.

Toki lavalta löytyivät myös Minna, hänen perheensä ja tuttavapiirinsä sekä elämän suurimmat käänteet. Kaikki tuntevat Minna Canthin nimeltä ja tietävät hänen olleen 1800-luvun kenties vaikkutusvaltaisin suomalainen nainen - naisten aseman ja alemman yhteiskuntaluokan puolustaja - sosialistiksi sanoivat aikalaiset, mikä aiheutti myös paheksuntaa kovinkin vanhoillisessa ympäristössä. Varsinkin pappismiehet "vaihtoivat toiselle puolelle katua" vastaantullessaan, kun kuvaukset eutanasiasta, lapsensurmasta ja naisen epätoivosta kävivät liian rankoiksi käsitellä.

Myönnän myös omien tietojeni Minna Canthista olleen varsin hataralla pohjalla yksityiskohtien suhteen. Siksi onkin hyvä, että käsiohjelmassa kerrotaan tarkemmin niin Canthista kuin hänen ympärillään vaikuttaneista henkilöistäkin.

Ida Aalberg, Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja muut ajan tutut nimet vilahtelevat myös näytelmässä. Oli jännittävää nähdä tulkintoja ajasta, sen arvoista ja aatteista Canthin näytelmien kautta. Viimeksi aikakausi ja sen ihmiset (Minna Canth mukaanlukien) tulivat minulla vastaan lukemassani Juhani Ahon elämäkerrassa. Aika samanlaiselta näytii, mutta lavalta huokui myös epäkohtien rankka kuvaus ja sen aiheuttama, välillä rajukin, reaktio aikalaisissa. Lopputulos oli varmasti vaikuttavampi kuin puhtaasti elämäkerrallinen tarina olisi ollut.

Pidin näytelmän tavasta tuoda ihminen ja aikakausi esille yhden henkilön taiteen kautta. Samalla sai rautaisannoksen suomalaista kulttuurihistoriaa. Runsas näytelmäkatkelmien käyttö ja nimenoaan taiteeseen vaikuttavien tapahtumien esittäminen tarinan sijaan loivat kuitenkin myös pientä rytmihäiriötä teatterikokemukseen. Varsinkin ennen väliaikaa tuntui "flow" olevan jotenkin kadoksissa ja näytelmä eteni hieman töksähdellen kohtauksesta ja teoksesta toiseen. Olo oli kuin kevyttä kengurubensaa tankanneessa kuplavolkkarissa.

Toki pieni hapuilu saattoi johtua ensi-iltatilanteesta. Sitähän aina sanotaan, että näytelmä löytää uomansa vasta muutaman varsinaisen esityksen jälkeen, kun näyttelijät solahtavat tosissaan rooleihinsa. Uskoisin silloin myös muutamaan kertaa kuultujen tekstitakertelujen katoavan. Ensi-iltanakin väliajan jälkeen tuntui rytmi löytyvän ja kohtaukset soljuivat kauniina virtana. Myönnän pyyhkineeni myös kyyneleitä.

Näyttelijöistä erityisesti mieleeni jäi tietysti Cécile Orblinin Canth, joka on lavalla kai käytännössä melkein koko ajan. Myös Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina ja Jussi Lehtonen Niilo Salana nousivat esille miehisessä herkkyydessään.

Lavasteiden yksinkertaisuus oli hämäävää, sillä rakenteiden korkeuseroilla ja hyödyntämällä myös katsomon puolta luotiin perspektiiviä sekä ajan että paikan vaihteluille. Tarinan kerroksellisuus korostui hyvinkin konkreettisin keinoin henkilöhahmojan asettelun ja korkeuserojen kautta. Syntyi jännittäviä kuvioita ihmissuhteista pelkästään sijoittelulla. Valon osuudesta kohtausten erilaistamisessa jo mainitsinkin.

Sisällöllisesti Canth on niin rikas näytelmä, ettei sitä oikein yhden katsomiskerran jälkeen edes kykene kunnolla jäsentämään. Näyttämöltä mukaan tarttui huikea määrä kamppailua taiteen ja yhteiskunnallisen muutoksen vuoksi, rajua tunteenpaloa ja intohimoja, sekä kuva naisesta, joka ei halunnut tehdä kompromisseja halussaan saada heikompien ääni kuuluviin teatterilavoilla.

Lavalta löytyy myös erään aikakauden Suomi, josta oppimalla voi saada perspektiiviä tähän päivään. Upea kuvaus pienen kansan kipuilusta kohti itsenäisyyttä kielitaisteluineen ja poliittisine haasteineen. Taisi Suomen juhlavuosi Canthin myötä ottaa varaslähdön jo marraskuussa.

Lisää tietoa näytelmästä löytyy täältä.

Kiitos elämyksestä Bloggariklubille! 

Huvila

Olen huomaamattani taas liukunut 30-luvulle. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että ajankohtaan liittyen julkaistaan nyt paljon kirjallisuutta. Minun nähdäkseni tähän on kaiketi parikin syytä, siis sen lisäksi, että ajankohta itsessään tietysti on varsin kiinnostava.

Ensinnäkin tuosta ajasta on kulunut tarpeeksi vuosia. Seuraavat sukupolvet eivät enää kanna vaikenemisen taakkaa isiensä tavoin, mutta haluavat tietää ja kertoa. Katarina Baerin kertomus isovanhemmistaan eli "He olivat natseja" lienee klassinen esimerkki,

Toisaalta 30-luvun natsipropagandan ja nykyisellään julkisuudessa käytävän poliittisen keskustelun ilmapiirin välillä voi löytää pelottavia yhtymäkohtia. Taloudellisten vaikeuksien sysääminen jonkin kansanosan niskoille, suvaitsemattomuus, oman kansan "puhtaus" - kuulostaako tutulta?

Tuula-Liina Varis : Huvila 
Kirjamessuilla kustantajalta 

Tuula-Liina Varis lähestyy aihetta pienmuotoisesti kahden naisen ja yhden tytön tarinan kautta. Aatekumu kohisee taustalla, mutta maailman tapahtumat kääntävät kohtaloita myös syrjäisessä Suomessa.

Nuori Raakel menee naimisiin kopean taiteilijan kanssa. He muuttavat maalle, saavat tyttären ja sitten mies eräänä päivänä vain katoaa. Raakel huomaa jääneensä tyttärensä ja piikansa kanssa yksin taloa pitämään.

Jätetyksi tuleminen on rankkaa tilanteessa kuin tilanteessa, mutta ideologian vuoksi hylkääminen tuntunee erityisen pahalta. Kun ei ollutkaan tarpeeksi hyvä. Periksi ei voi antaa ja ylpeys kantaa yli vuosien, tiettyyn pisteeseen saakka. Paluutakaan ei voi ajatella.

On jännittävää, miten vähäeleinen tarina voi tuoda maailman käänteet esille. Tämä kirja ei ole sotakuvaus eikä suurien tapahtumien kertomus. Juoni kehittyy pienillä liikkeillä ja eleillä, naisten välisten suhteiden ja ajatusten kautta.

Pidin kirjan hieman kieroutuneesta tavasta tuoda aatteet ja maailman mahtipontiset uhot hyvinkin pelkistetyn kuvauksen kautta. Kaukaiset tapahtumat pääsevät kääntämään kolme elämää nurinperin salakavalasti yhden miehen kautta. Sitten tulee sota ja kaikki kääntyy vielä vähän enemmän kallelleen.

Kirja on myös kuvaus valintojen vaikeudesta ja ylpeyden hinnasta, vai oliko kaikki sittenkin paremmin juuri näin? Halu pois saattaa välillä johtaa ojasta allikkoon, niinhän kaikki äidit kai tyttöjään varoittelevat tai ainakin varoittelivat aiemmin? Vaikka kirja on kuvaus tietystä ajasta ja sen suurista ajatuksista, on se ennenkaikkea myös kuvaus ihmisten välisistä suhteista, rakkaudesta, valinnoista tai kykenemättömyydestä välittää.

Arvostan taitavaa kirjoittajaa, mutta jotenkin romaanin henkilöt jäivät minulle etäisiksi. Luin tarinaa kliinisesti, mielenkiinnolla, mutta tunne jäi puuttumaan. En oikein osaa sanoa miksi. Ehkä miehen kautta eläminen on minulle niin kovin vierasta (eri aikakausi, eri nainen) ja lapsen "unohtaminen" omien valintojen vuoksi käsittämätöntä, enkä siksi osaa samaistua Raakeliin. En tiedä.

Lukemisen arvoinen kirja kuitenkin, joka aihealueeltaan ja varsinkin yhdistettynä muihinkin näihin aikoihin lukemiini kirjoihin sai ajattelemaan.

Lukemista lentokoneessa

Viikko koulutusta San Franciscossa on takanapäin. Paljon ei kaupunkia ehtinyt pitkien koulutuspäivien aikana katselemaan, mutta hotellin edessä oli Union Square, jonka jouluvalaistut palmut jäävät varmasti mieleeni. Minimoin kotoa poissaoloajan, joten turisteilu jäi nyt sitten mahdolliseen seuraavaan reissuun.

Lentomatka(t) olivat odotetusti pitkiä, enkä nukkunut laisinkaan. Menomatkalla tahallani, paluumatkalla en vain saanut unta. Paluun puolitoista vuorokautta (työpäivä mukaanluettuna) hereillä oli kokemus, jota en välttämättä halua ihan heti toistaa,

Odotetusti matkalla tuli luettua. Vähän vähemmän odotetusti katselin myös elokuvia - kaikkiaan neljä. Lisäksi British Airways tarjoaa matkustajilleen myös äänikirjoja. Charlotte Brontën elämäkerta oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Lisäksi kuuntelin pari novellia. Toisessa vaimo kirjoittaa William S. Burroughsille (joka ampui vaimonsa erään illanvieton aikana) ja toisessa taas käydään rannalla eri elämänvaiheiden aikana. Sen verran olin väsynyt, että kirjailijat jäivät merkitsemättä muistiin. Todettakoon siis vain, että äänikirjat toimivat myös lentokoneessa.

Elokuvat

Absolutely Fabulous oli juuri niin kreisi kuin odotinkin, mutta jotenkin tv-sarja on sittenkin parempi. Ehkä pidemmässä kerronnassa vitsit vähän toistuvat. Mukavaa ja viihdyttävää katsottavaa kuitenkin.

Love & Friendship Jane Austen filmatisointi oli juuri niin hyvä kuin Jane Austen filmatisointi parhaimmillaan on. Viiltävää dialogia, juonittelua, rakkautta, viattomia nuoria naisia... Aivan ihana. Sen parissa pari tuntia kului kuin siivillä.

Paluumatkalla katsoin uuden Ghostbusters version. Mitäs siitä sanoisi? Kohellusta ja oikeastaan pimeässä lentokoneessa välillä vähän pelottaviakin kohtia. Lopussa tosin lähinnä nauratti. Ei ehkä ihan niin hyvä kuin alkuperäinen, vaikka naisen kai pitäisi olla innoissaan sukupuolenvaihdoksesta.

Tailor, Tinker, Soldier, Spy on kunnon vakoojaelokuva, jota väsyneenä katsoessa punainen lanka vähän katosi. Onneksi henkilökohtaisella ruudulla voi kelata rauhassa tarkistamaan. Elokuva oli myös täynnä kuuluisia (ja silmää miellyttäviä) tähtinäyttelijöitä kuten nyt vaikka Colin Firth ja Benedict Cumberbatch. Tykkäsin.

Kaikkiaan voi sanoa, että elokuvatarjonta oli mukavan laaja. Sieltä olisi löytänyt muitakin katsottavia, mutta halvimmassa luokassa tuli edessäistujan selkänoja (ja siis ruutu) vähän turhan lähelle nenää, jotta olisi kovin pitkään jaksanut kerralla tihrustella.


Kirjat 

Ja toki tuli luettukin. vaikkakin hieman vähemmän kuin alunperin oletin. Ihan meni fantasiaksi. En oikein jaksanut keskittyä muuhun kuin kevyeen viihteeseen.

Englanninkieliset matkakirjani eli Maria V. Snyderin Touch of Power sekä Kelley Armstrongin The Gathering olivat vetäviä tarinoita. Nämä luin kokonaan. Lisäksi aloitin Kelley Armstrongin The Summoning kirjaa ja luin heti alkuunsa Storm Sisters I:sen loppuun.

Vähän harmittelin taktiikkaani ottaa useammasta sarjasta ensimmäinen osa sillä olisi ollut kiva jatkaa samaa tarinaa vähän pidemmälle, mutta toisaalta... mitäs jos en olisikaan tykännyt matkalle otetusta sarjasta? Nyt oli valinnanvaraa.

Novellejakin luin, mutta "Reader I married him" - kokoelma osoittautui ainakin ensimmäisiltä tarinoiltaan vähän turhan sekavaksi. En oikein päässyt teemaan kunnolla sisälle ja tarinoiden tarkoitus vähän jäi hämäräksi. Katsotaan paraneeko lukukokemus loppujen novellien osalta.

Sivumääriä en tullut laskeneeksi, mutta puolitoista kirjaa per lentosuunta taitaa olla perussaldo, eli noin 400-500 sivua kertaa kaksi. Ei hullummin, kun ajattelee, että listalle päätyi myös elokuvia ja vähän kuunneltua äänikirjaakin.

Sekin tuli taas kerran todettua, että vetävä tarina saa ajan kulkemaan nopeammin, Oli se sitten kuunneltuna, katsottuna tai luettuna. Yhtään en ehtinyt lentojen aikana tylsistymään, vaikka väsyttikin.

Lentokonelukumaraton x 2

Näkyykö lentokoneita? No, ei... 

Olen lähdössä työmatkalle, joka sisältää yli 20h reissaamista suuntaansa. Aikaerojen vuoksi olisi vissiin hyvä olla pahasti nukahtamatta koneessa kumpaankaan suuntaan. Minä en pysy hereillä elokuvia katsomalla. Itse asiassa vähänkään hidastempoisempi elokuva on taattua unilääkettä. Kirjat taas...

No, myönnetään. On kirjoja, jotka nukuttavat, mutta sitten on niitä helposti hereillä pitäviä. Mikäli kirjassa on vauhtia, huumoria ja vähän jännitystäkin, pystyn lukemaan vaikka läpi yön. Ainakin nuorempana pystyin. Nyt testataan vieläkö kunto kestää.

Painettuja kirjoja en ryhdy laukussani kantamaan (matkan varrelta ostolistalla olevat ruokalehdet ja mahdolliset keittokirjat painavat tarpeeksi), mutta Kobo kulkee ja Kobon mukana pitkä lista luettavaa.

Mitäs luulette? Selviäisikö esim. alla olevalla listalla Amerikan mantereelle ja takaisin?

HelMet Overdrivesta latasin useamman itselleni tuntemattoman, viihteeksi mainostetun fantasiasarjan aloituksen:

• Maria V. Snyder : Touch of Power 
• Kelley Armstrong: The Gathering 
• Kelley Armstrong: The Summoning 

Höh, huomasin vasta ottaneeni vahingossa samalta kirjailijalta kaksi sarjan aloitusta. Toivottavasti ovat edes hyviä. Hämärä mielikuva olisi, että olen Armstrongilta lukenut jotain muutakin. 

Lisäksi otin yhden novellikokoelman

• Reader I Married Him - eri kirjoittajia 

Ennestäänkin Kobossa on jo aika vaikuttava lista kirjoja odottamassa lukemista. Tässä todennäköisimmin lukulistalle reissussa päätyviä: 

• Mari Koppinen : Jari Sillanpää - paljaana
• Mintie Das: Storm Sisters 1
• Elena Ferrante: Loistava ystäväni
• Julian Fellowes: Belgravia
• Tommi Kinnunen: Lopotti
• Donna Leon: Turvasatama 
• Nora Robertsin Noitaromantiikkaa 2 osaa
• Hannu Mäkelä: Muistan
• jne...

Lista jatkuu... Saa nähdä, mitä sitten lopulta tulee luettua ja miten kauan. Nukahdanko kesken? Raporttia, kun palaan. 

Alma!

Hanna Weselius: Alma!
Luettavaksi kustantajalta 

Viime bloggariklubilla Kansallisteatterissa kävi Hanna Weselius kertomassa Alma! - kirjansa taustoista ja saimme myös kuulla pätkiä hänen lukemanaan. On aina erityistä, kun kirjailija on itse kertomassa teoksestaan. Jotenkin tuntuu siltä, että tarinaan pääsee sisään ihan eri tavalla.

Alma! lähti alkuun Weseliuksen kuultua radiosta Alma Mahlerista, säveltäjän vaimosta, joka jätti oman sävellystyönsä naimisiin mennessään. Aika tavallinen tarina, eikös vain? Vasta nykyaikana tuntuu naisellakin olevan oikeus omaan työhönsä, eikä nytkään kaikilla ja kaikkialla. Weselius sanoo kirjoittajana yrittäneensä ymmärtää myös Alman ratkaisua (ja ehkä vähän muitakin kirjassa kuvattuja ilmiötä ja naisten tekemiä päätöksiä).

Alma on yksi kirjan kolmesta pääjuonteesta. Jokaisen naisella on on omat haasteensa. Lakimies haluaa hallita elämäänsä, mutta antautuu iloiselle maahanmuuttajapojalle. Aino koittaa selviytyä yksihuoltajana, vaikka mies luistaa vastuustaan. Joukkoon ilmaantuvat myös ryöstetyt nigerialaistytöt ja punahuulinen viihdetanssija.

Weselius on myös valokuvaaja, mikä näkyyy kirjan rakenteessa. Tässä ei ole varsinaista juonta, vain välähdyksiä kolmen naisen elämästä, mikä teki lukukokemuksesta jännästi rytmittyvän. Välillä tällainen juonilukija ehkä jopa hämmentyi ja koitti etsiä vaihdoksista merkityksiä, joita niissä ei ollut. Weseliuksen itsensä mukaan kuvan ja tekstin työstäminen on samanlaista taistelua onnistumiseksi, mutta ne ovat kuitenkin  erilaisia tapoja ilmaista ajatuksiaan "Kuva jää leijailemaan, sanoilla pääsee kuvaamaan loppuun"

Pidin rytmistä. Se pakotti pysymään tarkkana. Päähenkilöistä en tainnut erityisesti pitää yhdestäkään. Ei tietysti aina tarvitsekaan, mutta nyt ehkä hivenen vieraannuin koko kirjasta. Jotenkin koin sen vain listaksi epäkohtia naisten elämässä. Allekirjoitan niistä kyllä kaikki, näinhän asiat valitettavasti maailmassa ovat, mutta hivenen kaipasin toivoa lisää. Eivätkä miehet kai kaikki nyt noin kamalia ole. Ei ainakaan omani - tai sitten minulla on vain ollut tuuria löydettyäni miehen, joka on aina kannustanut minua omalle uralle ja antanut luottamuksen mennä erilaisiin rientoihin (yhdessä ja erikseen). kantanut jaetun vastuun kodista ja lapsista ja muutenkin kohdellut kuin järki-ihmistä.


Kirja on myös aanut kritiikkiä osakseen nyt niin muodikkaan "kulttuurisen omimisen"- termin tiimoilta. Sen mukaanhan tarinansa saavat kirjoittaa vain sen aiheena olevan ihmisryhmän jäsenet, muuten on kyse omimisesta, tulkinnasta, sanojen tunkemisesta toisen suuhun. En nyt tiedä. Ainahan sitä kirjailija tulkitsee tai fiktiivisten hahmojen kohdalla kerrassaan keksii. Kyse on poikkeuksetta jonkun näkemyksestä. Jos ei ole itse osana kokemuksia, niin sitten on kyse ulkoisesta näkemyksestä. Kyllä se on lukijan vastuulla ymmärtää perspektiivi, ja meidän kaikkien tehtävä pitää huoli siitä, että myös ne oikeasti osalliset saavat oman äänensä esille ja kuuluviin osaksi kokonaiskuvaa.

Alma! on mielenkiintoinen kirja. Siinä on paljon tärkeää asiaa, jännä rakenne ja paljon kaunista kieltä. Jostain syystä en nyt kuitenkaan tällä kertaa päässyt kirjaa lähelle tai päästänyt sitä iholle. En tiedä miksi. Näin vain on,


Hanna Weselius on Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana tänä vuonna. En olekaan siltä listalta lukenut kuin tämän ja Minna Rytisalon teoksen Lempi.  Onnea matkaan molemmille! Tulos julkaistaankin jo ensi viikolla eli 16. marraskuuta. 

Naisten mies ja aatteiden

Panu Rajala : Naisten mies ja aatteiden - Juhani Ahon elämäntaide
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tuossapa kirjalla oiva nimi, joka ihan oikeasti määrittää aiheensa. Juhani Aho heijasteli aikansa aatteita niin elämässään kuin kirjallisuudessaan. Hänen elämäkertaa lukiessaan tulee samalla tutustuneeksi Suomen kulttuurihistoriaan ja vähän maailman käänteisiinkin. Suomen kielen puolustaja, Raamatun kääntäjä, eroottisilla viittauksilla vanhoillisempia lukijoitaan shokeerannut Aho kasvoi Suomen kulttuurivaikuttajaksi samalla kun itsenäistyvä Suomi haki omia piirteitään ja loi kulttuurielämäänsä.

Juhani Ahon elämänkulkua määrittelivät pitkälle naiset. Nuorukaisen rakkaus vanhempaan naiseen soi hänelle Järnefeltien kulttuurisuvun vaikutteet ja tuen kirjallisen ilmaisun kehityksessä. Minna Canth, vaimo Venny (Soldan) sekä tämän sisar Tilly sekä useampi enemmän tai vähemmän haaveellinen nainen Ahon elämässä ohjasivat häntä kukin omalla tavallaan, Jollei muuta, niin hahmoja ja tilanteita löytyy sitten herran kirjoista. Tosin välillä voi olla, että kirjoihin päätyi toiveajattelua ja haaveilua. Kuten aina fiktiossa ei todellisuuspohjasta ole takeita.

Elämäkertaa lukiessa mieleen nousee kuva vähän saamattomasta tallukasta, joka on varsinkin naistensa keskellä helisemässä. Miehestä on mukavaa olla paapottavana, mutta konfliktit ja vaikeat osuudet hän pyrkii ohittamaan ja hiipii vain tienvierustan pensasaitojen takana naiselta toiselle. Enpä tiedä, mikä on totuus, mutta tämän kirjan perusteella olisi miestä voinut vähän ravistella.

Olen lukenut useamman Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran ja ihan pitänyt niistä. Tällä kertaa hieman väsyin hänen tapaansa kertoa asioita. Punainen lanka tuntui katoavan useammin kuin yhdessä kohtaa enkä pysynyt perässä tapahtumien järjestyksissä. Tuntui myös, että samat jutut jotenkin toistuivat useampaan kertaan ilman erityistä syytä. En ainakaan muista, että olisin aiemmin samasta kärsinyt Rajalan elämäkertojen kohdalla.

Ehkä Juhani Aho nyt vain ei kuulu Rajalan parhaimmistoon elämäkerroissa. Voihan olla, että hän on omimmillaan kuvatessaan omaan tuttavapiiriinsä kuuluneita kirjailijoita, joista löytyy kerrottavaksi myös omakohtaisia anekdootteja (kuten muistaakseni Waltari ja Meriluoto) Nyt tuli sellainen olo, että materiaalia oli runsaasti, mutta se oli vähän sekaisin. Toinen vaihtoehto on tietysti väsähtänyt lukija, jolla pätki pitkän lukurupeaman taukojen vuoksi,

No, tähän tuo Rajalan elämäkertavalikoima kai kohdallani loppuu. En nimittäin aio testata tuota tuntemisteoriaani Katri Helenasta kirjoitetulla kirjalla. Siinä mennään jo vähän turhan pitkälle. Omasta puolisosta ilman puolison osallistumista ja lupaa kirjoitettu kirja kuulostaa tirkistelyopukselta. Koska en kirjaa ole lukenut, en tietysti voine sitä tuomita, mutta tuomitsenpa kuitenkin.

Pitää löytää jotain muita elämäkertoja luettavaksi, kun kerran tyylilajiin olen viime vuosina tykästynyt. Olisiko suosituksia?


p.s. omaa suhtautumistani Ahon yksityiselämään saattaa tietysti vähän värittää myös jo aiemmin lukemani romaani eli Tuula Levon Neiti Soldan

Kuukauden keittokirja: Villi joulu vegaani

Sami Tallberg : Villi joulu vegaani 
Luettavaksi ja kokattavaksi kustantajalta 

Perinteiset jouluruoat ovat ihania, mutta ainahan vaihtelua voi miettiä vaikka pikkujouluaikaan. Kasvisruoka on trendikästä ja tästä kirjasta löytyy ruokia ja juomia hauskoilla nimillä bileiden piristykseksi.

Vanhat ajatukset pähkinävuoasta ja rosollista kasvissyöjän jouluruokina voi heittää roskiin tätä kirjaa lukiessa. Väreillä ilottelu ja mahtavien makujen yhdistelmät saivat tällaisen vähän konservatiivisen jouluihmisenkin kiinnostumaan. Ihan varmasti tästä näkyy jotain joulupöydässäkin (tai näkyisi, jos oltais tänä vuonna joulu kotimaisemissa, mutta tiedossa on jotain vähän eksoottisempaa...)

Pidän kovasti tämän kirjan väljästä taitosta. Vähän dramaattiset ja hehkuvat kuvat tekevät kunniaa hienoille raaka-aineille, (kuvat Tommi Anttonen ja Sanna Peurakoski, graafinen suunnittelu Jessica Leino)

Hieno esilleno ei onneksi kuitenkaan tarkoita eksoottisia ja tavallisen kokkaajan ulottumattomissa olevia aineksia. Sivuilla juhliat ihan tavalliset raaka-aineet, kuten porkkana, punajuuri, selleri, siitakesienet, munakoiso, punakaali, pasternakka, kurpitsa... Kuva lienee selvä? Ei siis tarvitse pelätä kirjan olevan täynnä oudon nimisiä ja maailman toiselta laidalta roudattuja superruokia, joiden löytämiseksi pitää käyttää kansainvälistä nettikauppaa. Perusasioilla selviää.

Toki joissakin resepteissä (vain muutamassa) on vegaaniresepteihin ainakin minun mielessäni yhdistyviä erikoisempiakin aineksiä (chiasiemeniä, agavesiirappia), mutta voihan sitä jotain kokeillakin ja noita nyt alkaa löytymään jo marketeistakin.

Reseptit itsessään saavat veden kielelle. Ainakin lukiessa tuntuu, että ne ovat näyttä suhteellisen voimakkaita ja monitasoisia makuja. Testaamani paprika-puikulasalaatti oli mauiltaan monitasoinen. Aika yksinkertaisista aineksista on saatu täyteläinen ja rikas makumaailma. Jo pienen määrän jälkeen on tyytyväinen ja täysi olo. Meillä tuosta tykkäsivät kaikki ja uskon sen menevän krantummallekin traditionalistille. Lihaa ei kaipaa ollenkaan.

Villi joulu vegaani on siis sekä  katseltava että kokattava, vaan onko siitä myös luettavaksi? Valitettavasti ei oikein. Olen viime vuosina peräänkuuluttanut keittokirjoilta tarinallisuutta, mutta tekstin luominen tuntuu hyville kokeille olevan todella vaikeaa. Onhan tässäkin kirjassa esipuhe ja jokaisen reseptin kohdalla sentään hieman selitystä, mutta silti... Hieman kuvausta sopivasta käyttötilanteesta, anekdoottia reseptin tiimoilta tai muuten vaan jouluun, kokkaukseen ja vegeruokaan liittyvää juttua varmasti olisi Sami Tallbergin tasoiselta tekijältä löytynyt sivukaupalla,,, Ehkä sitten seuraavalla kerralla?

Kirjabloggaajan tarinakaipauksesta huolimatta tämä on kuitenkin ehdottoman suositeltava kirja pikkujoulukauteen (ja muutenkin). Sen avulla on helppo olla trendikäs ja nauttia hyvästä ruoasta. Niin, ja onhan kielellistä mielikuvitusta sentään käytetty juomien nimissä. Minun juomalistallani tulee ehdottomasti näkymään esim. Purppurasumu ja Ananaskuningatar. Ruokalajien nimistä onneksi selviää jo sisällöstäkin jotain :-)

Kuukauden luetut eli lokakuussa laiskoteltiin (?)

Kuvassa eivät ole lokakuun luetut vaan pino lokakuun kirjamessuilta luettavaksi päätyneitä kirjoja... marraskuussa siis lukemista riittää. Varsinkin, kun tulin hankkineeksi myös Elisa Kirjan alesta erinäisiä opuksia Kobooni..

E-kirjahankinnat 
Mari Koppinen : Jari Sillanpää - paljaana
Mintie Das: Storm Sisters 1 - Kuohuva maailma
Rikospaikka Pasila 1-3
Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Maarit Tyrkkö: Presidentti ja toimittaja
Julian Fellowes: Belgravia
Tommi Kinnunen: Lopotti
Kepler 62 - osa neljä
Sally Green: Puoliksi paha

Painetut luetuksi saadut
Katarina Baer : He olivat natseja
Tuula-Liina Varis : Huvila
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Hannu Mäkelä: Muistan - Vapaus
Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Kari Hukkila: Tuhat ja yksi

Siinä sitä riittää luettavaa vähäksi aikaa. On siis syytä pitää vähän toista tahtia kuin lokakuussa. Kahden aika lukuisan kuukauden jälkeen nimittäin oli vuorossa laiska lokakuu. Vain seitsemän luettua kirjaa ja niistäkin kaksi nopealukuista keittokirjaa!

Mitäs lokakuussa?

Historiapainotteinen kuukausi oli kyseessä, sillä 1/3 luetuisa oli historiallisia romaaneja. Jyrki Heinon Kelmit oli Luutnantti Wennehielm-sarjasta ehkä jopa kaikkein paras ja Mike Pohjolan 1827 on ihan pakko lukea, jos on mitään suhdetta Turun suuntaan.

Mari Moilasen kirja ruokalahjoista on erityisen inspiroiva näin joulunaikaan ja toinenkin keittokirja eli Sami Tallbergin Villi joulu vegaani on joulunaikaan liittyää. Siitä tuleekin marraskuun kuukauden keittokirja sillä resepteissä on monta pikkujoulun bileisiin sopivaa. Jotain jo tuli kirjasta testattuakin.

Sain lokakuussa myös luettua loppuun Juhani Ahon elämäkerran sekä kolmannen osan Ilona Andrewsin Innkeeper-sarjasta, joka ilmeistyi nettilukuina kerran viikossa. Seitsemäntenä luin kuukauden teatteri-illan osana saamani Hanna Weseliuksen kirjan Alma!. (On muuten HS esikoiskirjailijapalkinnon ehdokkaana).

Jotain siis sentään tuli luettuakin, eikä lokakuuta noin muuten voi tietenkään väheksyä kirjakuukautena. Onhan silloin Helsingin kirjamessut. Tällä kertaa pistin raporttia enemmän Instan stories osuuteen, mutta jotain sentään tuli kirjattua tänne blogiinkin. Sen tuotoksen voi lukea täältä.

Se on taas messuilut messuiltu ja samalla yksi nettikirja saavutti loppunsa

Olipas taas messut. Kaksi päivää täynnä kirjalijoita, kirjoja, bloggaajia, teatterikeskustelua, lakritsia ja parmesaania ja lauantaina kaupan päällisiksi ihan kamala jysäri. Instan puolella jotain jo vähän laitoinkin, joten enpä taida tässä ruveta enää sen kummemmin raportoimaan.

Todettakoon vain, että ainoa varsinainen kirjailijan hihasta kiskaisu eli Mike Pohjolan pikainen tapaaminen oli hauska, eikä vähintään hänen antamansa promotuotteen ansiosta. Muistattehan kirjan aiheen (1827). Välitin myös poikien terveiset Age of Tempest roolipelin kiinnostavuudesta. Kunhan pääsemme vähän pidemmälle niin kerron siitä varmaan täälläkin. On se sen verran kivaa,

Paljon mielenkiintoista 

Keskustelu Kansallisteatteriin tulevista Rikhard III ja Macbeth-näytelmistä sai haluamaan entisestään nähdä kyseiset esitykset.Riemuitsin mielessän sitä, että liput ovat jo valmiina Rikhard IIIseen sillä näyttelijävetoinen, tekstiohjautuva ja perinteitä vahvasti seuraava Shakespeare-esitys on todennäköisesti minun mieleeni. Saa sitten nähdä, mitä esikoinen tuumii.

Bonnierin bloggaaja-aamiaisella oli viime vuoden esikoiskirjakavalkadin jälkeen konkarien vuoro. Claes Andersson, Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Tuula-Liina Varis ja Anja Snellman kertoivat uusimmista kirjoistaan ja vähän muutenkin ajatuksistaan. Kyllä kokeneilla kirjailijoilla riittää paloa ja näkemyksiä - ja mielenkiintoisia kirjoja.

Atenan kirjailijatapaamisessa keskusteltiin bloggaamisen ja kirjan kirjoittamisen välisestä suhteesta - sekä siitä saako kirjailija käydä blogissa kommentoimassa omaan kirjaansa liittyen. No, totta kai saa! Tähän pätevät ihan samat säännöt kuin muuhunkin kommentointiin. Rakentava kritiikki johtaa usein hedelmälliseen keskusteluun ja sehän on bloggaamisen parasta antia!  Paikalla olivat kirjailijat Tiina Lifländer ja Soili Pohjalainen, joilla kummallakin on myös bloggaajataustaa. Niin kuin oli myös heitä haastatelleella Atenan Kanerva Eskolalla.

Teoksenkin tilaisuudessa kuulimme mielenkiintoisista kirjoista ja kirjailijoista. Katariina Baerin He olivat natseja päätyi heti luettavaksi ja listalla odottavat myöskin Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa ja Kari Hukkilan Tuhat ja yksi. Se on jännä, miten kirjailijan itsensä kertomana miltei poikkeuksetta kirjan kuvaus on sellainen, että se tekee mieli lukea. Jotenkin vain heidän omakohtainen kokemuksensa kirjoittamisesta tai jostain muusta kirjaan liittyvästä saa kiinnostumaan.

Kaikkein parasta taisivat kuitenkin olla tapaamiset bloggaajakollegoiden kanssa. Oli kiva nähdä! Kiitos hyvästä seurasta ja toivottavasti tavataan pian uudelleen!



Ja toki kirjamessuviikonloppuna tulee myös jotain luettuakin. Tällä kertaa tosin nettikirjaa...



Ilona Andrews: One Fell Sweep 
Netistä luku kerrallaan luettu

Tuossa jossain vaiheessa jo kehuskelin, että on muutama moderni fantasiasarja, joista pidän tosissani. The Innkeeper Chronicles on yksi niistä. Sarjan kolmannen osan eli One Fell Sweep tulin lukeneeksi luku kerrallaan netistä sitä mukaa, kun kirjailijat niitä julkaisivat. Omanlaisensa lukukokemus sekin.

Kirjan tunnistanee hyväksi siitä, että yksi luku kerrallaan ei meinaa millään riittää. Kaiken lisäksi väliin tuli viikkoja ilman lukua, kun kirjailija sairastui tai oli muuten liian kiireinen. Pettymys oli kova lauantai-aamun fantasiapalan puututtua. Toisaalta huomasin myös tämän digimaailman häilyvyyden. Välillä meni useampi viikko, kun en koko kirjaa muistanutkaan.

Kolmas osa Innkeeperin eli Dina Demillen seikkailuista oli aivan yhtä herkullinen kuin kaksi ensimmäistäkin. Ehkä se oli vielä aiempia osia herkullisempikin hahmojen välisten suhteiden syventyessä ja vahvistuessa. Sean on mukana kuvioissa (tietysti), samoin vampyyriritarit ja Dinan sisko tyttärineen, jopa poliisikomisario Marais pääsee syvemmälle kuvioihin mukaan.

Edelleenkin avaruusolioiden ja perinteisten fantasiahahmojen sekoitus viehättää. Siinä on jotain mukavan uutta ja raikasta. Lisäksi tässä kirjassa esiteltiin myös ihan oikean kuuloisia "avaruusolioita" (Fanaattiset Drazirit ja kauhealta löyhkäävät lempeät Hirut), mikä vain lisäsi kiinnostavuutta.

Itse tarinakin pyörii näiden uusien hahmjen ympärillä. Drazirit jahtaava Hiruja halki maailmankaikkeuden tuhotakseen heidän rotunsa, kuten uskonnolliset johtajat ovat käskeneet. "Pyhä sota" saapuu myös Dinan majatalon luokse, kun kaksi Hirua pyytää turvapaikkaa saadakseen kysyttyä avaruuden profeetoilta, mistä heille mahdollisesti löytyisi uusi asuinplaneetta aiemman tuhouduttua Drazirien takia.

Uskonnollisen fanaattisuuden varjolla tehtävät veriteot eivät vaikuta yhtään sen oikeutetuimmilla fantasiakirjassa kuin todellisuudessakaan. Onneksi Dina hoitaa vieraidensa suojelun yhtä tehokkaasti kuin aina. Varsinaisen pääjuonen lisäksi sitten seurataan myös erilaisia sivujuonteita, joista vähiten kiinnostavia eivät tosiaankaan ole heräävät tunteet mahtavan vampyyriritarin ja Dinan siskon välillä.

Kaiken kaikkiaan ihan mahtavan viihdyttävä fantasiapläjäys, jolle odottaa malttamattomasti vielä jatkoa.