Haastekatsaus 2015 - ei mikään hurja menestys

Ihan alkuun todettakoon, että haasteet eivät oikein taida olla minun juttuni - ainakaan tuollaiset koko vuoden kestävät. Kirjan vuoden haasteen unohdin heti sen aloitettuani. Näin jälkikäten tarkistettuani aika monta kohta tuli kyllä ruksittua, mutta... No, katsokaa tuosta alta. Täydellisestä flopista minut pelastaa se, että luin kuitenkin vuoden aikana kohtalaisen paljon... Listalta löytyy kaikenlaista sattumalta haasteeseen sopivaa.

Klassikkohaaste ykkösen kanssa kävi vähän paremmin. Saatana saapuu Moskovaan tuli luettua ja myöskin blogattua ihan ajallaan. Kakkonen on ihan ovella ja pahasti vaiheessa, mutta se on onneksi jo 2016 puolella.

Lukumaratonin selvitin juuri ja juuri kesällä - riipin rääpin...
Tälläkin hetkellä on menossa Rauhaa maailmaan lukumaraton, joka on jonkinlainen ultramatka eli 42h yhtämittaista lukemista.  Ei vaan kertakaikkiaan ehdi. Vähän harmittaa.

Ensi vuodelle taidan rauhoittaa haasteet kokonaan - ainakin tuollaiset pitkäaikaiset, kun ne kerran eivät oikein tunnu sujuvan (ref. myös kakkuhaaste ja ruokablogin vuodenvaihdemutinat). Vuodesta 2016 ei nimittäin näytä tulevan yhtään vähemmän kiireinen kuin tästä vuodesta. Kuukauden teatteri- haasteen pidän voimassa. Se onkin ainoa, josta selvisin oikeasti kunnialla 2015. Muuten teen vain pienempiä rykäisyjä. Kyllä sitä sentään ainakin yksi lukumaraton vuodessa pitäisi voida selättää.

*******************************************************************************

Kirjan vuoden haaste

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (näitä on monta, mutta laitetaan nyt ensin John Williams)
2. Kirja, josta on tehty elokuva  (Yksin Marsissa - postaus vielä tulossa) 
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja  (Takaikkuna) 
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä (Vaskinainen - nimi sen jo kertoo) 
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana (Alex - postaus vielä tulossa)
7. Novellikokoelma (Kolme maailmanloppua) 
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle (The Finnish Girl - Amerikkaa ja Venäjää)
9. Tietokirja (Viiltäjä JAck - kuinka paljastimme murhaajan - voiko tätä laskea tietokirjaksi ? ) 
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut (Mistä minä puhun, kun puhun juoksemisesta - postaus vielä tulossa) 
12. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle (Siskon suosittelema kaappihirviö-sarja)
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon  (Rakkaudenhirviö - HS esikoiskirjapalkinto)
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään (The Book of Life odotti kauan vuoroaan, mutta nyt tuli luettua)
16. Kirja, jota äitisi rakastaa Tällaisa ei ole. äitini ei lue
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta
18. Yli 100 vuotta vanha kirja (Nummisuutarit)
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä (kts. HLBTI-kirjallisuutta-kirjahylly Kirjasammossa)
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut - minä luin kaikki mitä käskettiin ja paljon enemmän...
22. Muistelmateos tai elämäkerta (useampia, mutta Michael Monroe...) 
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä  (Rocknomicon - tosin säästelin, että riittäisi pidempään)
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä (Stonehengen perintö) 
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
26. Kirjatrilogia (Pidempi kuin trilogia - Bloodmagic) 
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja  (Soturikissat - Villiin luontoon)  
28. Kirja, jonka nimessä on väri (Blue Lily, Lily Blue) 
29. Kirja, jossa on taikuutta (Monessakin lukemassani kirjassa on taikuutta. Onhan fantsia suosikkilajieni kärjessä. Fool's Assassin - lumoava äänikirjana) 
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani (kts. Sarjakuvamaraton) (Neropatin päiväkirja on ainakin sinnepäin. Olen kamalan huono lukemaan sarjakuvia) 
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi (Onhan noita pääkaupunkiseudulle sijoittuvia, mutta Turkuun en lukenut tänä vuonna mitään...)
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta (Haruki Murakami... ks. kohta 11 - tosin siihen pitäisi kai nyt sitten löytää jokin muu? ) 
34. Kirja, jonka nimessä on numero (Paddington 4:50)
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla
36. Runokirja - Joo, ei ole minun teekuppini tämä... 
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa (kts. Kiellettyjen kirjojen lukumaraton)
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken 
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi (Runotyttö) 
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja 
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua Harmaat sävyt taisi olla viime vuonna... minä en yleensä pahemmin lukemisiani ujostele 
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua Tulisoihtu pimeään Olavi Paavolaisesta 
44. Klassinen rakkausromaani 
45. Kirja, joka pelottaa sinua 
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit 
47. Hauska kirja - minä nauran aina väärissä kirjoissa...
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä His Majesty's Dragon  
49. Jännityskirja tai dekkari  (Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus - klassikkodekkari)
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle

Tukholmassa

Perhejoulun jälkeen teki pieni breikki vanhemmille hyvää. Rento oleilu Tukholmassa latasi akkuja ja mikäs siellä oli ollessa. Kaupunki on täynnä kauniita kulmia ja katsottavaa, vaikka sitten haahuilisi ilman minkäänlaista suunnitelmaa.

Kaikessa päällimmäiseksi jäi juurikin kaupunkin hieman epätodellinen tunnelma. Olimme molempina aamuina liikentessä miltei tyhjillä kaduilla. Kyllä se siitä lounasajan jälkeen vilkastui, mutta siihen saakka kuljimme ihan kuin toisessa todellisuudessa.

Tukholma on kaunis kaupunki. Rakennuksista jo näkee, että takana on paljon historiaa. On tuo vähän toista kuin Helsingin lievä nousukasmaisuus (sanoo paljasjalkainen turkulainen...).

Kaupunki myös näytti meille kai kauneimmat talviset kasvonsa. Valkoista löytyi enemmän kuin kotona vieläkään, mikä kai toi kaikelle sellaisen elokuvamaisen vivahteen. 

Jouluvalot ja joulukoristeet ovat aina maagisia, niin myös Tukholmassa, Operakällaren oli varsin mainio krumeluureineen. Harmi, että se oli välipäivinä kiinni. (Emme me silti nälkään kuolleet, kuten voi lukea täältä)

Nyt taas jaksaa. Vähän töitä ja sitten uudenvuoden juhlintaa - perheen kanssa tietenkin...

p.s. oman osansa tunnelmointiin toi myös matkalukeminen. Yksin Marsissa on ihanan elokuvamainen, mutta kirjana erinomainen. Kertakaikkisen sopivaa matkalukemiseksi...

Kauheat lapset

Eihän meillä toki kiltit lapset minnekään kadonneet, vaikka joulu jo menikin. Kiltisti menivät rantaankin poseeraamaan...  Nimi viittaa itse asiassa taas yhteen Osuuskumman julkaisemaan kirjaan.

Anni Nupponen: Kauheat lapset 
Luettavaksi kustantajalta (Osuuskumma) 

Eletään maassa, jossa ikää pidentäviä rattaita asennetaan ihmisten päähän ja hallinto hamuaa lisää valtaa kansan kustannuksella. Kapinoitsijat ovat kadonneet kirjaimelliesti maan alle ja heistä kenties vaarallisimman eli Ratasnero Adriana Kimasin oletetaan kuolleen. Vain uskollisimmat tietävät totuuden ja veren kautta uskollisin, eli hänen poikansa, valvoo turvallisuutta maan pinnalla. Sitten paikalle ilmaantuvat tutkijat ja tarinan rattaat pyörähtävät liikkelle vähän vinksahtaneeseen suuntaan.

Pidin kovasti kirjan maailman hahmotuksesta ja rakenteesta. Steampunk henkeen yhdistellään koneita ja ihmisiä, kulkuvälineen vaihtelevat tekniikan saavutusten (ilmalaivat) ja hevoskärryjen välillä. Sodassa käytetään automaattiaseita. Steampunkissa tuttuun tapaan jännite syntyy perinteisen ja modernin yhdistelystä ja teknologian kehityskaaren kiemurtelusta historiasta poikkeavaan tapaan. Kauheat lapset ei kuitenkaan ole ihan niin tekniikkaa idealisoiva kuin Steampunk-tarinat toisinaan. Itse asiassa ote on varsin kriittinen ja tarina herättää mielleyhtymiä ajankohtaisiin keskusteluihin teknologian ja ihmisyyden yhdistelyn eettisistä haasteista.

Romaani jatkaa tarinaa, joka alkoi Steampunk - Koneita ja korsetteja kokoelman yhdestä novellista. Joka ratasta pyörittää oli jo kokoelmassa suosikkini ja yksi kaikkein kiinnostavimmista juurikin maailmankuvansa ansiosta. Teki mieli kuulla jatkoa Trillin ja hänen ystäviensä tarinaan. Onkin hieman harmillista, että henkilöhahmot romaanissa sitten jäävät vähän miljöökuvauksen jalkoihin. En oikein saanut samaistumispintaa päähenkilöön ja muutenkin sekä Trill että häntä ympäröivät ihmiset jäivät jotenkin etäisiksi Se teki lukukokemuksesta jotenkin kliinisen. Tarinan käänteitä sekä miljöökuvausta luki mielenkiinnolla, mutta kosketus jäi pinnalliseksi. Romaani ei ole hurjan pitkä (121sivua), itse asiassa kyseessä on melkein pienoisromaani, joten sitä olisi vielä voinut ehkä vähän tukevoittaa henkilöhahmojen syventämisellä. Itse kun en osaa kirjoittaa, niin en oikein tiedä miten, mutta jotain jäin vähän kaipaamaan.

Kauheat lapset on kuitenkin mielenkiintoinen lajityyppinsä edustaja ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Aamutunnelmaa ja kuunnelmaa

Onko mitään ihanampaa kuin istahtaa hiljaisena aamuhetkenä sohvannurkkaan kirjan kanssa? Lapset vielä nukkuvat, kaikki mahdolliset kynttilät on sytytetty ja jouluvalot kimmeltävät niin kuusessa kuin pitkin kirjahyllyjä. Ulkona myrskyää. Tuuli minut viideltä herättikin paiskomalla jotain tosi kolisevaa katon peltireunaan.

Siinä se ongelma onkin, nousin jo viideltä ja silmät lupsivat kirjan sivujen yllä. Nukkumaan ei raaski mennä, sillä hiljaisuus on harvinaista herkkua, Mikä siis avuksi? No, äänikirja tietenkin. Volyymi niin, että juuri kuulee, muttei kovasti kuulu ja sitä voi nauttia aamun tarinahetkestä autuaasti silmät kiinni. Onneksi isäntäkin on hereillä niin ei haittaa, vaikka kynttilät hetkeksi jäisivät yksinään palamaan.

Tosin tämä tarina ei varsinaisesti nukuta. Agatha Christien Paddington 4:50 on taattua Miss Marplea. Juoni etenee tutun verkkaisesti, mutta virkistyksestä pitää huolen versio. HelMet Overdrivesta löytyy nimittäin BBC:n tuottama kuunnelma, jossa kirjaa ei varsinaisesti lueta. Kyseessä on kuunnelma ja BBC takaa laadun. Ihanaa englantia ja mahtavia ääninäyttelijöitä. Juuri sopivaa lomaviihdykettä.

Miss Marple saa vieraakseen hyvän ystävänsä. Vierailu tosin alkaa vähän oudoissa merkeissä, sillä ystävä uskoo varmasti nähneensä junan ikkunasta murhan. Ongelmana on, että ruumista ei löydy, eikä muutenkaan mitään outoa näytä tapahtuneen. No, arvaatte kuinka tässä käy. Miss Marple ryhtyy tutkimaan asiaa, eikä aikaakaan, kun löytyy kuollut nainen. Juoni kiemurtelee ja kaartelee ja epäilykset kohdistuvat milloin keneenkin. Ihanaa!

Syliin vielä konvehtirasia, tai jäljellä oleva pieni fudge-kulhollinen ja joululoman nautinto on taattu.

Viiltäjä Jack - Murhamiehen muotokuva

Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva - Viiltäjä Jack, tapaus selvitetty 
Russell Edwards, Jari Louhelainen : Viiltäjä Jack - kuinka paljastimme murhaajan
Voitto blogiarvonnasta 

Mikä voisikaan olla jouluisempaa kuin kaksi kuvausta parisataa vuotta poliiseja ja suurta yleisöä askarruttaneista murhista? Ainakin aiheella pääsee hyvin irti joulukaaoksesta, ostosruuhkista ja keittiön höyryiävistä puuropadoista.

1800-luvun lopulla viktoriaanista Lontoota järkytti monta raakaa murhaa. Ainakin seitsemän huono-onnista eli pienillä töillä ja prostituutiolla itseään elättävää naista surmattiin erityisen iljettävällä tavalla. Poliisilla oli useita epäiltyjä, mutta ketään ei koskaan tuomittu. Aihe on kiinnostanut monia tutkijoita vuosien varrella ja sen ympärille on kehittynyt varsinainen matkailuinstituutio. Moni on uskonut selvittäneensä murhan ja nämä kaksi kirjaa kertovat kahdesta eri tavasta löytää murhaaja.

Tosin täytyy sanoa, että Patricia Cornwellin kirja muistuttaa enemmänkin hänen romaanejaan kuin varsinaista tutkimusselostusta. Hän keskittyy enemmänkin kuvaamaan oletetun murhaahan elämää, tapoja sekä luonnetta, siinä määrin kuin jo kauan sitten kuolleena olleen miehen luonnetta saa enää selviteltyä. Kirja on myös mielenkiintoinen kuvaus viktoriaanisen ajan Lontoosta, sen tavoista ja ihmistyypeistä, ongelmista ja onnistujista. Selvästä Cornwell on aihettaan tutkinut, mutta aika "mutulta" lähestymistapa kuitenkin vaikuttaa.

Russel Edwardsin kirjoittama kuvaus DNA-tutkimukseen perustuvasta rikostutkimuksesta kuulostaa jo uskottavalta. Hän saa haltuunsa huutokaupassa saalin, jonka oletetaan kuuluneen yhdelle Viiltäjä-Jackin uhreista. Saalissa on tahroja, jotka saattava olla verta. Edwards vie saalin Liverpoolissa työskentelevälle geenitutkijalle (joka sattuu olemaan suomalainen) ja alkaa yksi kenties rikoshistorian jännittävimmistä tutkimuksista, siis kontekstin vuoksi, ei niinkään, että pitäisi teknisiä yksityiskohtia DNA-tunnistuksen osalta erityisen innostavina.

Edwardsin kirjassa kuvataan myös Englantia Viiltäjä-Jackin aikaan, mutta samalla lukija saa käsityksen itse tutkimuksen kulusta. Siitäkään ei puutu jännittäviä käänteitä. Milloin etsitään sukututkimuksen avulla tapahtumiin liittyvien henkilöiden jälkeläisiä, milloin taas joudutaan oikeudellisiin haasteisiin, onpa matkan varrella myös uhkailua ja puhelinkuuntelua. Edwardsin ego valtaa kirjasta jonkin verran tilaa, mutta se on silti mielenkiintoinen ja helppolukuinen kuvaus tieteen eturintamassa, osittain aivan uusilla menetelmillä tehdystä tutkimuksesta, jonka lopputulos ainakin minusta kuulostaa varsin uskottavalta.

Luokittelin nämä tietokirjoiksi, mutta kumpikaan ei varsinaisesti täytä tietokirjan tai tieteellisen artikkelin kriteerejä. Molemmat ovat kuitenkin mielenkiintoista luettavaa ei-fiktion saralla, vaikka jotkut asiat ehkä ovatkin enemmän tosia kuin toiset. Kannatti lukea, Taidan tietää murhaajan...
   

Kuukauden teatteri - Tämän haasteen minä klaarasin!

Tällaisiakin ilmeitä teatteri voi aiheuttaa

Keväällä sain kutsun Kansallisteatterin ja WSOY/Johnny Kniga/Tammen Bloggariklubille. Ensin keskustelua kirjoista ja teatterista Lavaklubin lavalla, päälle Riina Katajavuoren Wenla Männistöön perustuva Alli Jukolan tarina Willensaunassa.

En ollut käynyt teatterissa pitkään aikaan, vuosiin kaiketi. Olin unohtanut, miten lavan tapahtumat voivat viedä mennessään ja miten teatteri voi olla Elämys isolla E:llä. Olin unohtanut teatterin tuoksunkin. Päätin, etten unohda enää. Aloitin haasteen "kuukauden teatterista" ja tämän haasteen minä kyllä klaarasin.

Olen siis käynyt toukokuusta lähtien teatterissa vähintään kerran kuukaudessa... Itse asiassa teatterikertoja on kyllä tullut useamminkin sillä joinakin kuukausina päädyin katsomoon parikin kertaa. Ihaninta tässä haasteessa on ollut vaihtelevuus. Klassikosta absurdiin, musiikkipainotteisesta puhefarssiin... Kaikista olen nauttinut, tosin joistain  enemmän kuin toisista. Alla listaus vuoden 2015 teatterisaldosta.

Toukokuu
Ensimmäisenä siis Alli Jukolan tarina Kansallisteatterissa. Mielenkiintoinen monologi, jonka kautta Seitsemän veljestä aukeaa taas ihan uudella tavalla. Nautinnollinen Katajavuoren kirjan lukeneille, mielenkiintoinen muillekin.

Kesäkuu
Kesäkuussa pääsin teatteriin oikein perinteisissä merkeissä. UIT oli palannut Linnanmäelle synttärien kunniaksi. Kivaa ja korkealta toimi nimensä mukaisesti. Oli kivaa, vaikka osa vitseistä ehkä meni telkkaria katsomattomalta vähän ohi tai tuntui vanhoilta. Taitavia esiintyjiä, riemukasta muusiikkia ja erityisesti tanssi ansaitsee erityismaininnan.

Heinäkuu 
Heinäkuu on itseoikeutetusti kesäteatterin aikaa. Teatterireissu Esikoisen ja Kirpun kanssa Turun Vartiovuoren kesäteatteriin oli huikea menestys. Aarresaari vakuutti niin, että pojat suunnittelivat seuraavaa kesäteatteria jo portista ulos kävellessämme.

Elokuu
Kesäteatterilinja jatkui vielä aurinkoisessa säässä (niitä harvoja päiviä kai...) Suomenlinnassa. Ryhmäteatterin Valheet ja viettelijät oli toisaalta taitavasti tehty, toisaalta vähän puuduttava, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen versio tuttuakin tutummasta tarinasta. Olenhan sekä lukenut kirjan että nähnyt parikin elokuvaversiota.

Syyskuu
Syyskuussa päädyin teatteriin kaksi kertaa, katsomaan kahta aivan erilaista näytöstä. Helsingin kaupunginteatterin farssi Ministeriä viedään oli ajoituksen ja nokkelien repliikkien ilotulitusta. Taitava näyttelijäkaari pelasti muuten ehkä vähän turhankin perinteisen kohelluksen.
Kansallisteatterissa puolestaan Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta puolestaan edusti absurdin teatterin huippua. Täysin päättömältä vaikuttava (sellaista se absurdi teatteri usein on) vakuutti ja sai harmaat aivosolut liikkeelle ihan uusissa muodostelmissa. Näyttelijäntyötä parhaimmillaan ja elämys, joka jäi mieleen pidemmäksikin aikaa.

Lokakuu
Lokakuussa pääsin testaamaan ihan uutta teatterikonseptia. Gurmee teatterin  Murhaava illallinen yhdisti teatterin ja gurmeeruoan. Mikäs siinä oli ollessa. Telttamiljöö ja herkullinen ruoka kompensoivat näytelmän pienet kömpelyydet ja kokonaiselämys oli ikimuistettava.
Toinenkin eka kerta kuukauteen mahtui. Vein nimittäin Esikoisen katsomaan Kansallisteatteriin Nummisuutareita. Aku Hirviniemi kiinnosti 13-vuotiasta ja sitä myötä tuli Kiven klassikkokin tutuksi - tosin aika modernissa muodossa. Siinä riitti ihmettelemistä Kiveä paremminkin tuntevalle saati sitten meille. Tykkäsimme molemmat.

 Marraskuu 
Marraskuu osoittautui täydelliseksi teatterikuukaudeksi. Se alkoi klassikolla eli Kansallisteatterin lavalla nähtiin Molièren Luulosairas. Ai että oli ihana katsella perinteistä puheteatteria taitavien näyttelijöiden esittämänä. Jo 1700-luvulla kirjoitettu näytelmä on niin ajaton, että sen tekstit olisi voitu kirjoittaa vaikka eilen. Aivan mahtavaa.
Täysin uutta tuotantoa puolestaan edusti Slava. Miten ihminen selviytyy, kun yllä häälyy absurdi vallan miekka? Kukin tavallaan tietysti. Näytelmä on ehkä vähän turhan pitkä, mutta sisältää monia oivaltavia kohtauksia ja on itse asiassa tänä vuonna ainoa, joka sai minut kyyneliin. Se myös yhdistyi minulla jännästi samoihin aikoihin ajoittuvaan lukukokemukseen.

Joulukuu
Tämän kävin itse asiassa katsomassa jo marraskuun puolella, mutta bloggaus on joulukuulta, joten menköön nyt. Olipa kerran minä on myös Kansallisteatterin uusinta tuotantoa. Valitettavasti minun teatterivuoteni päättyi näytelmään, johon en aivan päässyt sisälle, mutta väliajan ja lopun lämpiökeskustelujen mukaan kyseessä on yleisemminkin ristiriitaisia reaktioita aiheuttava teos, siis mielenkiintoinen. Osa tykkäsi hurjasti, osan se jätti laillani kylmäksi.

Kaikkiaan siis kävin teatterissä vuonna 2015 yksitoista kertaa ja se on enemmän kuin haasteen vaatima kerran kuukaudessa haasteen aloittamisesta, (ja enemmän kuin kymmenenä viime vuotena yhteensä). Aivan mahtavaa!

Ensi vuodellekin on teatteria suunniteltu jo nyt, joten tämä haaste jatkaa elämäänsä myös 2016.

 Tuleeko joku muukin mukaan haasteeseen? 

Nainen junassa

Paula Hawkins: Nainen junassa 
oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukija  Leena Pöysti 

Olen kuunnellut monta hyvää äänikirjaa (huonot jäävätkin nopsaan kesken), mutta pitkästä aikaa uppouduin kirjaan niin, että meinasin mennä pysäkin ohi... monta kertaa. Tähän tarinaan pääsi äänikirjamuodossa erityisen hyvin sisälle. Leena Pöysti lukee hyvin, hänen äänensä jotenkin sopii kaikille naiskertojille.

Tarinassa on kaikkiaan kolme kertojaa. On Rachel, nainen junasta, eronnut, juoppo, elämässään hakoteilla. On Megan, omalla tavallaan tuuliajolla ja yhtälailla menneisyyden vanki kuin Rachelkin. Hän on naimisissa Scottin kanssa, jonka rakkaus on melkein tukahduttavaa. On Anna, joka kai ainoana onnistuu elämään nykyhetkeä ja raivaamaan tietä itselleen. Hän syrjäytti Rachelin Tomin vaimon paikalta. Kukin elää omaa elämäänsä, joka kietoutuu toisten kanssa. Sitten yksi heistä katoaa.

Aikajana vaihtelee ennen ja jälkeen katoamishetken ja tarina kehkeytyy jännästi auki kuin kuorisi sipulia kohti sisempää ydintä. Jossain vaiheessa sitä jo ajattelee tietävänsä todellisen pahiksen, mutta silti jännite säilyy loppuun saakka. Kuka tuosta oikein selviää?

Sinänsä on mielenkiintoista, että yleensä ajattelee kirjassa  jotakuta todellisena pahiksena. Kukaan kirjan henkilöistä ei oikeasti ole mukava, keneenkään en oikeastaan välittäisi tutustua yhtään paremmin. Silti heidän tarinaansa lukee mielenkiinnolla siihen uppoutuen. Ja kyllä, joku heistä on enemmän pahis kuin toiset tai ainakin hän päätyy tekemään jotain kauheaa.

Kirjasta ei viitsi kertoa kauhean paljon enempää. Se voi mennä pilalle liiasta tietämisestä. Nyt oli nautinnollista antaa naisten kertoa, kunkin tavallaan, miten tilanteeseen oikein päädyttiin ja miksi. Rakenteellisesti juoni on mielenkiintoinen ja kertojanvaihdokset, samoin kuin aikamuutokset ovat sujuvia. Tarina jatkuu, vaikka hypättiin vuosi taaksepäin.

Tykkäsin. Tämä oli taas hiukan erilainen kuuntelukokemus. Ehdottoman suositeltava teos joululoman rennoksi sohvaviihdykkeeksi. Ei liian jännää, mutta pitää mielenkiinnon yllä. Eikä tämä varmaan joulupaketista ilmestyessäänkään ainakaan pahalle tuulelle saisi. Ihan pienten lasten äideille en ehkä kuitenkaan suosittelisi...


P.S. joko vastasit sivupalkin kyselyyn lempilukupaikasta? 

Museopäivä

Perhedinnerillä Kappelissa söimme siskon kanssa Taidemenun, jonka ansiosta käytössämme olivat liput Ateneumin Henri Cartier-Bressonin valokuvia esittelevään näyttelyyn. Kylmänä sunnuntaina siis suuntasimme Helsingin keskustaan ensin lounaalle, sitten museoon ja lopuksi vielä pienelle jouluostoskierrokselle. Rankka iltapäivä siis, mutta kannatti.

Näyttely on varsin mielenkiintoinen kooste valokuvia mieheltä, jonka elämäntehtävänä oli kulkea maailmalla paikasta toiseen ja kuvata näkemyksensä muiden katsottavaksi (ja opittavaksi). Henri Cartier-Bresson (1908-2004) myös onnistui olemaan paikalla, kun maailmanhistoriaa maalattiin oikein isolla siveltimellä. Hän kuvasi Gandhin samana päivänä, jolloin tämä murhattiin. Kamera tallensi myös Pekingin tunnelmia Mao Tse-Tungin joukkojen saapuessa kaupunkiin ja keskitysleirien vankien vapautuessa sodan jälkeen.

Maallikkokin ymmärtää näyttelyssä kyseessä olleen myös taitavan taiteilijan. On se vaan upeaa, kun jollain on silmää ja kyky nähdä kuva arkisissakin tilanteissa. Hienoja otoksia on näyttely täynnä, mutta hivenen jäimme hämmennyksiin kuvien järjestyksen osalta. Näyttelyssä ei oikein ollut meille aukeavaa punaista lankaa. Kuvat olivat aikajanoilla vähän sikinsokin, osittain ne oli jaoteltu aihealueittain (maat tai muotokuvat), mutta kokonaistarina vähän puuttui. Ehkä sellaista ei oikeasti tällaisessa näyttelyssä tarvitakaan ja kirjabloggaaja tässä vaan pyristelee normigenrensä ulkopuolella, mutta taidetta ymmärtämätön tavis kyllä olisi kaivannut vähän enemmän selityksiä ja kuvauksia niin miehen kuin kuvien takaa.

Kävijöitä museossa tuntui olevan hyvinkin reippaasti, mikä kertoo sekä kiinnostavasta aiheesta että onnistuneesta markkinoinnista. Olen varma, että taidemenun myötä museo on saanut kävijöitä, jotka oma-aloitteisesti eivät sinne olisi muuten eksyneet. Bravo luovuudelle ja ennakkoluulottomalle asiakkaiden lähestymistaktiikalle! Mekin kyllä suunnittelimme näyttelyn katsomista, mutta ehkäpä se olisi jäänyt muiden kiireiden jalkoihin ilman valmiina olevia lippuja.

Se pakollinen museowelfie 

p.s. tuo welfie on nyt sitten otettu uudella kamerallani - sillä itselleni hankkimalla joululahjalla. Siinä on sellainen selfie-asento screenille...

Rocknomicon - Rokkizombiet ja muuta räminää

Ei litty kirjaan vaan itselleni hankkimaani joululahjaan

Rocknomicon - toim. Magdalena Hai & Hanna Matilainen (Osuuskumma)
kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Olen jo oppinut odottamaan kotimaisilta kirjoittajilta laadukasta ja viihdyttävää kummaa. Tämän syksyn synkeässä kelissä oli Osuuskumman kustantama kokoelma rokkiteemaisia "kauhu"tarinoita aivan paikallaan. Aivan hykertelin tyytyväisyydestä sohvannurkassa tai sängyssä kirjan kanssa loikoillessani (huom. minun lempilukupaikkani. Kerrothan, missä on/ovat sinun lempparisi sivupalkin kyselyssä! )

Sanan kauhu laitoin lainausmerkkeihin, sillä vaikka kokoelman tarinat sisältävät perinteisiä genren elementtejä zombeista ja aikasiirtymään jumiutuneista autiotaloista kirottuihin soihin, ei suurin osa tarinoista ole varsinaisesti pelottavia. Osa sai kyllä pieniä väreitä aikaiseksi selkäpiihin, mutta pääasiallisesti näiden kanssa saattoi vain keskittyä nauttimaan taitavien kirjoittajien tarinankuljetuksesta.

Esikoinen (13v) soittaa rumpuja ja on muutenkin rokkari henkeen ja vereen. Hänelle ajattelin tämän laittaa luettavaksi joulunaikoihin, tai ainakin osan tarinoista. Luulisi aiheen kiinnostavan. Minulle ainakin rokkiteema toi lisävivahdetta lukukokemukseen juurikin pojan musiikki-intoilun myötä. Enhän minä hänelle tietenkään samantyyppisiä kokemuksia toivo (usko), mutta ainakin Nirvanan laulajazombie sai melkein hihittämään kuvitellessani pojan reaktiota vastaavassa tilanteessa... vaikka hän taitaisi kyllä ehkä vielä mieluummin kuunnella Queenin Freddie Mercuryä livenä. Onneksi tarina opettaa, että edesmenneiden lienee paras antaa pysyä haudoissaan. (Jussi Katajalan Rock'n roll ei kuole koskaan - saman kirjoittajan Leonardon rasia on muuten edelleen yksi suosikeistani tarinakokoelmien joukossa)

Perinteinen rokkimaailma, varsinkin sillä hevimmällä puolella, tarjoaakin teemoiltaan ja symboleiltaan rikkaan lähteen kauhuvivahteisille ja yliluonollisia tapahtumia viliseville tarinoille. Edellä mainitun zombietarinan lisäksi suosikeikseni nousivat Juha Jyrkäksen Turvapaikka, jossa aika on liukuva käsite sekä Markus Harjun Jos sijaltain en nousisi. Itse asiassa kaikki tarinat ovat kirjassa erittäin luettavia. Tämä on jotenkin ehkä laadultaan tasaisin lukemistani Osuuskumman kokoelmista.

Osuuskumman valikoimaa kannattaa tähän vuodenaikaan tarkastella ihan joululahjamielessäkin. Kirjat eivät ole ylihinnoiteltuja ja sähköisessä muodossa (esim. Elisa Kirja tai Aavetaajuus) ne ovat ladattavissa nopeasti ilman toimitusaikoja. Painettuja kirjoja kannattaa tutkailla vaikka kustantajan omasta verkkokaupasta.

Pimeän marraskuun kirjasaldo + muistattehan kyselyn!

Marraskuussa meillä kävi myyräkin kylässä 

Marraskuussa oli pimeää. Hämärästi muistelen kelien olleen alkukuusta kuitenkin ihan hyvät, mutta kuten aina, se viimeinen vaikutelma jää elämään. Siis satoi, ja oli kylmää, ja sanoinko jo, että oli pimeää? Ihanteellinen lukukuukausi siis.

Se myös näkyi.  Niin kuin lokakuussa, tuli saldoksi marraskuussakin kymmenen kirjaa. Joukkoon mahtuu peräti 3 äänikirjaa, jotka kaikki ovat sieltä pidemmästä päästä. Matkustin taas lohikäärmeellä, ensin Afrikassa ja viimeiseksi sitten ihan vain Britannian alueella, kun Napoleonin kanssa päästiin viimeinkin tositoimiin. Tähän osaan päättyy Naomi Novikin Temeraire-sarja Overdrivessa. Ehkä siihen joskus saadaan jatkoakin. Silloin pääsisi lohikäärmeen selässä Australian suuntaan. Sinne sankaripari nimittäin matkustaa seuraavaksi.

Toinen äänikirja taas on Millenium trilogian neljäs osa. Ihan ok oleva Se mikä ei tapa.

Novellejakin mahtui kuukauden lukulistalle peräti kahden kirjan verran. Erkka Mykkäsen vienosti vinksahtanut Kolme maailmanloppua kiehtoi tarinoiden loppumisen jälkeenkin ja rokkikauhua edusti Osuuskumman julkaisema Rocknomicon, joka ehdottomasti ansaitsee vielä ihan oman postauksen, kunhan tästä taas kerkiän. Osuuskumman valikoimaa edusti myös nautinnollinen Vaskinainen, jonka kalevalaisesta, antiikin mytologiaan sekoittuvasta maailmasta ja tarinasta pidin hurjasti. Kirjasta jäi hyvä mieli, vaikka aihetta voisi pitää vähän makaaberinakin.

Fantasiaa edusti myös The Book of Life, joka päätti noidan ja vampyyrin rakkaustarinatrilogian, kun taas Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni edustaa enemmänkin maagiseen keikahtavaa unenomaista realismia. Molemmat ovat hyviä kirjoja, mutta Timosen kirja jäi tunnelmaltaan mieleen elämään ja toi ihanasti kesän keskellä pimeää ja kylmää marraskuuta.

Dekkarigenreä edusti marraskuussa vain kaksi kirjaa, vaikka ne kai tyylilajiltaan olisivat synkkään kuukauteen oikein sopivia. Jo mainittu Millenium nelonen on niistä yksi ja toinen taas hyvin nykymaailmaan ja tämänkin bloggaajaan harrastuksiin liittyvä Takaikkuna. (Enkä minä ole hakkeri, kunhan vain tulee täällä netissä luuhattua vähän luvattomankin paljon)

Viimeisenä, muttei suinkaan vähimmäisenä mainittakoon Katja Ketun Yöperhonen. Tämä kirja pääsi yllättämään. En nimittäin odottanut pitäväni siitä, mutta huomasinkin pitäväni sitä monessa suhteessa humoristisena ja viihdyttävänä aika karmaisevasta aiheestaan huolimatta.

Unta palloon ja KYSELY!!!

Marraskuussa kävin myös kuuntelemassa Unikulmassa esitelmän unen tärkeydestä. Illan annista voi lukea ja samalla vastata kyselyyn lempilukupaikasta TÄÄLLÄ. 

Kysely löytyy myös sivupalkista. Siinä ei ole kuin yksi kysymys joten VASTAATTEHAN!

Teatterissakin kävin, mutta niistä kerroista lisää pian teatterihaasteeni vuosikatsauksessa. 

p.s. kuvan myyrä liittyy päiväkodissa etenevään ihan mahtavaan projektiin. Myyrä tulee vuorotellen lasten luokse kylään mukanaan päiväkirja. Päiväkirjaan kirjataan myyrän seikkailuista kunkin lapsen kanssa ja tarinointi luetaan sitten aina seuraavana päivänä yhdessä. Ihan mahtavaa kirjoittamisen, lukemisen, mielikuvituksen käyttämisen ja yhteisen projektin toteuttamisen harjoittelua!

Olipa kerran minä...

Teatterivuoteni päättyi mukavasti Bloggariklubin (kiitos Kansallisteatteri, Tammi, WSOY, Johnny Kniga) glögitilaisuuteen. Kaksi ohjaajaa ja kaksi kirjailijaa ja päälle teatterinäytäntönä juuri ensi-iltansa saanut Olipa kerran minä.

Vuoden päätteeksi sai mukavasti esimakua tulevasta eli Paavo Westerberg oli kertomassa Mahdolliset maailmat-teoksensa taustoista. Näytelmä näytelmäkirjailijasta ja erään lapsen tarina saa ensi-iltansa helmikuussa ja päätyi, tietysti, katsottavien listalleni suoraa päätä. Ajatus siitä, miten luomme itsemme joka päivä omilla valinnoillamme on kiehtova. Mitä jos valitsisimme toisin ? Mitä jos olisimme valinneet toisin? Hauskasti keskustelussa toistui myös Mihail Siskinin Kirjamessuilla esiin nostama teema: Kirjailija kirjoittaa, mutta lukijat päättävät, mikä teos jää elämään. Klassikot syntyvät loppujen lopuksi jossain ihan muualla kuin kirjailijoiden kammioissa. Vasta jälkipolvien reaktio (tai sen puuttuminen) määrittää kirjan kohtalon.

Sitten Miina Supinen kertoi romaanistaan Mantelimaa (nappasin luettavaksi, tietenkin) ja Hannu Mäkelä tarinoi elämäkertateoksestaan. Mäkelä tuntuu olevan varsin mielenkiintoinen persoona. Hänen asenteensa on sellainen hitusen humoristinen ja ironinen, mutta kuitenkin jännällä tavalla itsetietoinen. Aloitin heti lukemaan hänen kirjaansa Otavan aika ja sama tuntuu siinäkin toistuvan, noin muutaman ensimmäisen luvun perusteella arvioituna.

Heini Junkkaala 
Olipa kerran minä - narsistin kootut totuudet 
Ohjaaja Milja Sarkola 

Juuri ennen Pienen näyttämön puolelle siirtymistä, kuulimme myös Milja Sarkolan ajatuksia illan näytelmästä. Heini Junkkaalan kirjoittama Olipa kerran minä on kertomus narsismista narsistin näkökulmasta. Kyvyttömyys empatiaan ja pohjimmainen epävarmuus heijastuvat näytelmän kaikkiin hahmoihin. Itse asiassa hahmot ovat tavallaan saman henkilön (narsistin) eri puolia, jotka peilin lailla joutuvat vastakkain eri tilanteissa.

Minna Haapkylä kehyskertomuksen kirjailijana on juuri niin ristiriitainen kuin voisi narsistilta olettaakin. Hän on taitava, mutta jotenkin välillä tuntui hänen roolihahmonsa kauhean tutulta, ehkä kahdestakin syystä. Haapkylän ääni ja puhetyyli ovat persoonallisia ja joissain kohdin mieleeni assosioituvat jotkin toiset roolit. Ei pahasti, mutta kuitenkin. Toisaalta kirjailijan puheet saivat välillä mieleeni kysymyksen, onko osa niistä kirjoitettu suoraan Haapkylälle? Tuntui siltä, että hän  henkilökohtaisesti nauroi osalle julkisuuden kommenteista tosielämän avioero- ja suhdekohustaan. Tiedä tuosta sitten.

Katja Küttnerin esittämä ystävä oli vivahteikas ja pidin hänen tavastaa taustoittaa kirjailijaa, mutta silti tuoda oma dimensionsa näytelmään. Jessica Grabowskyn vaimo/äiti oli varsin virtuoosimainen ja muutokset rytmityksessä mestarillisia. Hän näytteli juuri sopivasti yli. Lopputulos oli kärjistynyt, mutta todellisen tuntuinen.. Luulen jokaisesta naisesta löytyvän pienen "marttyyrin" - oma itsekkyydenlajinsa sekin. Naiset yleensäkin dominoivat lavaa sekä uhrina että "vainoojana", ehkä vähän tarkoituksellisestikin.

Kuten huomaatte, ajatukseni vähän harhailivat näytelmän aikana. Jotenkin en nyt saanut juonesta kiinni. Kirjailija ja hänen ystävänsä ovat mielenkiintoisia hahmoja. Narsismin ilmentymät kävivät kyllä selviksi kuvattujen tilanteiden kautta. Henkilöhahmojen välinen dynamiikka oli kiinnostavaa ja dialogi nokkelaakin, mutta minulle tämä näytelmä nyt valitettavasti jäi sarjaksi yksittäisiä kohtauksia. Kokonaisuus katosi minulta jonnekin ja jäljelle jäi vain epämääräinen paha olo.

Näytelmä oli pitkä (2h45min) eli olisi varmasti hyötynyt jonkinlaisesta tiivistämisestä. Väliajan jälkeen putosin ihan kokonaan, vaikka homo-juontajan kliseisyys vielä naurattikin. Lavalta löytyvä Jeesus sai vähän tuhahtamaan, että taasko.

Minulta Olipa kerran minä meni ohi, mutta väliaikakeskusteluissa ja muutenkin huomasin,että näytelmä jakoi yleisönsä aika tarkkaan kahtia. Oli niitä, jotka tykkäsivät ja mitä ilmeisimmin saivat irti paljonkin analysoitavaa kohtauksista. Heihin kolahti. Sitten oli näitä minunkaltaisiani, jotka olivat koko ajan pikkuisen hämmentyneitä ja pienistä kirkkaista hetkistä huolimatta päätyivät pysymään eksyksissä loppuun saakka.

Mielipiteiden jakaminen on yleensä hyvän esityksen merkki, Silloin se on ainakin vaikuttanut jotenkin yleisöönsä. Kannattanee siis mennä itse katsomaan, jos haluaa tietää oman ryhmänsä.

Muita kirjoituksia näytelmästä
Kujerruksia
Teatterikärpäsen puraisuja

Kiitokset Bloggariklubille illasta - toivottavasti nähdään taas ensi vuonna! 

Mistä teillä kerrotaan tarinoita?

Kun isommat pojat olivat pieniä, meillä seikkailivat Onni Orava ja Olli Orava, jotka ensin bongattiin mökillä katonrajassa juoksentelemassa. Pienten jalkojen rapinaa kuului pitkin yötä ja tarina auttoi ymmärtämään, mistä äänet oikein kuuluivat. Oravanpojilla oli matkaseuranaan aina välillä pieni puunrungon sisällä asuva tonttu ja jännittävimmät seikkailut veivät heidät kauas kotoa, aina määräilevän kuningaskarhun ja itsepäisen kuningatarkarhun välienselvittelyn keskelle saakka. Oravaseikkailuja kuuntelevat pojat olivat kyltymättömiä. Monena iltana jouduin kylmästi ilmoittamaan, että nyt Onni ja Olli nukahtivat hyvin ansaituille yöunille ja samoin pitäisi tehdä myös ihmislasten.

Sitten oravat vähitellen unohtuivat ja niiden paikan tarinoissa otti eräänä mökkiviikonloppuna lasten kanssa leikkimään ilmestynyt karvainen pieni kissanpentu. Vaikka sen koti löytyikin viikonlopun päätteeksi tekemällämme kävelyretkellä, jatkoi Musti Mökkikissa seikkailujaan vielä pitkään.

Nuorimmainen on joutunut turvautumaan vähän materialistisempiin tarina-aihioihin. Lego-lehti oli syksyllä kovassa käytössä. Keijulegojen kohdalta on tarinoitu varmaan jokaisesta legopalikasta erikseen, tai ainakin niistä kiiltävistä kivistä ja avaimista. Olemme ratsastaneet merikäärmeillä ja testanneet avaimia mustassa luolassa ja keskustelleet lohikäärmeiden kanssa aarteiden merkityksestä pienille pojille, Lopulta kävi niin, että äiti ehti sanomaan vain "olipa kerran", kun poika nappasi tarinalangasta kiinni ja kertoi loput. Rentouttavaa.

Tarinoihin löytyy aiheita ihan mistä vaan, niitä voi kertoa missä vaan ja kuka vaan. Hannu Mäkeläkin keksi klassisen Herra Huun joutuessaan juhlissa viihdyttämään villiintynyttä lapsijoukkoa...

Kaikki me rakastamme tarinoita ja tarinointia. Aikuisellekin kuuntelu on elämys, Ehkä osittain juuri siksi olen niin tykästynyt äänikirjoihin ja nyt sain loppuun kirjan sarjassamme crème de la crème...

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Tytti Paavolainen 

Minä myönnä aukon sivistyksessäni. En ole koskaan oikein innostunut muumeista. Omat lapsenikin lähinnä pelkäsivät piirrettyjen hattivatteja eikä esikoinen kai ole vieläkään käynyt Muumimaailmassa halaamassa yhtäkään hahmoa tai edes kurkistanut Mörön luolaan. (Älkää kertoko, että kerroin...) Itse koin muumit välillä jopa vähän ilkeiksi.

Olen löytänyt nuo valkoiset hahmot oikeastaan vasta nyt. Ihan vain äänikirjojen ansiosta. Ensin kuuntelin Taikatalven ja pidin kovasti. (On muuten parhaillaan tarjouksessa Elisa Kirjassa 4,90€) Sillekin tarinalle löytyi nyt voittaja. Vaarallinen juhannus on kertakaikkisen ihastuttava tarina rohkeudesta, seikkailusta ja siitä, miten kaikki kuitenkin aina muuttuu parhainpäin ja miten kaikesta voi nauttia.

Muumilaakso peittyy juhannuksena veteen ja muumit ystävineen lähtevät ajelehtimaan virran mukana Muumitalon viereen saapuvassa talossa. Talo osoittautuu lopulta teatteriksi, eikä se olekaan ihan niin asumaton kuin ensi silmäyksellä näyttäisi. Samaan aikaan on Nuuskamuikkunen vaelluksellaan suorittamassa omaa yksityistä kostoaan ja maailma muuten vaan mullin mallin.

Ihastuin nimenomaan siihen, miten Tove Jansson on kutonut tarinan juonen. Monta tarinalankaa kulkee rinnakkain, välilillä riestytyen ja lopussa kauniiseen rusettiin päättyen. Puhdasta, klassista tarinankaarta. Mahtavaa! Toki hahmotkin ovat herkullisia, mutta tällä kertaa nautin erityisesti juurikin tarinasta.

Tytti Paavilainen on täydellinen lukija muumikirjoille. Hänen rytmitysten tajunsa ja äänensävynsä ovat kertakaikkisen muumimaisia. Oikein harmittaa, että äänikirja kestää vain noin 3,5h. Onneksi vielä on monta jäljellä ja tämän taidan vielä kuunnella uudelleen - toivottavasti poikien kanssa yhdessä.


p.s. vastaattehan myös kyselyyn sivupalkissa! Missä mieluiten luet? 

Trilogian neljäs osa eli Se mikä ei tapa

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa
Oma ostos äänikirja Elisa Kirjasta 
lukija: Jani Karvinen
kääntäjä:  Outi Menna 

Millenium-sarja on monille pyhän dekkarin asemassa ja huuto olikin kova, kun kuultiin trilogialle suunniteltavan neljättä osaa, vaikka Stieg Larsson on kuollut ja kuopattu. Puhuttiin rahastamisesta ja häväistyksestä ja pilaamisesta... Kaikki tuo on varmaan omalla tavallaan totta, mutta toisaalta uskon kyllä myös Lagercrantzia, joka jossain haastattelussa on sanonut halunneensa myös kunnioittaa mahtavan dekkarikirjailijan perintöä ja auttaa häntä toteuttamaan useaosaisen sarjan suunnitelman, jonka kirjoittamisen sairaus keskeytti.

Se mikä ei tapa onkin ihan Milleniumia, hyvässä ja pahassa. Lisbeth Salander on edelleen sosiaalisesti rajoittunut yli-älykäs nuori nainen, joka hakkeroi itsensä vaikka USAn salaisimpiin valtionarkistoihin. Mikael Blomqvist taas on vieläkin nössykämpi, mutta kuitenkin kivenkova journalisti ja kertoja jaarittelee ihan samalla tavalla vain viitteellisesti tarinaan liittyvistä asioista, kuten nyt vaikka alkuluvuista. Tarinan kuuntelu toi déjà-vun (tai tässä tapauksessa déjà entendun), mutta samalla jouduin taas kerran toteamaan, että kopio ei kuitenkaan ole sama kuin alkuperäinen.

Vaikka Lisbeth on edelleen kova mimmi, on hänen teränsä pikkuisen pehmennyt. Mikael Blomqvistin katu-uskottavuus hieman kärsii pikaisista päätelmistä ja itse tarinan käänteet kulkevat yhä enemmän uskottavan rajamailla. Pieni haalistuminen tuntuukin olevan melkein enemmän sääntö kuin poikkeus uudelleen lämmitetyissä sarjoissa (esim. Sophie Hannahin Poirot oli aikamoinen pettymys - vielä paljon enemmän kuin Lagercrantzin jatko-osa konsanaan) Mikäli lukisin Lagercrantzin kirjaa ilman Milleniumia pohjalla, pitäisin sitä varmastikin aika piristävänä ja vauhdikkaana dekkarina. Se ei olisi hirveän vaikuttava, mutta viihdyttävä kylläkin. Eikä se tietysti varsinaisesti huono ole näin uudelleenlämmitettynä Larssoninakaan.

Tarina on mielikuvituksellinen. Salaperäinen rikollisliiga aikoo surmata ruotsalaisen tekoälyn tutkijan, joka on juuri tutustumassa uudelleen pieneen autistiseen poikaansa. Lisbeth etsii tietoja sisarestaan ja kuin sattumalta, tämä näyttää sekaantuneen juurikin saman rikollisliigan toimintaan ja tietojen kalastaminen vie mestarihakkerin NSAn turvajärjestelmiin. Samaan aikaan Millenium on taloudellisissa vaikeuksissa ja joutuu pelastusyrityksissään norjalaisen mediajätin hampaisiin. Keinoja kaihtamattomat rikolliset, autistinen nero, NSAn agentit, ruotsalaiset poliisit ja lehtimiehet päätyvät kaikki kieroutuneen sisarus"rakkauden" valtataistelun keskelle eikä kukaan kai selviä ihan samanlaisena lopun koittaessa.

Kirjaan mahtuu takaa-ajoa, väkivaltaa, kostoa ja kaunis nainen. Ihan perinteiset dekkarin ainekset siis, eikä minulla normaalisti pitäisi olla vaikeuksia sujuvan tarinan loppuunsaattamisessa. Nyt kuitenkin töksähti äänikirjassa 4h ennen loppua. En millään olisi kuunnellut eteenpäi. Klikkailin Instaa ja luin sähköposteja työmatkoilla kuulokkeet hartioilla roikkuen. Jotenkin vain tarina alkoi tuntua liian ennalta-arvattavalta ja sitten Kirsi (Kirsin kirjanurkka) valisti minua, ettei mitään varsinaisia yllätyksiä olekaan odotettavissa. Vastoin omia odotuksiani tämä huomautus sitten kuitenkin laukaisi jumin ja kuuntelin loppurymistelyn tyytyväisenä.

Itse asiassa loppurymistely olikin jo aika aikaisessa vaiheessa. Tuntuu ihan siltä, että jatkoa olisi vieläkin suunnitteilla, Mikäs siinä, kai minä trilogian viidennen (ja kuudennenkin) osan saisin kuunneltua. Millenium sarja sopii hyvin äänikirjaksi, tämä jatko-osakin, eikä Jani Karvisen ääni ollut yhtään hullumpi, vaikka leikkauksissa voisi ehkä olla jatkossa tarkempi. Nyt tuntuivat kappaleet vaihtuvan välillä ilman minkäänlaista taukoa edelliseen lauseeseen, mikä aiheutti välillä pieniä kuuntelun töksähtelyjä, kun joutui vähän pinnistelemään tajutakseen jonkin muuttuneen.