Hyvä aviomies

Liane Moriarty : Hyvä aviomies
Sähköinen arvostelukappale WSOY:ltä
käännös : Helene Bützow

Tässä taitaa olla yksi syksyn puhutuimmista uutuuksista ja ihan aiheesta. Moriartyn kirjan rakenne on nyt niin muodikas kaleidoskooppi, tosin ei ihan tyylipuhdas sellainen. Jos kaleidoskooppirakenteessa tarina koostuu lukijan mieleen yksittäisistä tapahtumista, takaumista ja eri henkilöiden näkökulmista, Hyvä aviomies etenee suhteellisen kronologisesti, seuraten eri henkilöiden toimia ja ajatuksia.

Lopputulos ei ole yhtään vähemmän vaikuttava. Näennäisesti erilliset tarinat yhdistyvät lopulta kokonaisuudeksi ja juonenlangat menevät, eivät rusettiin, vaan sellaiseen lapsen tekemään moninkertaiseen solmuun.

Cecilia on malliäiti, koulun vanhempainneuvoston tukipylväs ja Tuppervaara-guru. Hänen elämänsä on järjestyksessä. Hänellä on kauniit tyttäret ja rakastava, hyvä aviomies. Rachelin elämä on pysähtynyt tyttären kuolemaan, vain suloinen pieni pojanpoika saa hänet taas tuntemaan elävänsä. Tessin elämän rakenteet menevät sekaisin, kun hänen aviomiehensä ja paras ystävänsä kertovat suuren salaisuuden. Sitten löytyy kirje, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Moriarty käsittelee taitavasti menneisyyden vaikutusta nykyisiin päätöksiin ja toimiin. Nuoruudessa tehdyllä virheellä voi olla kauaskantoiset seuraukset, isien synnit kostetaan lapsille ja vaaka tasapainottuu jälleen kerran. Vai olisiko kyse sittenkin vapaasta tahdosta ja kunkin omista päätöksistä ? Tieto, olettamukset ja tunteet vaikuttavat, mutta lopussa päätös on kuitenkin hetkestä kiinni. Painaako jalka kaasua vai jarrua ?

Kirja asettaa henkilönsä vaikean päätöksen eteen. Miten pitkälle olet valmis menemään rakkaidesi tähden ? Mikään päätös ei ole mustavalkoinen ja kaikella on seuraamuksensa. Oli miltei pelottavaa seurata tarinan kehkeytymistä. Miten tiedon lisääntyessä, myös tuska kasvaa. Kenen lopulta on vastuu ? Sen, joka teki vai sen joka tietää, mutta ei tee ?

Mielenkiintoinen lukukokemus siis, joka herätti paljon kysymyksiä myös lukijan mieleen. Tämä kirja ei taida ihan heti unohtua, vaikka juoni ja sen asetelmat ovat jollain tavalla tuttuja muistakin kirjoista (vaikken nyt tähän hätään tietenkään muista yhtään hyvää esimerkkiä.) Kirjaa voi myös lukea monella tavalla. Jännittävän juonen parissa voi viihtyä tai kirjaa lukiessa miettiä erilaisia moraalisia kysymyksiä. Niitä kirjassa riittää näkökulmasta riippuen roppakaupalla. Myös kirjan rakenne pitää mielenkiintoa yllä. Minä arvasin suurimman käänteen suht' aikaisin, mutta se ei vähentänyt löytämisen riemua, kun palaset yhdistyivät toisiinsa.

Sähköinen arvostelukappale WSOY:ltä

Esseitä evoluution historiasta ja etiikasta

Stephen Jay Gould : The Lying Stones of Marrakech
Omasta hyllystä 

Vuoden alussa päätin "sivistää" itseäni ja lukea yhden jollain tavalla joko tietokirjaksi tai ainakin ei-fiktiiviseksi kirjaksi luokiteltavan teoksen. Aika hyvin tuo päätös on pitänytkin. Olen lukenut ainakin ruokaan liittyvistä myyteistä ja huijauksista, vaatekaapin järjestämisestä, liikunnan tärkeydestä, kirjailijoiden tavasta kirjoittaa, uskonnollista väittelyä  ja nyt viimeksi Stephen Jay Gouldin esseitä ihmiskunnan ja maapallon historiasta, sekä niihin liittyvistä tieteen ilmiöistä.

Kirja on kokoelma Natural History-lehdessä 70-luvun alusta eteenpäin julkaistuja esseitä. Kokoelman ensimmäinen painos on 80-luvun lopusta, mutta muutama vuosikymmen julkaisusta ei kuitenkaan haittaa lukemista. Totta, osa tiedosta on varmasti vähän vanhentunutta, mutta en minä tunne tutkimustuloksia niin hyvin, että osaisin arvioida tekstien kuranttiutta tieteen näkökulmasta. En myöskään tule varmasti muistamaan kaikkia yksityiskohtia jatkossakaan sillä tasolla, että vanhentumisesta olisi minulle mitään haittaa. Gould myös kirjoittaa aiheista, jotka eivät varsinaisesti muutu aikojen myötä. Darwin on edelleen Darwin, eivätkä hänen aikalaiskollegansa enää muutu mihinkään. Hippokrateen vala vannottaa edelleen samoin.

Pidin eniten esseistä, joissa valotettiin evoluutioteorian syntyhetkiä. Kaikki tietävät Darwinin, jonka The Origin of Species -kirjaa pidetään evoluutioteorian syntysanoina, mutta tiesittekö hänellä olleen useammankin aikalaisen, jotka päätyivät samoihin johtopäätöksiin suurin piirtein samoihin aikoihin ? Tieteessä, kuten kaupankäynnissä ja historiassa yleensäkin, maine ja menestys perustuvat myös ajoitukseen sekä tunnetuksi tekemisen resursseihin. Samoin Gouldin ajatukset siitä, mitkä tekijät vaikuttavat ihmisten maailmannäkemyksen syntyyn tai ovat edellytyksenä ajatustapojen radikaaleille muutokselle, herättävät ajattelemaan.

Toisaalta, esseet liityen baseballiin (ilmeisesti linkittyy jotenkin tieteeseen) menivät kyllä ihan ohi ja myönnän vähän hyppineeni niiden kohdalla. Vastaan tuli kulttuurinen erilaisuus (baseball ei kuulu suomalaiseen kulttuuriperintöön ollenkaan samalla tavalla kuin USAssa) sekä minun totaalinen tietämättömyyteni urheilulajin suurien nimien suhteen. Lopun geenitutkimusta ja -geeniteknologia sekä tutkijan vastuuta kaikilla tieteenaloilla käsittelevät artikkelit saivat monessa kohtaa vastakaikua omista ajatuksistani, mutta juuri näissä artikkeleissa osa tiedoista oli selkeästi vähän vanhaa ja niihin olisi kaivannut nykyhetken näkemystä kehityksen etenemisestä.

Kaikkiaan esseet tarjosivat aivoille mielenkiintoista kesäpurtavaa. Gouldilla on taito kirjoittaa "popularisoidusti" eli niin, että tällainen tavallinen tallaajakin ymmärtää. Hän ei kuitenkaan sorru aliarvioimaan lukijaansa tai lässyttämään. Kun viestin tueksi tarvitaan tutkimustuloksia, hän laittaa ne teksiin lähdeviitteineen silläkin uhalla, että maallikkoa alkavat nimet ja luvut jo hirvittämään, mutta annostelee tieteelliset osuudet niin, että kiinnostus säilyy ja tarina jatkuu.

Tänä kesänä on myös ollut monia tapahtumia, joihin osallistuneiden soisi pysähtyvän miettimään. Vanhat ohjeet pätevät edelleen ja ne olisi hyvä muistaa myös muiden kuin tieteen parissa työskentelevien.

"I can imagine no nobler rule of morality than this single phrase, which every human being should engrave into heart and mind: primum non nocere - above all, do no harm" - Stephen Jay Gould

Mahtava takapihan valtameri

Heinäkuun uimarantaa - en muista nähneeni vastaavaa sumua/usvaa hellepäivänä

Neil Gaiman : The Ocean at the End of the Lane 
HelMet/Overdrive - laina

Neil Gaiman on noussut viime vuosien aikana suosikkikirjailijoideni kärkijoukkoon. Onneksi tuotteliaalta kirjailijalta löytyy myös paljon luettavaa. Tosin täytyy huomauttaa, että vastaan on osunut myös huonompaa Gaimania. Hänen novellikokoelmansa ei oikein sytyttänyt, mutta ei kai sitä taitavakaan kirjoittaja voi aina onnistua.

The Ocean at the End of the Lane on taas tyylipuhdasta ja kiinnostavaa Gaimania parhaimmillaan. Hänellä on taito kuvata yliluonnollisia tapahtumia lapsen näkökulmasta. The Graveyard Book eli Hautausmaan poika oli aivan mahtava kertomus hautausmaalla asuvasta pojasta ja myös The Ocean at the End of the Lane vie seikkailulle 7-vuotiaan pojan mukana.

Kun perheen auto katoaa, tapaa poika kujan päässä sijaitsevan maatilan asukkaat. Isoäiti, äiti ja pieni tyttö eivät tunnu olevan aivan tavallisia ihmisiä, eikä heidän maatilansa ole kokonaan meidän maailmassamme. Talon takana oleva lampikin on oikeasti valtameri. Auton löytyessä on maailmojen tasapaino järkkynyt ja se pitää korjata. Poika pääsee Lettie-tytön mukana korjausmatkalle, mutta sitten hänen mukanaan takaisin tuleekin jotain tähän maailmaan kuulumatonta ja pelottavaa.

Kirja on tarkoitettu luettavaksi myös lapsille, mutta kyllä aikuistakin jännitti. Tarina rakentaa jännitettä lapsen näkökulmasta. Siitä, miten aikuiset eivät aina näe kaikkea ja siksi joutuvat pahan kynsiin. Lapsi ottaa kaikki asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan. Hän ei vielä epäile mitään ja osaa nähdä asioiden eri puolet. Aikuiset epäilevät kaikkea, mutta uskovat ulkokuoren näyttämään versioon. Kun maailmaan tulee jotain pelottavaa, joka hyödyntää aikuisten mielihaluja, ei seurauksena voi olla kuin kaaosta. Sitä pitäisi varoa, mitä haluaa ja nähdä seuraukset laajemmalti. Vaikka raha olisi hyvä asia, kolikko kurkussa tukehduttaa.

Ihan on mennyt tämä heinäkuu fantasiaksi. Kolme fantasiakirjaa peräkkäin (aiemmat salamurhaajattaresta ja vuoresta). Kaikki omalla tavallaan hyviä, mutta niin erilaisia keskenään, että vertailu käy vaikeaksi. En oikein edes osaa sanoa, mistä tykkäsin eniten. Salamurhaajatar viihdytti. Vuori oli taiturimaisesti rakennettu ja sen viittauksia bongaili mielikseen. Takapihan valtameri taas oli jostan niiden väliltä, viihdyttävä, mutta taitavasti kerrottu myös rakenteellisesti.

Vuorikiipeilyä Helena Wariksen tapaan

Helena Waris : Vuori
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Lif saa työnantajaltaan erikoisen käskyn lähteä kiipeämään pilvien peittämän vuoren laelle. Sitten Lifin ystävät ohjeistavat hänet samoin. Lähtiessään viimein kapuamaan polkua ylöspäin, Lif huomaa olevansa osana suurta joukkoa. Alkaa armoton kilpajuoksu, jossa voittajia voi olla vain ... kaksi.

Viime vuosina on pohjoismainen mytologia noussut pinnalle fantasiakirjallisuuden vaikuttajana ja mikäs siinä, jumalten välisestä kilpailusta ja syklisestä maailmanlopusta (Raknarök) riittää tulkintoja useammankin tarinan pohjaksi. Ilkka Auerin Nicholas North - Kalmattaren kirous nyt tulee ensimmäisenä mieleen kotimaisista. Kevin Hearnen Iron Druid Chronicles taas ulkomaisesta "kevyt"-fantasiasta. Muutenkin tuntuu, että varsinkin Thor vasaroinen sekä Odin korppeineen tulevat vastaan joka toisessa fantasiaan viittaavassa kirjasarjassa.

Helena Waris on onnistunut käyttämään tuttuja hahmoja ja juonta kutkuttavan salakavalasti. Lukijalla kestää hetken tajuta, mihin nimet ja hahmot oikein liittyvätkään. (tai sitten minä olin vain hidas tajuamaan) Tarinan jännite kantaa loppuun saakka, kun ei paljasteta liikaa. Samoin kuin vuori vähitellen ilmaantuu näkyviin sumupilvien takaa, nostaa Waris tarinan keskeisiä tekijöitä ja juonenkäänteitä tietoisuuteen. Mielenkiinto ei herpaannu missään kohtaa.

Minua miellytti myös kirjan eheys ja tiukkuus. Helena Waris ei lähde rönsyilemään. Hän kertoo juuri sen oleellisen eikä lisää sivuja sivujen vuoksi. Kirja ei ole huisin pitkä, sähköisen version mukaan vain 193 sivua, mutta jokainen sivu onkin sitten paikallaan ja tarpeen tarinan etenemiselle. Tykkäsin kirjasta hurjasti.

Tykkäsin henkilöhahmoista, jotka antoivat mukavia oivalluksen hetkiä, kun aivot viimein yhdistivät palikoita toisiinsa. Tykkäsin epätodellisesta, vähän synkeästäkin tunnelmasta. Tykkäsin juonen eleettömästä etenemisestä. Kirjan viehätys ei tule toiminnasta, vaan tapahtumien liikkeelle tönäisemistä ajatusketjuista, jotka sitten törmäävät takaisin tarinaan seuraavissa juonenkäänteissä. Tykkäsin niin paljon, että olisin mielelläni lukenut pidempäänkin. En kuitenkaan tiedä, mitä kirjaan olisi oikein voinut lisätä. Nyt kirja oli hiottu kokonaisuus, jonka ote ei hellitä hetkeksikään.

Pidin myös Helena Wariksen fantasiatrilogian ensimmäisestä osasta Uniin piirretty polku. Siinäkin oli samanlainen unenomainen tunnelma, joka ei kuitenkaan estänyt napakkaa tarinankerrontaa. Helena Waris ei haahuile, vaikka lukija niin kirjojen henkilöiden mukana tekisikin. Toiset osat ovat vielä lukematta. Asia pitänee korjata pikimmiten.

Jännää fantasiaa perinteisempään tyyliin - tykkäsin nuoresta salamurhaajattaresta

Sarah J. Maas : The Assassin's Blade
Helmet/Overdrive -laina

Viime aikoina fantasiakirjallisuus on paljolti siirtynyt vampyyrien ja ihmissusien seuraan. Usein myös aika ja paikka ovat tämän arkimaailmamme tiimoilta. Siksi onkin virkistävää löytää uusi "perinteisemmän" fantasian edustaja ja vieläpä sarja. Tosin olen vasta lukenut kirjojen ilmestymisen jälkeen kirjoitetun"pohjustusosion", jossa käytännössä taustoitetaan tarinaa, mutta sekin jo herätti mielenkiintoni.

Celaena Sardothian on kaunis, 15-vuotias tyttö, joka pitää hienoista vaatteista ja kimaltelevista koruist. Hän on myös salamurhaajien killan perijätär ja hänen nimensä herättää pelkoa kaikkialla. The Assassin's Blade sisältää 5 novellia, jotka yhdessä kertovat, miksi Celaenasta tuli sellainen kuin hän on varsinaisessa Throne of Glass-tarinassa. Celaena tapaa piraattikuninkaan, matkustaa aavikolle mykkien salamurhaajien oppiin ja kohtaa ala-maailman kierouden ja petturuuden.

Nämä osat ennen tarinaa, alkavat olla maailmalla näköjään muotia. Usein ne kirjoitetaan vasta sen jälkeen, kun varsinaiset kirjat ovat saaneet jo jonkin verran suosiota. En ihan tarkkaan tiedä, mikä niiden tarkoitus on. Ehkä toisinaan kirjailija vain haluaa taustoittaa tarinaansa ja rikastuttaa lukijoiden ymmärrystä, tai ehkä niitä kirjoitetaan lukijoiden pyynnöstä. Syynä voinee olla myös pieni lisärahastus tai yksinkertaisesti sisällön käyttäminen markkinointikeinona. Viimeksi mainittu ainakin toimii tässä minun kohdallani oikein hyvin. Aion nimittäin lukea myös tuota kirjasarjaa.

Sarah J. Maas on onnistunut luomaan kiinnostavan maailman, jossa tyrannimainen kuningas valloittaa maan toisensa jälkeen ja samalla tuhoaa niistä taikuuden. Celaena on nuoreksi tytöksi mielenkiintoinen hahmo. Hän on kylmä tappaja, mutta samalla pohtii tekojensa oikeutusta ja kykenee myös tuntemaan myötätuntoa ja jopa rakkautta. Tarinoiden rytmi luo todellisen seikkailun tunnun ja nopeat käänteet pitävät mielenkiintoa yllä. Jotenkin myös aivan sivuhenkilöt on hahmoteltu niin, että heitä kokee jotenkin ymmärtävänsä. Laatutavaraa siis - ainakin näytteen perusteella.

Katsotaan, mitä itse toimitus sitten sisältää, kunhan ehdin lukemaan. Nyt on pientä sumaa kirjapinossa ja pitää "lukea alta pois" muutama ennen kuin voi ryhtyä hankkimaan lisäluettavaa.

Ohoh, nyt jo ?

Noin siinä sitten kävi. Piti vähän hidastaa lukutahtia ja keskittyä enemmän mm. kotitöihin, mutta minkäs sille mahtaa. Pyykkivuoret kasvavat ja pölykoirat lymyävät sänkyjen alla, mutta vuoden lukuhaaste tuli täyteen jo heinäkuussa.

No, lopputuloksena on hyväntuulinen äiti, joka jaksaa touhuta myös lasten kanssa saatuaan omat pienet pakomatkansa arjesta. Tällä mennään...

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker : Totuus Harry Quebertin tapauksesta 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Joël Dickerin kirja on herättänyt huomiota maailmalla ja siitä on kohkattu Suomessakin vähän siellä ja täällä. Blogistaniassakin tästä taitaa tulla yksi kesän ja syksyn puhutuimmista teoksista.

Kyseessä onkin kirja, joka varmasti herättää tuntoja suuntaan ja toiseen. Yli 500-sivuinen tiiliskivi vaatii paneutumista jo pelkästään sivumääränsä takia. Tosin täytyy sanoa, että kun kirjan kanssa pääsi vauhtiin, niin se oli sujuvaa ja nopeaa luettavaa. Osittain ihan senkin takia, että kirjailija toisti samoja tekstejä eri puolilla kirjaa. Vähän tuli huijattu olo - minä joudun lukemaan kaiken, mutta kirjalija on vaan "copy-pastennut". No, tuo oli ehkä vähän kärjistämistä. Ymmärrän kyllä kyseessä olevan tyylikeinon ja tavan kiepauttaa lankoja nätisti solmuun. En vaan tässä ollut kyseisestä keinosta välttämättä suuremmin vaikuttunut.

Kirjan lukemisen jälkeen on vähän hämmentynyt olo. Yli 500 sivua, mutta miksi tuntuu, ettei käteen jäänyt kovinkaan paljon ? Olihan kirja nokkela ja näppärä kaikkine juonenkäänteineen. Lukijaa pyöriteltiin oikein kunnolla, kun vauhtiin päästiin ja murhaajaehdokkaat vaihtuivat tiuhaan. Hämmentynyt olo johtuu todennäköisesti siitä, että kirja käänsi Keltaisen kirjaston luomat odotukseni vähän vinksalleen. Tämähän on itse asiassa dekkari! Kun pistää odotuksensa viihdyttävään dekkarimoodiin niin kyseessä on vieläpä varsin mallikelpoinen sellainen.

Marcus Goldman on nuori kirjailija, joka menestyksekkään esikoiskirjansa jälkeen on täysin jumissa. Pitäisi saada toinen kirja aikaiseksi, mutta tekstiä ei vain synny. Marcus pyytää apua vanhalta opettajaltaan, menestyskirjailija Harry Quebertilta. Vierailun aikana alkaa ilmaantua hämmentäviä tietoja Harry Quebertin menneisyydestä. Yksineläjänä tunnetulla opettajalla onkin takanaan SUURI rakkaus, sellainen kerran elämässä kohdalle osuva. Kyseessä oli kuitenkin 33 vuotta sitten kielletty aikuisen miehen suhde 15-vuotiaaseen nuoreen tyttöön, joka kaiken lisäksi katosi jäljettömiin juuri tuona rakkauden kesänä 1975. Sitten kirjailijan puutarhasta löytyy nuoren tytön pitkälle maatunut ruumis. Alkaa hurja mediarumba ja monimutkaiset poliisitutkimukset. Marcus päättää puhdistaa professorinsa maineen ja siinä sivussa kirjoittaa tarinasta kirjan. Sitten mennään, ja lujaa.

Minä melkein lopetin kirjan lukemisen jossain ensimmäisen sadan sivun kohdalla. En etukäteishehkutuksista huolimatta oikein tykästynyt Donna Tarttin Tikliin ja minusta tuntui, että tässä olisi taas yksi amerikkalaisen psykologisen angstin kuvaus, jossa päähenkilön päänsisäisiä tuskaisia pohdintoja toistetaan kerrasta toiseen (huolimatta siitä, että kirjailija on itse asiassa sveitsiläinen). Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä kun päästiin vauhtiin kirjaa oli vaikea laskea käsistään.

Vauhdista huolimatta, en ihan varauksetta pitänyt kirjasta. Kun päästiin liikkeelle tarinassa oli vähän liikaa kaikkea. Oli uhkauksia ja murhia ja tuhopolttoja ja hyvä poliiseja ja pahoja poliiseja ja seksiskandaaleita ja raadollista mediankäyttöä kustannusmaailmassa ja... välillä oli vähän vaikea löytää itse tarinaa kaiken sälän keskeltä. Myös takaumat ja nykyaika hyppelehtivät lukujen sisällä ja välillä ja joukosta löytyi vielä professorin ohjeita kirjailijaksi pyrkivälle. Silti kirja on lukemisen arvoinen - tietyillä edellytyksillä.

Kun haluaa viihdyttävää luettavaa, joka kestää yhtä iltaa kauemmin, on tämä kirja paikallaan. Kun haluaa vähän erilaisen "salapoliisitarinan" tai mieli tekee lukea kirjailijoista ja kustannusmaailmasta, kannattaa ehdottomasti tarttua juuri tähän. Jos etsii uutta nykykirjallisuuden "klassikkoa", taiturimaista juonenkuljetusta ja vaikuttavaa, liikuttavaa lukuelämystä - no, tarjolla on parempiakin ehdokkaita.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Herra Darwinin puutarhurista minun olisi pitänyt pitää

Kristina Carlson : Herra Darwinin puutarhuri
Kirjastosta

Minä olen yksinkertainen ihminen. Kun menee liian hienoksi, tipahdan kyydistä ja jään ihmettelemään rakennetta enemmän kuin sisältöä. Näin kävi valitettavasti Herra Darwinin puutarhurin kohdalla.

Blogistaniassa kirjaa hehkutettiin aikoinaan monella taholla ja se oli lukulistallani pitkän aikaa. Tapiolan kirjaston esittelypöytää silmäillessäni kirja vilkutti minulle kiivaasti : "Nyt on aika". Tartuin kutsuun ja ryhdyin lukemaan.

Mitä ihmettä ? Kesti hetken päästä kärryille kirjan rakenteesta, joka onkin mielenkiintoinen. Tajunnanvirtaa kertojan vaihtuessa vähintäänkin luvuittain, usein kappaleittain. Kun lauseessa näkyy nimi, näkökulma muuttuu. Näin ainakin kuvittelin ymmärtäväni. Ihastuin. "Onpas näppärää", ajattelin,"mutta mistä tässä kerrotaan?"

Kylässä asuu herra Darwin, jolla on puutarhuri. Kaikilla kyläläisillä on omat murheensa ja lisäulottuvuuden kylän kuhinaan antaa evoluutioteorian ja kirkollisten oppien välinen kädenvääntö. Kullakin on omat mielipiteensä aiheesta, koulutuksensa ja yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Erityisen mielenkiintoiseksi asetelman minulle tekee tässä rinnalla lukemani Stephen Jay Gouldin esseekokoelma, jossa Darwinin päätelmien historiaa sivutaan useampaankin kertaan, mutta mistä tässä kirjassa kerrotaan ?

Yleisesti ottaen kaleidoskooppityyli eli pienistä kohtauksista kuin vaivihkaa muodostuva tarina miellyttää minua suoraviivaista kerrontaa enemmän. Varsinkin vanhetessani olen huomannut tyylin tarjoaman älyllisen haasteen koukuttavaksi. Kinnusen Neljäntienristeys on malliesimerkki kirjasta, jonka suohon uppouduin tyytyväisesti hyristen. Virginia Woolf lisää rakenteeseen vielä tajunnanvirran kerrontatyylinä ja hänen kirjoihinsa minä olen jäänyt koukkuun aina. Parhaimmillaan kaleidoskooppityyli luo kokemuksellisen tarinan, joka lukijalleen on enemmän kuin osiensa summa. Herra Darwinin puutarhuria lukiessa tämä elämys jäi minulta kokematta. Jotenkin jäin leijumaan ajatuskuvien pilveen, enkä oikein saanut jutusta otetta. Minä en edelleenkään oikein tiedä, mistä kirjassa kerrotaan.

Kuten sanoin, minä olen yksinkertainen ihminen. Ehkä en vaan ymmärtänyt. Kirjalla on monia ansioita ja muiden kokemuksia voi lukea vaikka näissä blogeissa :
Sinisen linnan kirjasto
Kirjamielellä
Kirjanurkkaus
Lumiomena

Ranskassa ranskalaistakin ranskalaisempaa eli Piaf

Ginou Richer : Piaf mon amie
äänikirja HelMet/Overdrive lainana

Lomamatkaa varten varauduin kuuntelemaan ranskankieltä ihan kuulokkeistakin ja latasin puhelimeeni Ginou Richerin kirjan Piaf mon amie. Selena Hernandez luki kauniisti (voiko ranska kuulostaa huonolta?), mutta teoksen kirjalliset ansiot jäivät kyllä kyseenalaisiksi. Jollei Piaf aiheena olisi mielenkiintoinen ja jollen olisi halunnut kuunnella kirjaa ranskaksi, olisi tämä jäänyt kesken.

Richer oli vuosia Edith Piafin ystävä kautta seuraneiti. Hän päätyi Piafin lähipiiriin ollessaan vasta kuusitoista-vuotias rakastuessaan Piafin taustaryhmän jäseneen. Siitä lähtien laulajatähti täytti Ginou Richerin koko elämän. Oikut, rakkaudet, surut, lapselliset pilat ja riemu seurasivat toistaan. Piaf oli todellinen tähti, diiva, joka kuitenkin muisti vaatimattoman alkuperänsä ja halusi tehdä hyvää.

Edith Piafista on kirjoitettu monta kirjaa ja hänestä riittäisi ainesta varmaan vielä muutamaan lisää. Ginou Richer oli aitiopaikalla seuraamassa Piafin uran käänteitä, hänen suurta rakkauttaan nyrkkeilijä Marcel Cerdaniin ja murhettaan tämän katoamisesta. Hän myös seurasi Piafin onnettomuuksien seurauksena syntynyttä lääke- ja huumeriippuvuutta ja vähittäistä tuhoutumista. Kirjan onkin mielenkiintoinen juuri tuon intiimiyden ansiosta. Se kertoo myös ihmisestä myytin takana. Mikä siis mättää ?

No, Ginou Richer oli mitä ilmeisemmin täysin Piafin pauloissa. Tämä ei voinut tehdä mitään väärää. "Eihän Edith olisi koskaan käyttänyt huumeita - pahat ihmiset antoivat niitä hänelle ja hän otti niitä vain lievittääkseen kipujaan" "Eihän Edith ollut dominoiva tyranni elämäni suhteen, hän vain päätti kenen kanssa voin seurustella ja lähdin välillä karkumatkalle vain huvikseni..." Edith oli uskonnollinen, antelias, kiltti, huumorintajuinen, rakastettava, tähti isolla T:llä... Jossain kohtaa ylistys alkoi jo aiheuttamaan kuuntelijalle pientä pahoinvointia. Varsinkin kun kirja on oikeasti vain listaus eri anekdootteja, jotka vilisevät erilaisia ranskalaisten kuuluisuuksien nimiä ja joiden tapahtumat ja arviot toistuvat kerta toisensa jälkeen.

No, tulipa kuunneltua ja samalla opittua taas muutama yksityiskohta lisää Edith Piafin elämästäkin. Lisäksi tällä kirjalla osallistun Anna minun lukea enemmän -blogin Ranska-haasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteeseen 3 kirjaa eli ansainnut sinisen raidan. Edellinen haastekirja oli Marguerite Yourcenarin Le Tour de la prison, ensimmäisenä luin Jean D'Ormessonin trilogian päätöksen.

Turisteilua ja lomamuistoja

LOMAMUISTOJA

Sattuneesta syystä kesälomareissujemme vakiokohde Ranskassa on Valence Rhône-joen rannalla. Sen verran monta kertaa on kaupungissa jo tullut käytyä, että siellä on tiettyjä paikkoja, jonne suuntaamme heti anoppia tervehdittyämme. Ruokalehtifriikki suuntaa tietysti lehtiostoksille - täytyyhän sitä lomalla sentään lehtiäkin riittää luettavaksi. Keskustan lehtikioskissa onkin ihanan laaja valikoima ja hyvä palvelu - sinne tie vie siis useammankin kerran loman aikana. 

Ja saalista löytyy... Keittokirjan tosin ostin Ranskan suurimmasta kirjakauppa (ja elektroniikkakauppa) - ketjusta eli Fnacista ja romaanin kujilta löytyneestä antikasta. 

Olemme koko kevään seuranneet TV5 (se ranskankielinen TV cinq) Julien matkailua Ranskassa. Hän kiertää sarjassa eri alueilla ja tutustuu kunkin seudun perinteisiin herkkuihin. Kirjassa nämä reseptit on koottu yhteen. Siellä on ainakin muutama, joihin tullaan tässäkin blogissa vielä palaamaan... 

Keskiaikaisia kerrostaloja

Julie myös inspiroi meitä tutustumaan lomamatkamme toisen osan eli Vercors-leireilyn ohessa "roikkuviin taloihin" (Maisons suspendues) Pont-en-Royans-kylässä. Aika uskomatonta katsella keskiajalta peräisin olevan kylän "kerrostaloja" joen rannalla. Bongasimme tv-sarjasta tutut parvekkeetkin, joissa kuulemma on vielä jäljellä "reikäpenkkejä" veden yllä. Arvannette tarkoituksen... 

Kylässä on myös vesimuseo, jonka näyttelyyn lapset kävivät tutustumassa. Aika paljon oli kuulemma tekstejä joka puolella, mutta myös animaatioita. Ehkäpä he oppivat edes jotain. 

Eikö tuo toinen talo näytäkin ihan Tylypahkalta ? 

Loman lopussa on aina edessä pitkä ajomatka Eteläisestä Ranskasta Travemundeen Saksan pohjoisrannikolla. Tällä kertaa katkaisimme ajon pysähtymällä Strasbourgissa. 

Kävelimme illan, ihailimme Elsassilaisia (Alsace) "alppityylisiä" taloja ja kuljeskelimme vanhan kaupungin kujilla. Päädyimme syömään perinteistä ruokaa tarjoavaan ravintolaan, jonka seiniltä bongasimme noin puolet Ranskan presidenteistä ja showmaailman tähdistä. Minut sai kuitenkin vasta innostumaan ikisuosikkini Jean D'Ormesson... 

Fanitusta

p.s. matkan herkkuannista lisää täällä

Loppu lähenee... matkalle ja prinsessoinnille

Linda Rodriguez McRobbie : Princesses Behaving Badly
HelMet / Overdrive -laina

Tämän vuoden Ranskanreissu lähenee loppuaan. Paljon tuli taas tehtyä ja nähtyä, vaikka taivas heittikin niskaan vettä useamman päivän putkeen. Ne olivat vielä juuri ne päivät, kun me olimme mökissä leirintäalueella ja lähellä uima-allasta... No, säiden haltijalle ei kai oikein voi lähettää kirjallista valitustakaan. Sateella tehtiin siis muita juttuja, kuin suunniteltiin.

Ei, en minä kuitenkaan ole lukenut montaa kirjaa. Itse asiassa sain matkan aikana loppuun vaivaiset kolme. Syitä lukemattomuuteen löytyy tietysti monia - sukulaisvierailut, turisteilu sekä tietysti kolmevuotias ikiliikkuja, jonka viihdyttäminen pienessä mökissä käy kokopäivätyöstä.

Jotain kuitenkin tuli luettuakin. Ensimmäiseksi sain loppuun LInda Rodriguez McRobbien Princesses Behaving Badly, joka herätti monenlaisia ajatuksia prinsessamyyteistä.

Minä en koskaan ole ollut varsinainen prinsessafani ja lapsuudenleikkini olivat muutenkin enemmän puissa kiipeilyä ja rosvo-poliisi-leikkejä kuin prinsessaksi pukeutumista. Jotenkin prinsessaleikit tuntuivat kauhean rajallisilta. Niissä voi vain pukea ja etsiä prinssiä. Minä mieluummin juoksin nallipyssy kädessä tai ammuin jousella apua köyhille. Vähän vanhempana sitten tulin seuranneeksi jonkin verran prinsessa Dianan elämää otsikoiden kautta, mikä romahdutti loputkin prinsessaihanteista. Ei ole prinsessojen elämä aina ruusuilla tanssimista ja onnea elämän loppuun saakka, vaikka sadut ja Disneyn sankarittaret pienille tytöille niin yrittävätkin uskotella. 

Naiset ovat kautta aikojen olleet vallan symboleja, statuksen merkkejä, lasten äitejä tai kaupallisen vaihdon välineitä. Usein heillä ei omaa tahtoa tai toiveita ajateltu edes olevan, saati että niitä olisi kyselty. Erityisesti ylempien yhteiskuntaluokkien naisten esineellistäminen on viety äärimmilleen. Nykyajan (länsimaista) naista tämä kiukuttaa, vallankin kun samat asenteet ovat vieläkin monella tavalla voimissaan huolimatta suurista edistyksen harppauksista.

Miten tämä alustus sitten liittyy kirjaan Princesses Behaving Badly ? No, kirja on lista todellisia prinsessoja, joiden tarinat ovat kaukana saduista, ainakin niistä perinteisistä. Kirjassa kerrotaan prinsessoista,jotka ottivat vallan omiin käsiinsä ja toteuttivat kohtalosa omalla tavallaan. Kirjassa kerrotaan myös prinsessoista, jotka joutuivat statuksensa uhreiksi huolimatta enemmän tai vähemmän vahvasta vastaanhangoittelusta. Prinsessoja kuolee ja joutuu vangituksi miesten käsissä, he manipuloivat miehiä naisellisilla keinoillaan tai toimivat niin kuin miehet, mutta paremmin. Kaikkiaan lukija saa ikuisen rokotuksen ”Happily ever after” prinsessasatuja vastaan ja osaa ne ottaa sellaisina kuin ne ovat, mielikuvituksen tuottamina satuina.

Jollen kuulostaisi vanhalta, katkeralta noidalta (kyynikolta…) todettakoon, että varmasti historiassa ja maailmassa on ollut ja on prinsessoja, jotka ovat löytäneet elämänsä prinssin ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. En vain usko onnellisuuden johtuvan siitä, että he ovat prinsessoja. Heidän kohdallaan tähdet sattuivat oikeaan kohtaan ympäristön odotusten ja naisten omien toiveiden osalta. 

Lukutestissä "uuden Poirotin" kirjoittaja

Sophie Hannah : Little Face
Oma ostos Kobosta

Tässä jokin aika sitten kirjamaailmaa kohahdutti uutinen uuden Poirotin tulemisesta. Rakastetun hahmon saisi herättää henkiin tunnettu brittidekkaristi Sophie Hannah. Häh, siis kuka ? Minä en ollut kyseisesti kirjailijasta koskaan kuullutkaan Romaanin nimi Point of Rescue vain soitti jotain tv-kelloja, vaikken käsittääkseni sitä ole koskaan nähnytkään.

Poirot puolestaan on ollut "suuri rakkauteni" (siis noin fiktiivisessä mielessä) ja olin hitusen mustasukkainen. Kuka uskaltaa lähteä sorkkimaan klassikkoa ? Eihän Agatha Christien veroista belgialaisen viiksekkään etsivän ymmärtäjää ja kuvaajaa voi löytyä. Oli ihan pakko ottaa kirjailija testiin.

Olen siis nyt lukenut Sophie Hannahilta yhden kirjan eli testi ei missään nimessä ole kattava, mutta alustavia ajatuksia kai tämänkin perusteella voi muodostaa. Niistä seuraavaksi.

Little Face on yksi kirjailijan tunnetuimmista romaaneista. Alice palaa kotiin huomatakseen vauvansa kadonneen. Sängystä löytyy toinen, samanikäinen lapsi. Poliisi ja Alicen perhe eivät tiedä, mitä uskoa. Onko kyseessä synnytyksen jälkeisen masennuksen aiheuttama harha, vai onko joku tosiaan käynyt vaihtamassa vauvan toiseen ?

Minulle tuli tarinasta jotenkin mieleen Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Tarina sinänsä ei ole samanlainen, mutta molemmissa on yllätyksellisyyttä ja asetelmien kääntymistä nurinperin, joka jaksaa pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Kirjan jännite siis kantoi juonellisesti loppuun saakka. Silti en varsinaisesti ihastunut siihen. Olihan juoni näppärä, mutta henkilöhahmot jäivät jotenkin etäisiksi. Heistä kukaan ei varsinaisesti ole sellainen, johon voisi kuvitella kiintyvänsä. Alice vaikuttaa neuroottiselta. Hänen aviomiehensä on äitinsä tossun alla ja isoäiti esittäytyy varsinaisena tyrannina. Tapausta tutkiva poliisi taaskin kieriskelee itsesäälissä ja ihastuu asiakkaaseensa lähinnä pakkomielteisesti ja poliisin esimies on sisäistä epävarmuuttaan peittelevä narttumainen päällepäsmäri. Että silleen...

Poirotin kohdalla koukuttavaa on hienovarainen ärsyttävän karikatyyrisen hahmon muotoutuminen rakastettavaksi mestarisalapoliisiksi, jonka edesottamuksista haluaa lukea yhä uudelleen. Samoin muut henkilöhahmot ovat sellaisia, joille voi ehkä hymähdellä, mutta silti heille toivoo hyvää. Nyt vähän hirvittää, miten heidän käy Sophie Hannahin käsittelyssä. Osaako hän luoda yhtä eläviä hahmoja ? Toki Poiroteissa on kiinnostavaa myös juonen käsittely ja murhaajan paljastuminen aina joksikin muuksi kuin lukija kuvitteli. Sillä puolella olo onkin ehkä luottavaisempi, vaikken ihan täysin osaakaan ajatella modernin psykologisen romaanin keinoja Christien dekkarityyliin sopiviksi.

Ei kai tässä muuta voi, kuin jäädä odottamaan. Lopputuloksen näkee sitten, kun uusi Poirot julkaistaan. Sitä ennen voikin sitten vaikka tutustua muihin Sophie Hannahin dekkareihin, joita tuntuu olevan aika pino. En tosin osunut näkemään vielä yhtään aiempaa suomennettuna - onkohan niitä ? Uusin Poirot kuulemma ilmestyy heti suomeksikin WSOY:n kustantamana. Siihen pääse käsiksi syyskuun alkupuolella.

Olipas kirjakas kesäkuu

Huhheijaa, että olikin kirjakas kuukausi tuo kesäkuu. Tulin lukeneeksi peräti 17 kirjaa!

Mitenkäs siinä nyt noin pääsi käymään ?

No, ensinnäkin kesäkuussa oli kesälukumaraton. Toinen kerta tarkoittaa, että kyseessä on jo melkein perinne. Maratoonaus on hauskaa ja tämän kesän ensimmäisessä maratonissa meitä oli mukana peräti 51 lukijaa! Muitakin kokonaistuloksia voi lukea Anna minun lukea enemmän - blogista. Siellä on huikeita lukuja. Seuraava lukumaraton on jo 16.7. Pysykää kuulolla ja lähtekääpä kaikki kiinnostuneet mukaan - oli omaa blogia tai ei :-)

Toinen lukuintoa edesauttanut seikka oli kesäkuussa alkanut KIRJABINGO! Minä jo kertaalleen hihkaisinkin ja nyt on tavoitteena saada koko taulukko täyteen. Siinä sitä taitaa ollakin vähän haastetta loppukesälle.

Kolmas lukemista tukenut juttu on ollut ehtiminen kirjastoon. Jotenkin olen osunut reiteilläni kirjastojen viereen ja lopptulemana on lainattuja opuksia ainakin kolmesta Espoon kirjastosta... Onneksi niitä ei sentään tarvitse palauttaa aina samaan kirjastoon. Menisin jo ihan sekaisin.


Mitä sitten oikein luin ? 

Fantasiaa : Rick Riordanin Kanen sisaruksista kertovaa trilogiaa (2) ja Terry Pratchettin ja Stephen Baxterin rinnakkaismaailmakuvitelman The Long Earth.  Vähän mahtui joukkoon myös vampyyriromantiikkaa eli Yön talo -sarjan toinen osa Merkitty.

Dekkariviikon kunniaksi luin dekkareita niin aikuisille kuin lapsille : Johanna Hulkon Geoetsivät ja rahakätkön arvoitus, Dorothy L. Sayersin  Five Red Herrings sekä myös historiallisiin romaaneihin sopiva Virpi Hämeen-Anttilan uutuus Yön sydän on jäätä. Hannah Sophien Little Face oli testausta uutta Poirotia silmälläpitäen.

Kesälukemiseen kuuluvat perinteisesti historialliset romaanit muutenkin kuin dekkarit. Romantiikkaa edusti Kaari Utrion: Ruma kreivitär. Tavallaan historiasta tai ainakin lähihistoriasta kertoi Miika Nousiaisen Metsäjätti, jonka luin lukumaratonin aikana. Samoin äänikirjana kuunneltu The Lost Days of Agatha Christie on omanlaisensa historiatulkinta.

Äänikirjoja tulikin kuunneltua oikein urakalla. Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja vei matkalle ja Watership Down oli ihastuttava klassikko eikä vähiten aivan mahtavan taitavan lukijan ansiosta.

Romantiikannälkään tuli luettua vanhaa eli Jalna ja uutta eli Veera Niemisen Avioliittosimulaattori. Harold Fryn odottamaton toivioretki edusti tämän kevään nykykirjallisuuden uutuuksia, kuukauden "tietokirja" taas oli suomalaisten dekkaristien tekstikokoelma heidän omista kirjailijantaipaleistaan ja kirjoitustavoistaan eli Miten rikoskirjani ovat syntyneet.

Aikamoinen satsi siis. Nyt on loma. Tien päällä kulkevat mukana erityisen hyvin puhelin ja Kobo. Yhtään paperikirjaa en ottanut kassiini, jonkun voin ostaa kirjakaupasta - ehkä ainakin yhden keittokirjan.

Keitoksista puheenollen - jollette vielä ole huomanneet, niin ruokajutut ovat muuttaneet tästä blogista naapuriin eli ne löytää Tätä (keittiö)elämää -blogista. Sieltä löytää myös kuukauden kokattuja esim. tämän juustokakun, jota olen tässä kahvin kera nautiskellut kirjoittaessani...