Kun Tieto-Finlandian 2022 voittaja kerrottiin, mielenkiintoni heräsi välittömästi. Kirjapalkinnon sai kirja kirjoista. Eikä mistä tahansa kirjoista, vaan "poikkeuskirjoista", sellaisista, joihin voi upota ja jotka jo pelkästään pituudellaan ja jollain erityispiirteeltään kielellisesti, rakenteellisesti tai aiheeltaan, kuuluisivat klassikkokaanoniin, mutta eivät välttämättä löydy listoilta.
Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista
Storytel palvelusta äänikirjana - lukijana Juha Haanperä
Pakkohan tuohon oli tarttua. En heti tullut hankkineeksi kirjaa, eikä siitä löytynyt ekirjaversiota, joten päädyin kuuntelemaan äänikirjaa. Pelkäsin ratkaisun olevan sopimaton kirjan esseemuotoiseen sisältöön, mutta itse asiassa homma toimi. Kuuuntelin luvun (esseen) kerrallaan. Yleensä yhden päivässä, välillä enemmän. Välttelin illalla kuuntelua, sillä kesken nukahtaminen harmitti ja nämä tekstit vaativat keskittymistä.
Heti alussa Ville-Juhani Sutinen koukutti minut jatkamaan kuvatessaan poikkeuskirjallisuuden lukemista seuraavasti :
"Kyse on apokalyptisesta hyggeilystä, joka rentouttaa samoin kuin sähköisku..."
Kuinka voisinkaan jättää väliin jotain tällaista ? Varmasti vaivan arvoista. (Pun intended)
Suurimmassa osaa lukuja kuvataan yhtä kirjaa, yleensä suhteessa johonkin ilmiöön, aikakauteen tai lukemiseen liittyvään ominaisuuteen. Rakenne toimii ja lukijan mielenkiinto säilyy. Huomasin myös kirjoittavani muistiinpanoja puhelimeen asioista, jotka pitäisi muistaa blogatessa. Itse asiassa aloittaessani kirjoittamaan tätä postausta, olin kirjassa vasta vähän yli puolenvälin.
Ääneen lukemisesta
Yli puoleenväliin, tarkemmin sanottuna lukuun 10, piti odottaa, kunnes aiheeksi tuli teos, jonka tunnistan ja olen jopa lukenut eli Dostojevskin Karamazovin veljekset. Tuolla se on hyllyssä nytkin, mutta lukemisesta on niin kauan, että muistan vain tuntemuksia (hidas juoni, paljon puhetta, sekopäiset hahmot). En kuollaksenikaan pystyisi kuvaamaan tarinaa ja henkilöhahmotkin muistan kai pääasiassa kirjan nimen vinkkaamana.
Tuttu kirja ei kuitenkaan saanut minua aloittamaan tätä postausta vaan kappaleen pohdinta ääneen lukemisesta ja äänikirjoista. Kirjallisuushan (tarinat) alunperin oli ääneen kerrottua ennen kirjoituksen kehittymistä ja siksi ääneen lukeminen kai jatkui niin pitkään standardina ennen hiljaa itsekseen lukemisen yleistymistä. Kirjan lukeminen ääneen toiselle on kuitenkin paitsi miellyttävää yhdessäoloa, myös rakkaudenteko. Silloin niin lukija kuin kuuntelija antavat toisilleen jotain arvokasta ja jakavat yhteisen kokemuksen.
Joululomalla juttelimme Isännän kanssa siitä, miten hän nuorena luki minulle ääneen ranskaksi. Kävimme läpi monenlaisia kirjoja, mutta
Alphonse Daudet'n Lettres de mon Moulin tuli käytyä läpi useampaan kertaan ja kai vähän lastenkin tultua kuvaan mukaan. Muistan edelleen ensimmäisen tarinan aloituksen sillä halusin kuulla sen yhä uudelleen ja uudelleen. Siinä kirjailija asettuu myllyynsä ja valmistautuu tarinointiin.
"Ce sont les lapins qui ont été étonnés!... Depuis si longtemps qu'ils voyaient la porte du moulin fermée, les murs et la plate-forme envahis par les herbes, ils avaient fini par croire que la race des meuniers était éteinte, et, trouvant la place bonne, ils en avaient fait quelque chose comme un quartier général, un centre d'opérations stratégiques: le moulin de Jemmapes des lapins..."
Ääneen lukemisessa on taikaa ja voin kuulla mielessäni rakkaan äänen noita rivejä lukiessani.
Olen samaa mieltä siitä, että äänikirjojen kuuntelusta puuttuu vuorovaikutus lukijan kanssa, joka livetilanteessa syntyy. Samoin äänikirjojen kanssa on hankala palata mielenkiintoisiin kohtiin, tai tarkistaa esimerkiksi kirjojen nimiä eri luvuista, minkä huomaan vajavaisten muistiinpanojeni myötä hankalaksi myös tämän kirjan osalta. (Siksi ehkä vielä hankin paperiversionkin käsiini).
En kuitenkaan aivan allekirjoita sitä, että äänikirjojen automaattisesti pitäisi olla helppoa kuunneltavaa, tai jotenkin lyhyitä tai uudella tavalla kirjoitettuja. Olen erityisen paljon nauttinut pitkistä äänikirjoista, joihin voi uppoutua samoin kuin olen aina pitänyt tiiliskivistä luettavana. Huomaan myös käyväni päänsisäistä dialogia lukijan kanssa tätä kirjaa kuunnellessani. Väitän sen osittain triggeröityvän juurikin kuuntelun ansiosta - aivan kuin vastaisin keskustelussa esiin tulleisiin aiheisiin. Toki hyvällä lukijalla on vaikutusta ja Juha Haanperän pohdiskeleva tyyli on omiaan kutsumaan ajatauksia esiin myös kuuntelijalta. Aivan kuin hän odottaisikin vastapalloja.
Kirjat matkalla ja matkoista
Lukemisen tapa ja muoto eivät ole ainoita asioita lukukokemukseen ja kirjan sisäiseen tulkintaan vaikuttavia asioita. Sutisen kertoessa laajoista matkakuvauksista, myös lukupaikka korostuu. Jos sohvannurkassa Kyllikki Villan rahtilaivamatkoista lukeminen (tai kuuntelu) vie minutkin aalloille kirjoittamaan, niin saman kirjan kuuntelu mm. Lissabonissa laajentaisi varmasti kokemusta. Ei ole sattumaa, että Marcel Proust on minulla vuosien ajan ollut osana Etelä-Ranskan lomien lukulistaa. Tosin nykyisessä osassa hän on Pariisissa ja huomaan lukevani kirjaa myös Espoon maisemissa. Tiedä sitten, mitä tuo kertoo mielenmaisemistani.
Toisaalta kirjan lukupaikka saattaa korostaa lukukokemusta yllättävilläkin tavoilla. Joitakin vuosia sitten päätin kuunnella äänikirjana jo moneen kertaan lukemani Taru sormusten herrasta -trilogian. Osuin junaan Lontoosta Stansteadin lentokentälle samaan aikaan kun Frodo ja Sam vaelsivat Mordorin mustilla rinteillä. Yhä edelleen junan kolke ja ikkunasta näkyvät likaiset takapihat ja radanvarren hiilipinoilta näyttävät, mutta todennäköisesti jotain kiviainesta olevat suuret kasat, yhdistyvät mielessäni kirjan kuvaukseen likaisista ja kuolleista kukkuloista. Oli kuin juna ja liike olisivat vieneet minut jonnekin kahden todellisuuden välitilaan. Aistit herkistyivät ja sormuksen ritarien vaelluksen vaivalloisuus ja kauhut korostuivat. Mielikuva on elävä ja todennäköisesti myös pysyvä, kaikkien muiden kirjoihin liittyvien lukupaikkojen muistojen joukossa.
Lopun vaikeus
Vaivan arvoista on täynnä tällaiselle "kirjallisuusmaallikollekin" mielenkiintoisia aiheita, jotka saavat aivosolut liikkeelle. Kirjan muoto on helposti lähestyttävä ja luvut selkeitä. Joissakin arvioissa on Vaivan arvoista luokiteltu hieman elitistiseksi ja etäännyttäväksi. Aivan kuin lukijan lukeneisuuden taso ja kirjallisuuden teorian tietämyksen pitäisi vastata tiettyjä standardeja, ennen kuin voisi tarttua kuvattuihin kirjoihin. Minä en kokenut Sutisen tekstejä aivan noin.
Toki pääsin hieman nauramaan itselleni, kun koin riemastuttavan tirkistelyhetken Sutisen kuvatessa sitä, miten toisinaan rinnastetaan pitkä teos = vaikeasti luettava = poikkeuskirjallisuus, ja hän miettii kirjoittavatko kirjailijat toisinaan vaikeasti lähestyttäviä teoksia pelätessään epäonnistumista. Oletuksena tuossa kohtaa on, että kovin vaikeaa ja massiivista teosta ei moni jaksa lukea tarpeeksi tarkasti uskaltaakseen arvioida sitä yleensä käytettävillä kriteereillä. Tirkistelyn tunne tuli käytetystä esimerkistä (Miki Liukkonen). Pääsikö maallikko kurkistamaan Suomen kirjallisen maailman jännitteisiin ?
Loppua kohden Vaivan arvoista kuitenkin muuttui hieman vaikeammin kuunneltavaksi. Tässä kohtaa minun tosiaan pitää hankkia kirja painettuna versiona, sillä viimeiset luvut eivät sen paremmin rakenteellisesti kuin sisällöltään ole mielessäni selkeästi jäsentyneinä. Muisti ei kanna polveilevan ajatuksen seurana ja jäljelle jää vähän fragmentoitunut kokemus. Niin, ja tosiaan, ajatus "Maalaisjärjen aikakaudesta" kirjallisuudessa rinnastettuna pinnalliseen ja henkilökeskeisenä vajaaseen kuvaan maailmasta nykykirjailijoiden tuotoksissa, saattaa tosiaan kuulostaa hieman ylimieliseltä. Tosin minusta siinä katsottiin alaspäin ennemminkin kirjailijoihin kuin lukijoihin.
Kuvittelen silti saavani kiinni ajatuksen hännästä. Vain sisäänpäin, itseyteen ja omiin kokemuksiin katsomalla, ei voi välittää kuvaa ympäröivästä maailmasta, jollei ole vahvaa pohjaa historiasta ja yhteiskunnasta. Konteksti puuttuu tai jää vajaaksi. Ajatuksilla ja tunteilla on arvoa, mutta yksilön kokemus jää kuplaan lillumaan ilman sen positiointia aikaan, paikkaan ja yleiseen ajatteluun.
Tässä kohtaa olisin taas kaivannut esimerkkejä, joita Sutinen kenties yleisön kiukkua välttääkseen, harmittavasti kieltäytyy antamasta. Hämärästi tunnistan tunteen, mutten kykene sitä kristallisoimaan mielipiteeksi tai yhdistämään johonkin lukemaani. Ehkä tietämykseni ja asiantuntevuuteni ei tässä kohtaa tosiaan riitä.
Mitä jäi käteen ?
Nautin kirjan kuuntelusta todella paljon. Olen täälläkin monesti kertonut, miten väsymyksen myötä olen usein tarttunut ns. "helppoon luettavaan". Nyt taas muistan, miten virkistävää voi olla hieman venytellä jähmettyneitä aivoja ja haastaa ymmärrystään. Turruttavan virran mukana ajelehtimisen sijasta tarttuu tukkiin ja vetää henkeä.
Lukulista ei karttunut kirjan esimerkeistä ihan niin paljon kuin voisi kuvitella. Luen mielelläni Sutisen kuvauksia poikkeuskirjallisuudesta, mutten välttämättä itse halua tarttua massiivisiin teoksiin. Ehkä sentään pari pitäisi lukea. Esimerkiksi Dorothy Richardsonin Pilgrimage, jos kerran luen siihen vertautuvaa Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Myös Alan Mooren Jerusalem alkoi kiinnostamaan.
Aion myös lukea, tai ainakin selata, Vaivan arvoista uudelleen painettuna versiona. Teemoja oli monia. Yllä kommentoin vain ilmeisimpiä ajatauksia herättäneitä. Sosialistisen realismin kuvaus suhteessa nykyajan viihdekirjallisuuteen oli herkullinen vertaus ja varsin osuva. Viime vuosisadan alun Euroopan rajattomuus ja yksilön kulttuurisen vapauden huuma ennen kuin sodat pirstaloivat sekä maantieteen että ajattelun, selittävät osittain kiinnostukseni juuri tuohon aikakauteen. En ollutkaan ajatellut sitä ihan tuosta näkökulmasta.
Ehkä juuri tuon teeman vuoksi lainasin kirjastosta myös Sutisen teoksen Kadotettu sukupolvi.
