(Luku)päiväkirja: Sydänsurujen historia ja säkenöivät oikukkaat

Nuorempana luin aina vain fiktiota ja romaaneja, paljon fantasiaa ja dekkareita. Kaipasin tarinan kaarta, mielikuvituksellisia tapahtumia ja jännitystä. Vähän vanhempana alkoivat myös elämäkerrat kiinnostaa. Monesti todellisuus olikin tarua ihmeellisempää. 

Nyt muutaman viime vuoden aikana huomaan tietokirjojen valtaavan lukulistaani ennennäkemättömällä tavalla. Fiktiota luen edelleen, mutta usein huomaan kaipaavani jotain erilaista. Jotain, mitä voi lukea pätkissä tarinan katkeamatta - en oikein enää jaksa keskittyä pidempään fiktiiviseen kertomukseen, jollei se ole oikeasti todella hyvä. 

Kovin vaikeatajuinen tietokirja ei pätkissä luettavaksi tietysti sovi sekään. Muistan edelleen vaikeuteni Hawkinsin Ajan lyhyt historia-kirjan kohdalla. Ehkä juuri tuohon aikoinaan tartuttuani sain jonkinlaisen pelonsekaisen vierastuksen tietokirjallisuuteen. Nykyään onneksi ilmestyy paljon vetävästi kirjoitettua, osittain kirjoittajan omakohtaisia kokemuksia ja toisaalta tutkimustuloksia esittelevää kirjallisuutta. En tiedä ovatko nuo "oikeaa" tietokirjallisuutta, tai jossain popularisoidun tietokirjallisuuden ja omaelämäkerrallisuuden välissä, mutta mielenkiintoisia kuitenkin. 

Viime aikoina olen tullut tarttuneeksi kahteen, joissa yhdistyvät romantiikka, historia ja naisnäkökulma. Pidin kummastakin. 

Henna Karppinen-Kummunmäki : Sydänsurujen historia 

Oma ostos Turun kirjamessuilta, painettu versio 

Jo aiemmin mainitsin, miten Karppinen-Kummunmäki tarttuu aiheeseen ihmiskunnan taipumuksesta rakastua ja saada / aiheuttaa sydänsuruja. Samalla saamme näkyvyyttä myös parisuhteiden muutoksesta vuosisatojen varrella ja historian vaikutuksesta naisen asemaan, mikä tietysti on osaltaan ohjannut mahdollisten sydänsurujen vaikutusta myös elämään (ja sydänsuruissa vellomisen mahdollisuuteen) yleensä. 

Kerronta on tarkasti taustoitettua ja esimerkkejä lauluista, historiasta tai yleensä taiteesta riittää välillä listoiksi asti. Kirjoittaja on tunnetusti kiinnostunut musiikista ja tanssista (hänen toinen teoksensa kertoo lavatansseista), joten on laulujen suuri osuus on ymmärrettävää. Minua tuo välillä puudutti. Tunnistan toki vanhempiakin hittejä, mutta välillä tuntui niiden listaaminen olevan vähän sivutäyttöä. 

Minua kiinnostivat eniten historian esimerkit kuuluisista sydänsuruista, sekä ajatukset naisten aseman vaikutuksesta sydänsuruista aiheutuviin seurauksiin. Onhan ollut aikoja, jolloin parisuhteen rikkoutuminen oli naisen vika, tapahtui se sitten millä perusteella tahansa. Jos nainen jätti, oli kyseessä huono nainen. Miehen jättäessä, oli nainen tehnyt jotain väärin. Niin tai näin, aina väärinpäin... 

Minulla on kai ollut onnea matkassa, sillä onnellinen avioliittoni on toistaiseksi kestänyt jo 22 vuotta ja yhdessäoloa kohta lähemmäs 30. Toki matkan varrella on ollut haastaviakin hetkiä, mutta varsinaisia sydänsuruja joudun etsimään aika monen vuoden takaa. Se ei kuitenkaan estä minua eläytymästä kerrottujen tarinoiden tunnevirtoihin tai myötäelämään myös kirjoittajan omissa kokemuksissa. Tämä tietokirja onkin mielenkiintoinen sekoitus faktaa, kulttuurikontekstia (lauluja jne.) sekä henkilökohtaisia sydänsuruja. Kokonaisuus on viihdyttävä. Tieto ei puuduta, eivätkä sydänsurut muutu liian pateettisiksi. Juuri sellainen tietokirja, jota nykyään mielelläni luen iltaisin ennen nukahtamista. 

Toinen mielenkiintoiseksi ja viihdyttäväksi osoittaunut tietokirja kertoo naisista. Tarkemmin ottaen siinä listataan Suomen kultakauden ehkä hivenen tuntemattomammiksi jääneitä naisvaikuttajia. 

Hanna-Reetta Schreck : Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia

Äänikirja, Storytel - lukijana Krista Putkonen-Örn

Yllätyin siitä, miten hyvin tällainen tietokirja soveltui kuunneltavaksi äänikirjana. Jotenkin sitä aina kuvittelee tietokirjan olevan vähän kuiva lista nimiä ja vuosilukuja ja sellaisen kuuntelu nukuttaa minut välittömästi. Säkenöivät ja oikukkaat on kuitenkin kirjoitettu niin tarinallisesti, että naisten kohtaloiden seuraaminen suorastaan koukuttaa. Nimiä toki riittää ja vuosiakin, mutta ehkä joukossa on sen verran paljon historiasta tuttua, että ne eivät häiritse "juonenkulkua". 

Listalta löytyy nimiä, joihin ei välttämättä törmää kovin usein yleisimpien Suomen kulta-ajan kuvausten joukossa. Toki Aino Sibelius, Ellan Edelfelt ja Tyra Thesleff olivat ennestään tuttuja, mutta ehkä enemmänkin lähipiirinsä kuuluisuuden vuoksi, kuin omina itseinään. Heidän lisäkseen löysin useamman naisen, joista en ollut aiemmin kuullut kuin nimen. Alma Söderhjelm, Siri von Essen, Sigrid af Forselles mainitakseni joitakin - tiedenainen, näyttelijä ja kriitikko, sekä kolmantena maailmalla tunnettu kuvanveistäjä. Heistä ei koulussa puhuttu mitään. Niin kuin ei toisaalta muistakaan kirjan naisista. 

Jotkut naisista hankkivat perheen, suurin osa ei. Jos uran ja perheen yhdistäminen on nykyäänkin haastavaa, oli se viime vuosisadan alussa miltei mahdotonta. "Luonnottoman" eli älykkään ja omaa tekemistä kaipaavan naisen ei edes odotettu toivovan rakkautta tai perhettä. Tuntuu käsittämättömältä, mutta en ole ihan varma, miten pitkälle noista ajoista on lopultakaan päästy, jos pintaa vähän raaputetaan. Toki kai sentään jonkun verran. 

Pidin kirjasta kovasti. Naisten elämänkohtalot ovat mielenkiintoisia ja Hanna-Reetta Schreck osaa tuoda kirjaansa juuri sopivasti omaa näkökulmaa, jotta hän luo kehyksen sitomaan eri henkilöt yhteen. Jokaisen luvun alussa on Schreckin kirje luvun naiselle, jossa hän ruotii omaa suhdettaan kyseiseen historialliseen hahmoon. Minä pidin noita kirjeitä mielenkiintoisina, sillä ne toivat lisätason, jolla sai peilattua myös omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan sekä kontekstiin että aiheena olevaan naiseen. 

Myös aikakausi nousee esille elävänä ja rehevänä. Kirjan naiset elivät noin suurin piirtein samoihin aikoihin, jolloin historialliset tapahtumat ja henkilöhahmot myös risteävät ja kohtaavat tarinasta toiseen. Opin paljon uutta, muistin paljon aiemmin kuulemaani. Kaikkiaan pidin kirjasta kovasti, 

Niin, ja Krista Putkonen-Örn on suvereeni lukija. Hänen nimensä äänikirjan "kansilehdellä" on tae laadukkaasta, elävästä, muttei näytellystä lukemisesta.