Mahtava takapihan valtameri

Heinäkuun uimarantaa - en muista nähneeni vastaavaa sumua/usvaa hellepäivänä

Neil Gaiman : The Ocean at the End of the Lane 
HelMet/Overdrive - laina

Neil Gaiman on noussut viime vuosien aikana suosikkikirjailijoideni kärkijoukkoon. Onneksi tuotteliaalta kirjailijalta löytyy myös paljon luettavaa. Tosin täytyy huomauttaa, että vastaan on osunut myös huonompaa Gaimania. Hänen novellikokoelmansa ei oikein sytyttänyt, mutta ei kai sitä taitavakaan kirjoittaja voi aina onnistua.

The Ocean at the End of the Lane on taas tyylipuhdasta ja kiinnostavaa Gaimania parhaimmillaan. Hänellä on taito kuvata yliluonnollisia tapahtumia lapsen näkökulmasta. The Graveyard Book eli Hautausmaan poika oli aivan mahtava kertomus hautausmaalla asuvasta pojasta ja myös The Ocean at the End of the Lane vie seikkailulle 7-vuotiaan pojan mukana.

Kun perheen auto katoaa, tapaa poika kujan päässä sijaitsevan maatilan asukkaat. Isoäiti, äiti ja pieni tyttö eivät tunnu olevan aivan tavallisia ihmisiä, eikä heidän maatilansa ole kokonaan meidän maailmassamme. Talon takana oleva lampikin on oikeasti valtameri. Auton löytyessä on maailmojen tasapaino järkkynyt ja se pitää korjata. Poika pääsee Lettie-tytön mukana korjausmatkalle, mutta sitten hänen mukanaan takaisin tuleekin jotain tähän maailmaan kuulumatonta ja pelottavaa.

Kirja on tarkoitettu luettavaksi myös lapsille, mutta kyllä aikuistakin jännitti. Tarina rakentaa jännitettä lapsen näkökulmasta. Siitä, miten aikuiset eivät aina näe kaikkea ja siksi joutuvat pahan kynsiin. Lapsi ottaa kaikki asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan. Hän ei vielä epäile mitään ja osaa nähdä asioiden eri puolet. Aikuiset epäilevät kaikkea, mutta uskovat ulkokuoren näyttämään versioon. Kun maailmaan tulee jotain pelottavaa, joka hyödyntää aikuisten mielihaluja, ei seurauksena voi olla kuin kaaosta. Sitä pitäisi varoa, mitä haluaa ja nähdä seuraukset laajemmalti. Vaikka raha olisi hyvä asia, kolikko kurkussa tukehduttaa.

Ihan on mennyt tämä heinäkuu fantasiaksi. Kolme fantasiakirjaa peräkkäin (aiemmat salamurhaajattaresta ja vuoresta). Kaikki omalla tavallaan hyviä, mutta niin erilaisia keskenään, että vertailu käy vaikeaksi. En oikein edes osaa sanoa, mistä tykkäsin eniten. Salamurhaajatar viihdytti. Vuori oli taiturimaisesti rakennettu ja sen viittauksia bongaili mielikseen. Takapihan valtameri taas oli jostan niiden väliltä, viihdyttävä, mutta taitavasti kerrottu myös rakenteellisesti.