(Luku)päiväkirja: Uskottava se on, syksy on täällä

 Ja "ensimmäinen syysmylsky" ... Tosin tuon toteamuksen takana on ollut kuulemma Minna noin 3v joskus aikoinaan, kun toukokuussa tuuli vähän kovempaa. Optimisti pienestä pitäen... Nyt ei myrskyä, edellinen myräkkä oli päällä tätä postausta aloitellessani, mutta siitä on jo jonkin verran aikaa.

Yleensä olen pitänyt itseäni edelleen optimistina, mutta nyt välillä epäilyttää. Viime vuosien uutiset ovat nakertaneet uskoa ihmiskuntaan. En ole enää ollenkaan varma ihmisen perimmäisestä hyvyydestä, ennemminkin on kyse säännön vahvistavista poikkeuksista. Eteenpäin kuitenkin kai pitää mennä. Tietäisi vaan minne.

Luovuutta ja glitteriä 

Myrskyn ja ihmiskunnan kohtalon pohdinnan ohessa sitä ehtii vaikka lukemaan ja syyskuussa olenkin tosiaan enemmän lukenut kuin kirjoittanut, ainakin jos blogia tutkailee. Tuossa kesällä jossain kohtaa ryhdyin lukemaan Julia Cameronin kirjaa Tie luovuuteen: Henkinen polku syvempään luovuuteen, jota jossain podcastissa kehuttiin. Siinä on kaikenlaisia harjoituksia, joiden avulla kuulemma saavuttaa paremmin oman luovuutensa tai taiteilijuutensa ja siihen liittyviä tavoitteita. Minä olen edelleen noin luvussa yksi harjoitusten osalta, vaikka vaiheet kestävät kirjan mukaan noin viikon. Aamusivuja kirjoittelen säännöllisen epäsäännöllisesti vaaleanpunaiseen glitter-kissa vihkoon, mutta kirjan ehdottamat "taidetapaamiset" vai mitä ne nyt taas olivat, ovat jääneet tietoisesti vähiin. Ehkä joskus sitten... 

Ei liene mitenkään yllättävää, etten edelleenkään ole luovassa ammatissa tai elätä itseäni taiteellani. En myöskään tee taidetta, minkäänlaista. 

No, se siitä. 

Pistetään pohdinnat viidenkympin villityksen piikkiin. Ihan muualta jostain poimin aamusivuihini ajatuksen positiivisesta listasta. Elämästäni löytyy paljon asioita, joista voin olla iloinen ja kiitollinen. On hyvä muistuttaa itseään säännöllisesti siitä, että kaikki on tosiasiassa erittäin hyvin. Tätä tulen jatkamaan yhtä säännöllisesti kuin aamusivujakin, kirjallisesti siis, ajatuksen tasolla koitan muistaa joka päivä. 

Pelit ja identiteetti 

Itsensä tunteminen on vaikeaa ja meillä on kai jokaisella erilaisia tapoja yrittää saada selkoa olemuksestamme. Uskon kaikkien peilaavan tuntemuksiaan koko ajan ympäristön elementeista, mutta aika harvalla kai on kyky tiedostaa peilikuvan muotoa tarkemmin. 

Aleksandr Manzos peilaa kirjassaan Pelattu elämä, miten erilaisten pelihahmojen käyttö on tukenut oman identiteetin tiedostamista. Pohtiessaan sitä, miksi naishahmolla pelaaminen tuntuu luontevammalta kuin machomies supersankarina, saa kiinni asioista, joita on tosielämässä vaikea tunnistaa. Samalla, kun kirjailija kuvaa omaa matkaansa lähemmäs tasapainoista itsensätuntemusta, hän piirtää lukijan eteen pelien kehityksen kaaren. 

Minä tartuin kirjaan nimenomaan noiden pelien takia. En ole koskaan ollut "pelaaja", vaan haahuillut pelien reunamailla. Olihan minulla Donkey Kong aikoinaan, opiskeluaikoina tutustuin Baldur's Gateen ja lasten kanssa puhelimeeni latautui Pokemon Go, jonka näköjään avaan edelleen enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Luin mielenkiinnolla kuvausta eri pelityypeistä ja pelaamisen kehittymisestä yhden asiantuntijan näkökulmasta. Tunnistin kuvauksista yllättävän paljon. "Ehtimättä pelaamaan" olin kuitenkin imenyt tietoa, nimiä ja tuntemuksia lähipiiristä ahkerasti. 

Pelattu elämä on mielenkiintoinen ja se on itse asiassa hyvä muistutus myös vanhemmille siitä, miten pelien vaikutus voi olla paljon syvempi kuin hetken huvitus räiskinnän keskellä. Peleistä voi löytyä myös tukea nuoren identiteetin muodostumiseen, vaikka toisaalta peliyhteisö ja -maailma voi olla myös julma ja korostuneen toksinen toisilta kulmiltaan. Olisi hyvä seurata, missä ja millaisessa kontekstissa lapset siellä pyörivät. Vaikeaa, tiedän. 

Yksityiskohdat ja identiteetti

Ia Genbergin kirja Yksityiskohdat ja sen hypetys osui silmiini säännöllisesti sen julkaisusta lähtien. Kerrankin kehut osuivat paikalleen ja voin jatkaa hypen nostoa. Jokaisessa luvussa kuvataan yksi ihminen ja kertojan suhde häneen. Samalla aukeaa kertojan elämästä jotain tärkeää. Yksityiskohdat muodostavat hahmon heijasteena lähellä olevien kanvaasiin. 

"Elämme oman tarinamme puitteissa monta pienempää elämää muiden kanssa, ihmisten jotka tulevat ja menevät, ystävien jotka katoavat omille teilleen tai lasten jotka kasvavat - en vain ole koskaan ymmärtänyt, missä ne varsinaiset puitteet ovat. 
[....] Ei ole mitään "alkua" eikä "loppua", ei varsinaista aikajärjestystäkään, on vain pelkkä silmänräpäys ja kaikki mitä siihen sisältyy." 

Siinä se. Onko mitään suurta suunnitelmaa tai edes tarinan kaarta, vai onko kyse vain hetkistä, yksityiskohdista, joista lopulta muodostuu sekalainen kokoelma, eli elämä ? Tai ainakin me itse ja identiteettimme on kasa kokemuksien fragmentteja kaleidoskoopissa. Kuva näyttää erilaiselta riippuen siitä, kuka katsoo tai mistä suunnasta. Fragmentteja jokainen kerää mukaansa lähelle osuvien ihmisten, ympäristön, tapahtumien tai vaikka pelien myötä. 

Mitenkähän pitkälle yksityiskohtien kokoelmaansa voi itse vaikuttaa ? Ehkä juuri tämän takia on niin tärkeää opetella asettamaan omat rajansa, hakeutua paikkaan ja seuraan joka tekee hyvää, etsiä kauneutta. 

Mielenkiintoista ja jännää, miten Yksityiskohdat-kirja sai ajatukset rullaamaan - ja kuitenkin sen rakenne ja sisältö on yksinkertainen. Kerrotaan vain muutamasta ihmisestä ja millaisena kertoja tämän näkee. Silti kuvaksi koostuu kertojan oma hahmo ja lukija ryhtyy pohtimaan oman olemuksensa osia. 

Jotain vähän samanlaista välähteli mielessäni myös Rachel Cuskin trilogian kohdalla aikoinaan.