Mia Vänskä: Musta kuu
Oma hankinta Elisa Kirjasta
Minä en yleensä ole kauhutarinoiden suuri ystävä. Liian vilkas mielikuvitus saa pelottavat asiat siirtymään elokuvista ja kirjojen sivuilta suoraan uniin. Joskus kuitenkin tekee mieli sellaista pienesti pelottavaa. Mia Vänskän Saattaja oli minulle sopiva pelottavuuden tasollaan, joten uskalsin tarttua saman kirjoittajan toiseenkin teokseen.
Tiedossa on rentouttava mökkiviikonloppu metsän keskellä. Rokkibändi saapuu paikalle selvittelemään välejään ja laulajan villejä tapoja, perheenäiti haluaa hetken aikaa itsekseen ja isä matkustaa eron jälkeen mökille viettämään aikaa tyttärensä kanssa. Kaikki odottavat mukavia kesäisiä hetkiä luonnon helmassa. Vähitellen metsä kuitenkin tuntuu muuttuvan ja tulevan yhä lähemmäksi. Kuun vähetessä saapuvat mustat perhoset ja tuovat kuoleman mukanaan. Toistaako historia itseään, selviääkö kukaan?
Mustan kuun juoni on varsin perinteinen noitakirouksineen. Pidin kuitenkin siitä, miten Vänskä sekoittelee perinteistä mytologiaa, tuttua noitakaavaa ja modernin ihmisen elämässä vaikuttavia paineita. Jokainen meistä kai joskus toivoo jotakin kamalaa, mutta yleensä painamme ajatukset pinnan alle ja käsittelemme ne juuri sellaisina kuin ne ovat: ohimenevinä puuskahduksina, joita ei pidäkään ottaa vakavasti. Vaan, mitä jos joku toteuttaisikin kaikki julmimmat ja hirveimmät toiveemme ajattelematta sen enempää... antaisimme vallan pahalle ?
Musta kuu on siis varsin viihdyttävää kauhua. Eikä se ole liian pelottava. Jopa minä sain luettua ilman perään tulevia painajaisia...
Saattaja
Huomasin juuri, että silloin aikoinaan on tainnut Saattaja jäädä itse asiassa bloggaamatta, tai ainakaan en itse sitä blogistani äkkiseltään löytänyt. Korjataanpa asia siis pikaisesti.
Kuten Musta kuu, myös Saattajassa pyöritään perinnetiedon maailmassa (ainakin romaanin perinnetiedon siis). Kuolleet on aina saateltu perille ja tehtävä periytyy suvussa. Liljakin saa huomata, ettei kohtaloaan yrityksistä huolimatta aina voi paeta.
Kaikki alkaa, kun Lilja palaa kotitaloonsa. Valot räpsyvät ja tapahtuu muutenkin outoja juttuja. Sitten naapurin vanhus surmataan raa'asti ja Liljan äiti vajoaa koomaan. Liljan odotetaan tekevän jotain, mutta mistä hän saisi tiedon ja voimat tehtäväänsä?
En oikein ihastunut Saattajaan. En kokenut tarinaa oikein eheäksi ja pelottavuuskin vähän hukkui aika epäuskottaviin käänteisiin. Myös henkilöhahmot jostain syystä jäivät minulle vieraiksi. Ehkä siksi kirja jäikin minulta lukuaikana bloggaamatta. Se unohtui niin nopeasti. Eihän se varsinaisesti huono ole, mutta ei ainakaan minulla vastannut odotuksia. En pelännyt, eikä juoni jaksanut oikein muutenkaan kiinnostaa. Elementtejä oli paljon, mutta kokonaisuus jäi heppoiseksi eivätkä eri elementit oikein kohdanneet toisiaan yhtenäisenä kokonaisuutena. Kirja on kuitenkin sen verran helppolukuinen, että luin sen kokonaan ja voihan olla, että odotukseni olivat väärällä tasolla tuon kauhu-nimikkeen takia. Pelkäsin pelkääväni ja sitten, kun en pelännytkään, koin jotenkin tulleeni petetyksi...
Joka tapauksessa, Musta kuu on näistä kahdesta minun suosikkini ja kyllä saman kirjailijan kolmaskin teos eli Valkoinen aura pitää varmaan jossain vaiheessa lukea.
Sivut
▼
25.4.2015
Christietä kuunnellessa
Agatha Christie: Syyttävä sormi ja Askel tyhjyyteen
Omia ostoksia Elisa Kirjasta
Äänikirjojen lukijana Lars Svedberg
Christietä kuunnellessa eivät työmatkat tunnu miltään, varsinkaan lukijan ollessa Lars Svedberg. On se kumma, miten joku saa tarinan kuin tarinan elämään. Tällä kertaa kuuntelin hänen lukemanaan tyytyväisenä kaksi Agatha Christietä peräkanaa. Toisen vähän tutumman ja toisen, jonka tarinaa en anakaan äkkiseltään muistanut koskaan edes lukeneeni.
Omia ostoksia Elisa Kirjasta
Äänikirjojen lukijana Lars Svedberg
Christietä kuunnellessa eivät työmatkat tunnu miltään, varsinkaan lukijan ollessa Lars Svedberg. On se kumma, miten joku saa tarinan kuin tarinan elämään. Tällä kertaa kuuntelin hänen lukemanaan tyytyväisenä kaksi Agatha Christietä peräkanaa. Toisen vähän tutumman ja toisen, jonka tarinaa en anakaan äkkiseltään muistanut koskaan edes lukeneeni.
Syyttävä sormi on yksi noita dekkareita, jotka jostain syystä tulevat jatkuvasti vastaan. Ne lukee / katsoo telkkarista tai kuuntelee sujuvasti ja sitten tekee saman uudelleen ihan tyytyväisenä, vaikka puolessa välissä viimeistään yleensä muistaa murhaajankin.
Lymstockin kylässä alkaa liikkua nimettömiä kirjeitä,joissa vastaanottajia mustamaalataan räikeästi. Yleinen mielipide ja poliisi syyttävät kirjeiden kirjoittajaksi "jotakuta yksinäistä ja seksuaalisesti turhautunutta vanhapiikaa". Sitten tapahtuu itsemurha ja inhottavat kirjeet muuttuvat joksikin paljon ilkeämmäksi. Paikalle tarvitaan Miss Marple, jotta diabolinen juoni paljastetaan ja kirjeiden oikea kirjoittaja löytyy.
Kertojana kirjassa on lento-onnettomuuden seurauksista kylään toipumaan muuttanut Jerry Burton. Hän onkin ihanan suoraviivainen ja maskuliininen päähenkilö. Viehättävän urbaanin sisarensa kanssa Burton muodostaa mielenkiintoisen kontrastin englantilaisen kylän perushahmoja vasten. Kylästä löytyvät hajamielinen pastori ja hänen eksentrinen vaimonsta, naistoimikunnan puuhanainen, luotettava lääkäri, levoton nuori tyttö sekä tietysti palveluksessa olevat arkkityypit töykeästä, mutta pätevästä taloudenhoitajasta sisäkönhupakkoon. Herkullista. Miss Marple on itse asiassa kirjassa mukana vasta ihan lopussa, vaikka sitten tietysti onkin varsin keskeisessä roolissa ratkaisun hetkellä.
Juonen yllätyksellisyydestä en oikein voi sanoa mitään, kun itse muistan lukukertojen jälkeen syyllisen jo aika alkuvaiheessa, mutta olettaisin sen kiemuroiden olevan uudelle lukijalle varsin mielenkiintoisia. Pidän myös tarinan romanttisesta osuudesta, vaikka vähän nykynaista kai asetelma vihlaiseekin. Kaikkiaan kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja viihdyttävä kirja.
Äänikirjana Syyttävä sormi, niin kuin Christiet yleensä, vaatii hiukan keskittymistä. Ihmisiä on paljon ja tarina polveilee. Pitää olla tarkkana, ettei tipahda kärryiltä. Onneksi kirja on sen verran mielenkiintoinen, että huomio ei ihan heti herpaannu.
Askel tyhjyyteen puolestaan ainakin tuntui luettuna minulle ihan uudelta tuttavuudelta. Hämärästi olen muistavinani jotain tätä muistuttavaa televisiosta nähneeni, mutta se taisi olla sellainen vähän muunneltu ja muokattu versio, johon oli ympätty Poirot tai joku muu vakiopää mukaan. En nimittäin kuollaksenikaan muistanut, mikä kuvio tässä oikein oli kyseessä.
Itse asiassa pidin kovasti tässä kirjassa juurikin siitä, että päähenkilöinä oli raikkaasti muita kuin Christien klassikohahmoja. Pastorin neljäs poika Bobby ja lady Frankie ovat varsin epätodennäköinen pari etsivänhommiin, mutta hyvinhän tuo näyttää silti sujuvan. Tiukkoja paikkoja ja lennokkaita päätelmiä riittää luvusta toiseen.
Kaikki alkaa, kun Bobby löytää kallion reunalta pudonneen miehen. Tätä ei voida enää pelastaa, mutta ollessaan miehen kanssa kaksin, Bobby ehtii kuulemaan kuolevan viimeiset sanat: " Miksi he eivät pyytäneet Evansia?". Kun miehen taskussa ollut valokuva katoaa, haistaa Frankie palaneen käryä ja laittautuu johtolankojen perässä kuolleen miehen luokse saapuneen herrasmiehen kotitaloon.
Matkan varrella on hauska seurata Frankien ja Bobbyn mitä villeimpiä spekulointeja huumekauppakoplista ja tohtori Frankestein-tyylisestä parantolasta. Loppuratkaisu on sitten tietysti kaikkia mielikuvituskäänteitä hurjempaa, enkä ainakaan minä kyllä keksinyt etukäteen yhtään lopullista kuviota.
Kirja on Christiemäisen ihastuttava kuvaus myös aikansa englantilaisesta elämästä, toki vähän sieltä ylemmän luokan näkökulmasta. Pelkästään sen takia tätä jo kuuntelisi. Kun mukaan laskee vielä rakastettavat päähenkilöt, mielenkiintoiset muut hahmot ja James Bondinkin välillä toiseksi jättävät juonenkäänteet, on lukukokemus varsin viihdyttävä. Lisäksi mukana on se ihana romantiikan väre, jonka Dame Christie niin taitavasti juoniinsa usein punoi. Sen verran luokkatietoinen taisi Christie kuitenkin olla, että vähän epätasapainoinen pari päätyy vaihtamaan toiselle mantereelle, vai onkohan kyse sittenkin vain hyvistä nuorenparin tulevaisuudennäkymistä?
Niin, ja mikäs siinä nyt on, että Bobbykin on entinen laivaston mies? Pelkkiä entisiä armeijatyyppejä kaikki sankarit näissä romaaneissa.
21.4.2015
Lukuviikon vieraskynä : Esikoinen ja Soturikissat
Lukukeskuksen lukuviikko-kampanja pidetään tänä vuonna 20-26.4.2015. Kampanjan tarkoituksena on houkutella lapsia ja nuoria lukemisen pariin; tarinoiden ja kertomusten kiehtovaan maailmaan.
Reader, why did I marry him -blogissa kutsuttiin osallistumaan lukuviikon kampanjaan. Tässä minun postaukseni, tai siis, ei minun, Koko blogin olemassaoloajan ensimmäisen vieraskynäartikkelin on kirjoittanut oma poikani, Esikoinen.
Esikoinen ja Soturi-Kissat
Erin Hunter Soturi-Kissat: Villiin luontoon on kirja joka kertoo kotikissasta nimeltään Ruska, josta tulee osa kissaklaania. Siellä hän saa uuden nimen ja joutuukin tekemään aikamoisia juttuja.
Tarina oli hyvin mielenkiintoinen ja ehkä vähän jännä joissakin kohdissa..
Sain kirjan joululahjaksi viime vuonna (vaikka olin jo kirjan nähnytkin) Kirja vastasi odotuksiani. Luin kirjan viikossa. Se oli yllättävän nopeasti.. (minulle.)
Hyvät jutut: Tarina oli mielenkiintoinen ja juoni oli hyvä.
Huonot jutut: Lyhyt osa osia on minun tietääkseni monta ja ne ovat aika kalliita... (10-30 euroa riippuu jos haluaa kovakantisen ja myös kaupasta.)
Suosittelen kirjaa yli 10-vuotiaille.
Reader, why did I marry him -blogissa kutsuttiin osallistumaan lukuviikon kampanjaan. Tässä minun postaukseni, tai siis, ei minun, Koko blogin olemassaoloajan ensimmäisen vieraskynäartikkelin on kirjoittanut oma poikani, Esikoinen.
Esikoinen ja Soturi-Kissat
Erin Hunter Soturi-Kissat: Villiin luontoon on kirja joka kertoo kotikissasta nimeltään Ruska, josta tulee osa kissaklaania. Siellä hän saa uuden nimen ja joutuukin tekemään aikamoisia juttuja.
Tarina oli hyvin mielenkiintoinen ja ehkä vähän jännä joissakin kohdissa..
Sain kirjan joululahjaksi viime vuonna (vaikka olin jo kirjan nähnytkin) Kirja vastasi odotuksiani. Luin kirjan viikossa. Se oli yllättävän nopeasti.. (minulle.)
Hyvät jutut: Tarina oli mielenkiintoinen ja juoni oli hyvä.
Huonot jutut: Lyhyt osa osia on minun tietääkseni monta ja ne ovat aika kalliita... (10-30 euroa riippuu jos haluaa kovakantisen ja myös kaupasta.)
Suosittelen kirjaa yli 10-vuotiaille.
19.4.2015
Paluu Venetsiaan eli Brunetti tuplana
Donna Leon : Kasvot kuvassa ; Uskon asia
Oma ostos Elisa Kirjasta
Minä olen ihan Elisa Kirjan tarjousten vietävissä. Kun ekirjojen hinta laskee alle kymmenen euron, sitten alle kahdeksan euron ja vielä alle viiden euron (näyttivät nämäkin olevan vielä listalla 4,90€), kliksuttelen iloisesti menemään kuukausilaskuun... Tässä taannoin palasin alen myötä takaisin Venetsiaan.
Donna Leonin Brunettit ovat laatutavaraa. Komisario Brunetti on aina yhtä fiksu, aina yhtä rakastettava ja aina yhtä nälkäinen... Kirjojen parasta antia onkin Venetsia ja kaikki ne ihanat italialaiset ruoat, joita Brunettin Paola-vaimo hänelle loihtii lounaaksi. Ei ole muuten Donna Leonin ja Roberta Pianaron Brunetti-keittokirjakaan yhtään hullumpi. Kannattaa napata mukaan, jos eteen sattuu.
Jotenkin sitä kuvittelee oikein tuntevansa Venetsiaa näiden kirjojen perusteella, vaikkei se tietysti oikeasti pidä paikkaansa. Kaikki ne ihanat kujat, vaporettot ja kahviloiden tramezzot... Eikä Donna Leon silti päästä nykyistä kotikaupunkiaan kovin helpolla. Kun on kyseessä dekkari, katsotaan asioiden nurjalle puolelle. Lahjonta, luokkaerot, mafia, hallinnon toimimattomuus, maahanmuuttajien ongelmat - kaikki saavat osansa. Jokainen kirja nostaa esiin jonkin epäkohdista ja tarina kiertyy sen ympärille.
Kasvot kuvassa pohdiskelee jätehuollon toimimattomuuden seurauksia ja lieveilmiöitä. Laittomat jätekuljetukset ja teollisten maiden jätedumppaus kehitysmaihin saa kylmät väreet kulkemaan lukijan selkää pitkin ihan sellaisenaan, vaikkei juttuun edes liittyisi murhaa ja sen selvittämistä. Toki tarinassa on sitten se ihan paikallinen "keissinsä", kun kollega pyytä Brunetin apua löytääkseen rikollisista yhteyksistä epäillyn miehen Venetsiassa. Vastassa on kuitenkin joukko, joka ei kaihda murhaakaan suojautumiskeinonaan. Donna Leonin kirjoissa myös juonenkiemurat usein koskettavat toisiaan. Niin tässäkin tarinassa. Brunettin appivanhempien tuttavapariskunnan ongelmat ja traaginen historia kietoutuvat murhaan yllättävällä tavalla.
Uskon asia on juonirakenteeltaan vähän hajanaisempi. On murhattu oikeudenpalvelija, huijarin koukkuun jäävä täti ja lahjottuja tuomareita. Tarinat eivät niinkään osoittaudu osaksi samaa vyyhteä, mutta kuvaavat kaikki kyseenalaisten käytäntöjen ja asenteiden vaikutusta tavallisten ihmisten elämään. Komisario Brunetti selvittelee tapahtumia Venetsiaa koettelevan helleaallon kourissa ja haaveilee lähtevänsä perheen luokse lomalle vuoriston viileyteen.
Brunetti-kirjojen viehätyksen alkuperää on vaikea analysoida. Ne taitavat olla monen onnistuneen asian summana syntyvä houkutteleva sekoitus. Venetsian kuvaus, loogisesti etenevät rikostarinat ja herkulliset ruokakuvaukset ovat ainakin minua takuuvarmasti miellyttäviä seikkoja. Ne eivät kuitenkaan riitä siihen, että palaan Brunetin pariin yhä uudestaan. Iso osansa on myös henkilöhahmojen kiinnostavuudessa. Brunetti itsessään on inhimillinen, mutta ehkä juuri siksi poliisina niin taitava. Hänen vaimonsa Paola on mielenkiintoinen sekoitus perinteistä mammaa ja modernia tiedenaista, joka aatelisista juuristaan huolimatta (tai niiden takia) on reippaasti vasemmalle kallellaan. Yläluokkaiset, mutta ihanasti jalat maassa kulkevat appivanhemmat tuovat oman pikantin lisänsä, varsinkin hienovaraisesti tahtonsa aina läpi ajava kreivitär. Brunettin kollegoista puolestaan löytyvät kaikki poliisisarjojen edustajat. Ne hyvät ja fiksut kaverit, vähän tyhmät konstaapelit ja omaa julkista asemaansa ensisijaisesti ajattelevat esimiehet. Eikä tietysti voi unohtaa suvereenisti tietotekniikan hallitsevaa Signorina Elettraa, jonka talutusnuorassa kulkevat säyseästi kaikki Questuran poliisimiehet, apulaispoliisipäällikkö Patta mukaanluettuna.
Sen verran samanlaisia kirjat kuitenkin toistensa kanssa ovat, että kaksi riitti taas vähäksi aikaa. Kaikesta hyvyydestään huolimatta ne ovat pikkuisen kaavamaisia. Kolmannen kohdalla alkaa tarinankulun jo melkein arvata. Pidän siis Brunettin seurasta pienen tauon, mutta viimeistään ensi vuonna tiedän kuitenkin taas palaavani sopivan hetken tullen Venetsiaan. Näistä kirjoista jää hyvä tunnelma. Ihan kuin olisi lomalla käynyt.
Oma ostos Elisa Kirjasta
Minä olen ihan Elisa Kirjan tarjousten vietävissä. Kun ekirjojen hinta laskee alle kymmenen euron, sitten alle kahdeksan euron ja vielä alle viiden euron (näyttivät nämäkin olevan vielä listalla 4,90€), kliksuttelen iloisesti menemään kuukausilaskuun... Tässä taannoin palasin alen myötä takaisin Venetsiaan.
Donna Leonin Brunettit ovat laatutavaraa. Komisario Brunetti on aina yhtä fiksu, aina yhtä rakastettava ja aina yhtä nälkäinen... Kirjojen parasta antia onkin Venetsia ja kaikki ne ihanat italialaiset ruoat, joita Brunettin Paola-vaimo hänelle loihtii lounaaksi. Ei ole muuten Donna Leonin ja Roberta Pianaron Brunetti-keittokirjakaan yhtään hullumpi. Kannattaa napata mukaan, jos eteen sattuu.
Jotenkin sitä kuvittelee oikein tuntevansa Venetsiaa näiden kirjojen perusteella, vaikkei se tietysti oikeasti pidä paikkaansa. Kaikki ne ihanat kujat, vaporettot ja kahviloiden tramezzot... Eikä Donna Leon silti päästä nykyistä kotikaupunkiaan kovin helpolla. Kun on kyseessä dekkari, katsotaan asioiden nurjalle puolelle. Lahjonta, luokkaerot, mafia, hallinnon toimimattomuus, maahanmuuttajien ongelmat - kaikki saavat osansa. Jokainen kirja nostaa esiin jonkin epäkohdista ja tarina kiertyy sen ympärille.
Kasvot kuvassa pohdiskelee jätehuollon toimimattomuuden seurauksia ja lieveilmiöitä. Laittomat jätekuljetukset ja teollisten maiden jätedumppaus kehitysmaihin saa kylmät väreet kulkemaan lukijan selkää pitkin ihan sellaisenaan, vaikkei juttuun edes liittyisi murhaa ja sen selvittämistä. Toki tarinassa on sitten se ihan paikallinen "keissinsä", kun kollega pyytä Brunetin apua löytääkseen rikollisista yhteyksistä epäillyn miehen Venetsiassa. Vastassa on kuitenkin joukko, joka ei kaihda murhaakaan suojautumiskeinonaan. Donna Leonin kirjoissa myös juonenkiemurat usein koskettavat toisiaan. Niin tässäkin tarinassa. Brunettin appivanhempien tuttavapariskunnan ongelmat ja traaginen historia kietoutuvat murhaan yllättävällä tavalla.
Uskon asia on juonirakenteeltaan vähän hajanaisempi. On murhattu oikeudenpalvelija, huijarin koukkuun jäävä täti ja lahjottuja tuomareita. Tarinat eivät niinkään osoittaudu osaksi samaa vyyhteä, mutta kuvaavat kaikki kyseenalaisten käytäntöjen ja asenteiden vaikutusta tavallisten ihmisten elämään. Komisario Brunetti selvittelee tapahtumia Venetsiaa koettelevan helleaallon kourissa ja haaveilee lähtevänsä perheen luokse lomalle vuoriston viileyteen.
Brunetti-kirjojen viehätyksen alkuperää on vaikea analysoida. Ne taitavat olla monen onnistuneen asian summana syntyvä houkutteleva sekoitus. Venetsian kuvaus, loogisesti etenevät rikostarinat ja herkulliset ruokakuvaukset ovat ainakin minua takuuvarmasti miellyttäviä seikkoja. Ne eivät kuitenkaan riitä siihen, että palaan Brunetin pariin yhä uudestaan. Iso osansa on myös henkilöhahmojen kiinnostavuudessa. Brunetti itsessään on inhimillinen, mutta ehkä juuri siksi poliisina niin taitava. Hänen vaimonsa Paola on mielenkiintoinen sekoitus perinteistä mammaa ja modernia tiedenaista, joka aatelisista juuristaan huolimatta (tai niiden takia) on reippaasti vasemmalle kallellaan. Yläluokkaiset, mutta ihanasti jalat maassa kulkevat appivanhemmat tuovat oman pikantin lisänsä, varsinkin hienovaraisesti tahtonsa aina läpi ajava kreivitär. Brunettin kollegoista puolestaan löytyvät kaikki poliisisarjojen edustajat. Ne hyvät ja fiksut kaverit, vähän tyhmät konstaapelit ja omaa julkista asemaansa ensisijaisesti ajattelevat esimiehet. Eikä tietysti voi unohtaa suvereenisti tietotekniikan hallitsevaa Signorina Elettraa, jonka talutusnuorassa kulkevat säyseästi kaikki Questuran poliisimiehet, apulaispoliisipäällikkö Patta mukaanluettuna.
Sen verran samanlaisia kirjat kuitenkin toistensa kanssa ovat, että kaksi riitti taas vähäksi aikaa. Kaikesta hyvyydestään huolimatta ne ovat pikkuisen kaavamaisia. Kolmannen kohdalla alkaa tarinankulun jo melkein arvata. Pidän siis Brunettin seurasta pienen tauon, mutta viimeistään ensi vuonna tiedän kuitenkin taas palaavani sopivan hetken tullen Venetsiaan. Näistä kirjoista jää hyvä tunnelma. Ihan kuin olisi lomalla käynyt.
17.4.2015
Olavin viimeiset seikkailut eli trilogian päätös
Milja Kaunisto: Piispansormus
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta
Nyt on Mikkelihuumasta taas selvitty, töitä paiskittu ja edessä ihanan rentouttava viikonloppua. En aio tehdä mitään - tai no, kotihommia tietysti, mutta noin muuten ollaan ihan rauhassa kotona. Ehkä sitä voisi vaikka pihalla tehdä jotain kesään viittaavaa... Ainakin lukemista on ohjelmassa. Viimeisen viikon ajan olen mennyt pääasiassa äänikirjoilla ja sitäkin vähän satunnaisesti. Dekkaria löytyisi Kobosta seuraavaksi.
Jo jokin aika sitten sain luettua loppuun Milja Kauniston Olavi Maununpojasta kertovan trilogian viimeisen osan Piispansormus. Minä sitten pidän näistä Milja Kauniston kirjojen nimistä. Synnintekijä kuvasi juurikin päähenkilöään. Kalmantanssi löytyi tarinan monelta tasolta ja sai miettimään spiraalimaisia kuvioita juonestakin. Piispansormuksessakin on sormuksella keskeinen rooli ja se nousee pahuuden, vallan ja lopulta myös häviön symboliksi tarinan edetessä.
Jo aiemmista osista tuttu rikas ajankuvaus jatkuu ja keskiajan hajut, maut ja tavat nousevat elävinä lukijan mieleen. Juoni jatkuu siitä, mihin toinen osa loppui. Täytyy myöntää, että ensimmäinen, Etelä-Ranskaan sijoittuvat pätkä ei oikein saanut minua lämpenemään. Jotenkin tuli sellainen olo, että tarina olisi voinut vaikka loppua toiseen osaan. Se ei vain oikein edennyt. Ehkä olin alitajunnassani niin tietoinen siitä, miten tapahtumat varmastikin etenevät, enkä oikein pitänyt niistä. Jumitti siis pikkuisen.
Kun päästiin Pariisiin tahti muuttui, historialliset tapahtumat ja henkilöt tulivat lähelle. Olavi pääsi lähemmäs valtaapitäviä ja pelin panokset kasvoivat. Olavi on edelleen vähän samanlainen nahjusmainen otus kuin koko trilogian ajan, mutta kuitenkin myös omalla tavallaan sympaattinen ja rakastettava. Hänen ilmiömäinen kykynsä luovia kaikkien vaarojen läpi, naamuilla mutta tuhoutumatta, pitää mielenkiinnon yllä kiemuraisempienkin juonenkäänteiden läpi.
Monessa kohtaa tarinaa mietin myös, miten kirjan kertoman rakkaustarinan oikein voi käydä. Loppu olikin sitten melkein nerokas. Jotenkin tuollainen loppu oli juurikin uskottava. Mikä tahansa muu olisi tehnyt tarinasta joko liian dramaattisen tai liian imelän tai muuten vaan rikkonut romaanin tyylin ja linjan.
Olavin vanhetessa ja kai vähän seestyessäkin, tuntuu myös kirjojen tyyli hiukan hioutuvan vähemmän rosoiseksi. Synnintekijä herätti paheksuntaa, Kalmantanssi oli jo helpommin sulateltavissa herkemmilläkin ja Piispansormus tuskin sitten enää kohotuttaa kovin paljon kulmakarvoja. Minä olen koko ajan ollut sinut hieman ruumiillisemmankin tyylin kanssa, kun se minusta keskiajasta kertovaan kirjaan niin sujuu, mutta vähän samantyylisen ajatuspolun kuljin läpi minäkin osasta toiseen siirtyessäni. En tiedä, onko kyseessä tottumus vaiko todellinen muutos, mutta tältä se nyt ainakin tuntuu.
Kaikkiaan trilogia muodostaa rikkaan, raikkaan, rosoisen, liikuttavan ja vähän naurattavankin kokonaisuuden. Pidin kovasti. Milja Kaunistolla on ihan omanlaisensa tapa kertoa, eikä hän päästä sen paremmin henkilöhahmojaan kuin lukijoitaankaan helpolla. Historiallista faktaa ja fiktiota tuli taas vastaan oikein roppakaupalla ja mikäs sen parempaa?
Kirja on saatu luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta
Nyt on Mikkelihuumasta taas selvitty, töitä paiskittu ja edessä ihanan rentouttava viikonloppua. En aio tehdä mitään - tai no, kotihommia tietysti, mutta noin muuten ollaan ihan rauhassa kotona. Ehkä sitä voisi vaikka pihalla tehdä jotain kesään viittaavaa... Ainakin lukemista on ohjelmassa. Viimeisen viikon ajan olen mennyt pääasiassa äänikirjoilla ja sitäkin vähän satunnaisesti. Dekkaria löytyisi Kobosta seuraavaksi.
Jo jokin aika sitten sain luettua loppuun Milja Kauniston Olavi Maununpojasta kertovan trilogian viimeisen osan Piispansormus. Minä sitten pidän näistä Milja Kauniston kirjojen nimistä. Synnintekijä kuvasi juurikin päähenkilöään. Kalmantanssi löytyi tarinan monelta tasolta ja sai miettimään spiraalimaisia kuvioita juonestakin. Piispansormuksessakin on sormuksella keskeinen rooli ja se nousee pahuuden, vallan ja lopulta myös häviön symboliksi tarinan edetessä.
Jo aiemmista osista tuttu rikas ajankuvaus jatkuu ja keskiajan hajut, maut ja tavat nousevat elävinä lukijan mieleen. Juoni jatkuu siitä, mihin toinen osa loppui. Täytyy myöntää, että ensimmäinen, Etelä-Ranskaan sijoittuvat pätkä ei oikein saanut minua lämpenemään. Jotenkin tuli sellainen olo, että tarina olisi voinut vaikka loppua toiseen osaan. Se ei vain oikein edennyt. Ehkä olin alitajunnassani niin tietoinen siitä, miten tapahtumat varmastikin etenevät, enkä oikein pitänyt niistä. Jumitti siis pikkuisen.
Kun päästiin Pariisiin tahti muuttui, historialliset tapahtumat ja henkilöt tulivat lähelle. Olavi pääsi lähemmäs valtaapitäviä ja pelin panokset kasvoivat. Olavi on edelleen vähän samanlainen nahjusmainen otus kuin koko trilogian ajan, mutta kuitenkin myös omalla tavallaan sympaattinen ja rakastettava. Hänen ilmiömäinen kykynsä luovia kaikkien vaarojen läpi, naamuilla mutta tuhoutumatta, pitää mielenkiinnon yllä kiemuraisempienkin juonenkäänteiden läpi.
Monessa kohtaa tarinaa mietin myös, miten kirjan kertoman rakkaustarinan oikein voi käydä. Loppu olikin sitten melkein nerokas. Jotenkin tuollainen loppu oli juurikin uskottava. Mikä tahansa muu olisi tehnyt tarinasta joko liian dramaattisen tai liian imelän tai muuten vaan rikkonut romaanin tyylin ja linjan.
Olavin vanhetessa ja kai vähän seestyessäkin, tuntuu myös kirjojen tyyli hiukan hioutuvan vähemmän rosoiseksi. Synnintekijä herätti paheksuntaa, Kalmantanssi oli jo helpommin sulateltavissa herkemmilläkin ja Piispansormus tuskin sitten enää kohotuttaa kovin paljon kulmakarvoja. Minä olen koko ajan ollut sinut hieman ruumiillisemmankin tyylin kanssa, kun se minusta keskiajasta kertovaan kirjaan niin sujuu, mutta vähän samantyylisen ajatuspolun kuljin läpi minäkin osasta toiseen siirtyessäni. En tiedä, onko kyseessä tottumus vaiko todellinen muutos, mutta tältä se nyt ainakin tuntuu.
Kaikkiaan trilogia muodostaa rikkaan, raikkaan, rosoisen, liikuttavan ja vähän naurattavankin kokonaisuuden. Pidin kovasti. Milja Kaunistolla on ihan omanlaisensa tapa kertoa, eikä hän päästä sen paremmin henkilöhahmojaan kuin lukijoitaankaan helpolla. Historiallista faktaa ja fiktiota tuli taas vastaan oikein roppakaupalla ja mikäs sen parempaa?
Kirja on saatu luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta
14.4.2015
Aikahyppy : Ilta Marskin seurassa
Mikkelinmatkani oli täynnä historiaa. Kaupunki on kahden valtakunnan rajaseuduilla joutunut näkemään jos jonkinlaisia taisteluja ja valloituksia. Savilahti vilahtelee monissa historiallisissa romaaneissa ja ihan virallisissa dokumenteissakin, kuten nyt vaikka Pähkinäsaaren rauhankirjassa. Mikkeliksi kaupunki ristittiin vasta 1600-luvulla, kun asukkaat kerran aina menivät Mikkeliin eli Arkkienkeli Mikaelin kirkkoon.
Viime vuosisadalla Mikkeli lienee kuitenkin tunnetuin sotien ajan päämajakaupunkina, josta Marsalkka Mannerheim johti Suomen sotatoimia. Marski vietti kaupungissa aikaa useamman vuoden rupeaman, mutta kurjasta ajankohdasta huolimatta ei kuitenkaan varsinaisessa kurjuudessa. Hänen vakio lounas- ja illallispaikkansa nimittäin oli Mikkelin klubi. Tuo vain herroille avoin klubi pisti parasta pöytään ja legendat syntyivät - tiukka kuri, tarkat tavat ja tietysti Marskin ryyppy.
Marskin ryyppy kaadetaan piripintaan |
Marskin ryyppyjä maisteltiin myös aikahyppymme aikana. Pääsimme porukalla syömään illallista Mikkelin klubille, tosin vain ravintolasalin puolelle sillä klubi on edelleen yksityinen ja vain herroille tarkoitettu. Edes rouva Maaherraa ei aikanaan hyväksytty klubin jäseneksi."Hrmmph...", sanoo sisäinen feministini, mutta onhan tuossa tietynlainen oma historiallinen charminsa.
Marski muuten joi lounaalla aina yhden ryypyn ja illallisella kaksi. Ryyppy kuuluu leikata kolmeen osaan eli se juodaan kolmella kulauksella ja vain silloin, kun Marski niin sanoo. "Hyvää ruokahalua!". siis kajahti kaikkiaan kuuteen kertaan illallisemme aikana.
Meillä olikin Marski illallisseurana. Jo 148-vuotiaaksi itsensä esitellyt Marsalkka oli voimissaan. Pöydästä noustiin vain hänen luvallaan, ryyppyjä kumottiin vain komennosta. Kaiken kuitenkin korvasivat ihanat muistelmat ja anekdootit historiasta itse päähenkilön kertomina. On muuten hurjaa, miten kaksi isoa pöydällistä aikuisia ihmisiä voi eläytyä tosissaan tunnelmaan. Jo esittelykierroksella miehet kumarsivat ja sotilasarvot kajahtelivat esittäytyessä. Nähtiinpä yksi käsisuudelmakin, Marskin toimesta tietysti.
Ruoka oli perinteisiä klassikoita, iltaan sopivaa ja herkullista, mutta parasta oli kuitenkin kokemus aikahypystä. Ihan oikeasti sitä ajatteli olevansa Marskin seurassa, silloin joskus. Ihan mahtavaa. Ehdottomasti kokemisen arvoista, jos joskus saatte mahdollisuuden osallistua Marsalkan illallisille. Jos tunnet historiaa, voit eläytyä anekdoottien elävöittämiin tuttuihin nimiin ja tapahtumiin. Jos historiankirjat ovat jääneet vähemmälle lukemiselle, voit nauttia tunnelmasta ja oppia uutta koko pitkän illallisen ajan - ja samalla nauttia herkullisesta ruoasta.
Kiitokset Mikkelin Klubille herkullisesta ateriasta ja mielenkiintoisesta miljööstä.
Erityiset aplodit ja nöyrä kiitoskumarrus Timo Närhinsalolle illan näyttelijäsuorituksesta.
Veitte meidät aivan mahtavalle aikamatkalle!
Seinätkin kertoivat tarinoita |
p.s. tämä ei ollut blogiyhteistyötä, vaan pääsin illallisille mukaan ihan toisessa kontekstissa...
12.4.2015
Vähän tätimäisiä kommentteja ja taas yksi nuorisofantasiasarja
Se on sitten sunnuntai. Tämä onkin ollut melkein kirjaton viikko. Olin keskiviikosta lähtien Mikkelissä ensin työmatkalla ja sitten perheen kanssa huitelemassa. Mikkeli täynnä varsin sotaisaa historiaa, johon tuli tutustuttua (pintapuolisesti) reissun aikana. Matkalla tapahtui monenlaista mielenkiintoista ja kivaa oli, mutta lukeminen jäi ihan pariin sivuun, vaikka Kobo mukana kulkikin.
No, välillä näinkin ja onhan minulla noita bloggaamattomia kirjoja tuossa jonossa. Tällä kertaa ruksataankin peräti viisi kerralla...
Helen Harper: Blood Destiny 1-5 (Bloodfire, Bloodmagic, Bloodrage, Blood Politics, Bloodlust)
HelMet Overdrive äänikirjalaina
Jep, viisi osaa ja kaikki kuunneltuina suurin piirtein peräkanaa. Eikä tarina nyt varsinaisesti ollut mitenkään järisyttävän uusi, mutta se oli hyvin kirjoitettu, viihdyttävä ja päähenkilö tarpeeksi kiinnostava, että työmatkat sujuivat tämän parissa jonkin aikaa.
Mack on kasvanut Cornwallin nahanvaihtajien laumassa koko ikänsä. Hän ei kuitenkaan susi, karhu tai mikään muukaan perinteinen nahanvaihtaja. Itse asiassa hän ei ole nahanvaihtaja laisinkaan, vaan ihminen. Siksi hänen läsnäolonsa saattaa koko lauman vaaraan, kun heidän johtajansa surmataan ja yliluonnollisen maailman nahanvaihtajien johtajisto saapuu selvittämään surmaa. Jos he saavat selville lauman suojelleen parissaan ihmistä, on rangaistu oleva kova ja julma.
Eihän Mack sitten lopulta kuitenkaan ihan ihmiseksi osoittaudu. Hänen suonissaan virtaava veri on tulista ja temperamenttinsa sen liekkien mukainen. Kirjasarjan aikana Mack sitten oppii tuntemaan alkperänsä ja käy läpi fantasiakirjallisuuteen kuuluvia sopeutumisvaikeuksia. Romantiikkaakin on ilmassa ja pahiksia useammasta ulottuvuudesta.
Juoni etenee vauhdilla. Pidin rakenteesta, jossa kokonaistarina eteni, mutta sillä tavalla lyhyempien kaarien kautta, ettei varsinaisia hiljaisia hetkiä päässyt syntymään. Tulee mieleen sellainen sateenvarjo, tiedättehän, yläkaari, jonka alla sitten piikkien välissä monta pienempää kaarta. Kirjat siis viihdyttävät alusta loppuun saakka ja sopivat varmasti vielä tällaista keski-ikäistä tätiäkin paremmin nuorille lukijoille.
Kirjat ovat myös suhteellisen siistejä. Seksiä ei ole oikeastaan ollenkaan, väkivaltakin vähän sellaista siloiteltua ja yleensä se kohdistuu johonkin outoon olioon. Tosin minun korvaani kyllä otti "fuck"-sanan jatkuva käyttö. Kyllä minä uskon Mackin olevan tosi kova tyyppi ihan ilman jatkuvaa kiroamistakin, enkä toivo kenenkään ottavan tuollaista kielenkäyttöä esikuvakseen. Se meinaan kuulosti aika typerältä - Samoin kuin aina välillä ihmettelen, tietävätkö suomalaista v-sanaa puheessa pilkkuna käyttävät nuoret, miten aivottomilta kyseinen kielenkäyttö saa heidät vaikuttamaan? Ihan niin kuin he eivät oikein osaisi puhua ja hokevat siksi yhtä ja samaa sanaa uudelleen ja uudelleen.
No, minuun tuo ei enää taida tarttua useammankaan kirjan kuuntelulla. Olen tähän ikään mennessä jo voimasanani valinnut. Muuten pidin kirjoista kovasti ja viihdyin niiden parissa. Yllätyksellinen tarina ja vähemmän kuin täydellinen päähenkilö tekivät työmatkoista väliin melkein liian lyhyen tuntuisia...
No, välillä näinkin ja onhan minulla noita bloggaamattomia kirjoja tuossa jonossa. Tällä kertaa ruksataankin peräti viisi kerralla...
Ihan näytettiin fantasiaolennoilta mekin, eikös vaan? |
Helen Harper: Blood Destiny 1-5 (Bloodfire, Bloodmagic, Bloodrage, Blood Politics, Bloodlust)
HelMet Overdrive äänikirjalaina
Jep, viisi osaa ja kaikki kuunneltuina suurin piirtein peräkanaa. Eikä tarina nyt varsinaisesti ollut mitenkään järisyttävän uusi, mutta se oli hyvin kirjoitettu, viihdyttävä ja päähenkilö tarpeeksi kiinnostava, että työmatkat sujuivat tämän parissa jonkin aikaa.
Mack on kasvanut Cornwallin nahanvaihtajien laumassa koko ikänsä. Hän ei kuitenkaan susi, karhu tai mikään muukaan perinteinen nahanvaihtaja. Itse asiassa hän ei ole nahanvaihtaja laisinkaan, vaan ihminen. Siksi hänen läsnäolonsa saattaa koko lauman vaaraan, kun heidän johtajansa surmataan ja yliluonnollisen maailman nahanvaihtajien johtajisto saapuu selvittämään surmaa. Jos he saavat selville lauman suojelleen parissaan ihmistä, on rangaistu oleva kova ja julma.
Eihän Mack sitten lopulta kuitenkaan ihan ihmiseksi osoittaudu. Hänen suonissaan virtaava veri on tulista ja temperamenttinsa sen liekkien mukainen. Kirjasarjan aikana Mack sitten oppii tuntemaan alkperänsä ja käy läpi fantasiakirjallisuuteen kuuluvia sopeutumisvaikeuksia. Romantiikkaakin on ilmassa ja pahiksia useammasta ulottuvuudesta.
Juoni etenee vauhdilla. Pidin rakenteesta, jossa kokonaistarina eteni, mutta sillä tavalla lyhyempien kaarien kautta, ettei varsinaisia hiljaisia hetkiä päässyt syntymään. Tulee mieleen sellainen sateenvarjo, tiedättehän, yläkaari, jonka alla sitten piikkien välissä monta pienempää kaarta. Kirjat siis viihdyttävät alusta loppuun saakka ja sopivat varmasti vielä tällaista keski-ikäistä tätiäkin paremmin nuorille lukijoille.
Kirjat ovat myös suhteellisen siistejä. Seksiä ei ole oikeastaan ollenkaan, väkivaltakin vähän sellaista siloiteltua ja yleensä se kohdistuu johonkin outoon olioon. Tosin minun korvaani kyllä otti "fuck"-sanan jatkuva käyttö. Kyllä minä uskon Mackin olevan tosi kova tyyppi ihan ilman jatkuvaa kiroamistakin, enkä toivo kenenkään ottavan tuollaista kielenkäyttöä esikuvakseen. Se meinaan kuulosti aika typerältä - Samoin kuin aina välillä ihmettelen, tietävätkö suomalaista v-sanaa puheessa pilkkuna käyttävät nuoret, miten aivottomilta kyseinen kielenkäyttö saa heidät vaikuttamaan? Ihan niin kuin he eivät oikein osaisi puhua ja hokevat siksi yhtä ja samaa sanaa uudelleen ja uudelleen.
No, minuun tuo ei enää taida tarttua useammankaan kirjan kuuntelulla. Olen tähän ikään mennessä jo voimasanani valinnut. Muuten pidin kirjoista kovasti ja viihdyin niiden parissa. Yllätyksellinen tarina ja vähemmän kuin täydellinen päähenkilö tekivät työmatkoista väliin melkein liian lyhyen tuntuisia...
4.4.2015
Maaliskuun luetut/kuunnellut, kokeellisia kirjoja ja yksi haltijoiden etsikkomatka
Maaliskuu meni äänikirjoiksi ja kokeelliseksi lukemiseksi
Maaliskuussa otettiin omaa aikaa perheelle. Käväistiin Tallinnassa ja touhuttiin muutenkin yhdessä. Kirjojen osalta tämä tarkoitti sitä, että kuukausi kallistui kovasti äänikirjojen puolelle. Niitä kun työmatkoilla tulee kuunneltua noin 1,5h päivässä ja kuulokkeet näköjään pysyvät korvilla kokatessakin. Kirjan viereen oikein lukemaan tuli istahdettua vähän harvemmin.
Maaliskuussa luin siis yhteensä 10 kirjaa, joista peräti seitsemän oli äänikirjoja. Seitsemästä äänikirjasta taas neljä oli samaa HelMet Overdrivesta lainattua fantasiasarjaa. Kyllä, taas löytyi uusi sarja, joka selätti kolmen kirouksen. Kohta en kai voi kyseisesti kirouksesta enää puhuakaan. Blood Destiny -sarja nyt joka tapauksessa tuli kuunneltua kokonaan, kaikki viisi osaa, mutta niistä lisää vielä erikseen.
Muita kuunneltuja kirjoja olivat Stoner ja Murha laitumella. Tykkäsin Stonerista paljon - siinä on jotain sellaista, vähäeleistä, salaperäistä vetovoimaa, jonka analysointi on itse asiassa yllättävänkin vaikeaa. Lampaat dekkareina taas oli vähän kuunneltavana vähän hankalampi tapaus. Siinä minun kesti melkein yli puolenvälin ennen kuin olin tarinassa mukana.
Maaliskuussa tutustuin myös pariin kokeelliseen kirjaan. Seitsemäs äänikirjani oli Neil Gaimanin Twitter-romaani Hearts, Keys and Puppetry, joka tekotavastaan huolimatta (tai sen ansiosta) oli tarinanakin mielenkiintoinen. Minna Roinisen Unohdetut ovet puolestaan hyödyntää e-kirjojen teknisiä ominaisuuksia uuden lukukokemuksen luomiseksi. Mielenkiintoista, mielenkiintoista ja vielä ihan hyvää kirjallisuuttakin.
Lopuista luetuista kirjoista vastasivatkin sitten dekkarit. Tuttua Donna Leonia ja yksi uusi tuttavuus eli Markku Keisala, jonka romaani Sinisilmät osoittautui ennakko-odotuksiani mielenkiintoisemmaksi. Oli muuten tämän kuun ainoa painettu kirja luettujen joukossa.
Uusi löytö ja katse eteenpäin
HelMet Overdrive sisältää muutakin kuunneltavaa kuin ihan puhtaasti äänikirjoja. Tässä kuussa tulin ladanneeksi myös Anil Guptan ja BBC:n tuottaman Elven Quest-kuunnelman. Jos pidät Black Adderista, viihdyt myös tämän seurassa. Se on juurikin sopiva pläjäys pääsiäisviikonlopun huvitukseksi. Minä ainakin nauroin välillä ihan ääneen ja hymähtelin toistuvasti. Virkistävän laadukasta viihdettä. Kuka kaipaa telkkarin tositv-törttöilyä, kun voi kuunnella jotain tällaista? En ainakaan minä. Muutenkin on tv meillä ollut viime viikolla ihan muilla käytössä. Tai no, Voice of Finland pysynee minulla katselulistalla vielä nuo jäljellä olevat kaksi viikkoa. Siellä kun on taitavien laulajien lisäksi myös Michael Monroe, joka jostain syystä on hahmona alkanut kiehtomaan vielä entistä enemmän.
Maaliskuussa kävin myös Mikkelissä pyörähtämässä ja haistelemassa ilmaa huhtikuun perheviikonloppua varten. Hotelliviikonloppu tiedossa siis tässä kuussa. Eiköhän reissun päällä tule vähän jotain luettuakin ja töissähän pitää käydä joka päivä eli äänikirjoja kuluu. Lisäksi huhtikuussa tullaan osallistumaan Lukuviikkoon melkein koko perheen voimin.
Kaiken muun tohinan lisäksi Isäntä aloitti myös seinien putsaus-, lasikuitutapetin peitto- ja maalausprojektin. Pikkuhiljaa tuo näyttää etenevän. Ja mitenkä se liittyy lukemiseen? No, lukuaikani vähenee, kun pitää viihdyttää nuorempaa jälkikasvua pysymään poissa maalarin tieltä...
2.4.2015
Kelttiläisiä korppipoikia
Maggie Stiefvater : The Raven Boys - The Dream Thieves - Blue Lily, Lily Blue
Omia e-kirjahankintoja
Tässä alkuvuoesta olen lukenut ja kuunnellut useampaakin nuorisofantasiasarjaa. Tämä on yksi parhaista niiden joukossa. Tässä on jotenkin sellainen jännän epätodellinen, kelttiläinen tunnelma, vaikka ollaankin Amerikassa.
Kelttiläistä kuningasta sarjassa etsitäänkin. Kalliin yksityiskoulun poikien joukossa on kultalusikka suussaan syntynyt Gansey, joka etsii pakkomielteenomaisesti legendan mukaan voimalinjojen risteyksessä herättäjäänsä odottavaa muinaista valtiasta. Seuranaan hänellä on kolme muutakin korppipoikaa. Adam on koulussa stipendillä pyrkimässä epätoivon vimmalla elämässä eteenpäin. Ronan on joukon paha poika, jonka ongelmat löytävät, ellei hän ehdi ensin. Noah on hiljainen ja huomaamaton, mutta aina paikalla. Blue puolestaan on selvännäkijän tytär, jolle kaikki suvun ennustajat ovat kertoneet hänen tappavan todellisen rakkautensa - suudelmalla.
Nuorisotarinassa kun ollaan, ovat ihastumiset ja sydänsurut välttämättömiä, mutta ne eivät vie pääosaa ystävyydeltä ja suurelta tehtävältä. Kussakin kolmessa osassa on oma tarinansa, mutta samalla kehysjuonikin etenee. Kirja kirjalta sukelletaan yhä syvemmälle mystisiin tapahtumiin ja pahiksia ilmaantuu tasaista tahtia.
Päähenkilöt ovat kirjoissa ristiriitaisempia kuin nuortenkirjoissa usein, mikä on oikeastaan aika piristävää. Kaikki valkoinen ei olekaan valkoista, eikä musta mustaa. Päähenkilöiden motiivit jäävät välillä epäselviksi, mutta luotan jatkon tuovan selvyyttä moneen asiaan. Juoni on välillä ehkä turhankin mielikuvituksellinen, mutta se nyt kai on fantasiagenressä sallittua, vaikka tarina ns. normimaailmaan sijoittuisikin. Lisäksi pidin siitä, miten kaikkien outojen tapahtumien seassa ja kaikkine erityisine piirteineen, kirjan nuoret kuitenkin käyttäytyvät tavallisten nuorten tapaan ja pohtivat hyvinkin samantyylisiä aiheita. Siis, ainakin sellaisia aiheita, kuin tällainen keski-ikäinen äiti-ihminen voisi kuvitella nuorten mielessään pyörittelevän, Ihastumista, rakkautta, fyysistä heräämistä, ystävyyttä, uskollisuutta, koulun merkitystä, läksyjä mietitään sekaisin maagisten voimalinjojen toimivuuden ja herättämisen seurausten ja mystisen muinaiskuninkaan etsimisen lomassa.
Kuten sanoin, tämä on yksi parhaista pitkään aikaan. Kolmen kirjan kirouskin tuli selätettyä melkein lennossa. Neljäs, ja viimeinen osa kirjasarjaa ilmestyy ekirjana ensi syksynä. Se on vankasti hankintalistalla.