Taustapeili 2021

Taas on aika katsoa taaksepäin. 

Minulle tämä ei ole luontaista, sillä yleensä viiletän vauhdilla kohti tulevaa, mutta kerran vuodessa pysähdyn mielenkiinnolla. Todennäköisesti syynä ovat kaikenlaiset graafit, joita tosin on luvassa vasta sitten seuraavaan postaukseen. Nyt vähän pohdintaa. 

Vuosi 2021 on ollut sanalla sanottuna omituinen. Jos olisin tosissani suunnitellut jotain, voisin sanoa, ettei mikään mennyt suunnitelmieni mukaan. Kun en suunnitellut, sanon vain, etten minä ihan tällaista odottanut. Koko vuosi kului jonkinlaisessa välitilassa. Niin kuin kai koko maailmalla.

Iso K on tietysti ollut kaikkialla ja luonut taustan, mutta en oikein voin syyttää pelkästään sitä vuoden omituisuudesta. Tämä oli myös ensimmäinen kokonainen vuosi "kahden maan perheenä". Kaikkiaan selvisimme poikien kanssa vallan mainiosti. Rutiinit toimivat ja aika kului, mutta ikävä oli tietysti koko ajan - paitsi silloin, kun oltiin yhdessä. 

Vuoteen mahtui siis huikeita kohokohtia. 

Alkuvuosi on jonkinlaisen sumun peitossa, mutta kesäkuu Biarritzissa Toton ja isännän kanssa oli ihana. Töitä toki tehtiin, mutta maisemanvaihdos teki hyvää, eikä Baskimaassa ole vierailupaikkana muuta vikaa kuin sadepitoinen Atlantin sää. 

Heinäkuu lomailtiin helteisessä Suomessa koko perhe yhdessä ja vähän myös äiti omillaan. Ihanaa! 

Isommat pojat viettivät syyslomansa Biarritzissa ja minä elin tietysti hengessä mukana. Marraskuussa saimme viettää kokonaisen pitkän viikonlopun ihan kaksistaan. Oltiin kuin opiskeluaikoina. 

Ja nyt saimme isännän kotiin peräti kuukaudeksi - ensin hän käväisi esikoisensa ylioppilasjuhlissa ja nyt sitten viettää joulua ja uutta vuotta meidän kanssamme.

Kohokohdat vuodessa liittyvät siis selvästi perheeseen ja yhdessä oloon. Sattuneesta syystä olemmekin poikien kanssa viettäneet enemmän aikaa kotosalla kuin varmaan koskaan. Yhdessäolo on ennemminkin lähentänyt kuin erottanut, eli jotain positiivista erityisvuodessakin.  

Kun sitten katselen niitä vähän ikävämpiä asioita, ne valitettavasti näyttävät liittyvän töihin, stressiin ja väsymykseen. Toki erikoistilanne vaikuttaa taustalla, eikä ollut isäntäkään kotona pakottamassa hidastamaan tahtia, mutta kahden viikon pakkotauko lokakuussa kertoi jo pidemmän aikaa tuloillaan olleesta... niin mistä? En romahtanut, selkäranka ei katkennut, mutta kahden viikon tauolla katosi rinnasta paino, henki alkoi kulkemaan uudelleen, perspektiivi laajeni. Pikästä aikaa tunsin eläväni, enkä vain tekeväni töitä. Tauko siis lasketaan positiivisiin, sen tarve negatiivisiin. 

En ole kuivilla vieläkään. Pitää vahtia omaa vauhtiaan, pitää puolustaa rajojaan - ensi vuosi näyttänee, miten käy. 

Harmillisesti näyttää vuosi myös päättyvän terveysharmien kera. Näin viimeisellä viikolla on suunta taas lääkäriin. Todennäköisesti ei mitään vakavaa, mutta tarkistettavaa kuitenkin. Kävi tuossa mielessä sekin, josko kroppa yrittää viestiä muutoksen tarpeesta...  

Mitä sitten oikein olen arkena puuhannut vuoden aikana? 

Töitä. Lukenut jotain (graafit seuraavat). Töitä. Neuloosi jatkui, mutta lieveni vähän. Kokkausjumi ei helpottanut yhtään, mutta loppuvuodesta pistin Ruokaboksin tilaukseen. Taivaallista. Ei enää hätää illan ruoasta, kun reseptit ja ainekset ovat valmiina. Ihan parasta on lykätä reseptivihko pojalle käteen ja istua sitten valmiiseen ruokapöytään suoraan palaverin päätyttyä. Luksusta suorastaan. 

Helppouden lisäksi minusta tuntuu, että Ruokaboksi on vähentänyt ruokamenojamme. Tämä pitänee todentaa alkuvuodesta seurannalla. Syksyllä seurasin ruokamenoja pari viikkoa. Nyt tehdään sama, mutta Ruokaboksilla. Katsotaan, miten käy. 

(Luku)päiväkirja: Joulu meni jo

 

Hurjaa, miten aika kuluu. Se vain katoaa jonnekin. Piti joulukuussa kirjoittaa joulukalenterikirjoista, ruokakirjoista ja muuten vaan kirjoista. Sitten en oikein edes lukenut - tai no jotain sentään, mutta kaukana suunnitellusta. 

Se tarkoittaa myös Goodreads lukuhaasteen melkein surkeaa tilaa. Haastessa minun piti lukea vuoden aikana 100 kirjaa. Sen ei pitänyt olla kummoinenkaan ongelma. Itse asiassa sen piti olla ihan läpihuutojuttu. Tänä vuonna mikään asia ei ole ollut läpihuutojuttu. Luettuja kirjoja on tällä hetkellä 91. Vuotta on jäljellä 5 päivää. 

Eihän tuokaan ole ollenkaan huono määrä, mutta minulle vähän alakanttiin. Sellainen vuosi. 

Palataan kuitenkin joulukuuhun. Ihan vielä ei ole "Taustapeilin" aika. 

Olemme Toton kanssa nyt pari kertaa lukeneet "joulukalenteri"-kirjoja. Viime vuonna tykkäsimme kovasti Yöjunan tarinasta. Tänä vuonna luettavaksi valikoitui Ruukin salaisuus. Kummassakin seikkailee nuori tyttö unenomaisissa ja vähän pelottavissakin ympäristöissä. 

Flora on saapunut äitinsä kanssa jouluksi Helmerinkylään vanhan kartanon portinvartijan tupaan. Kartanon puutarha vetää Floraa puoleensa ja hän löytää sieltä niin erikoisen ystävän kuin seimen palasia. Vähitellen kartanon tarina alkaa selviämään ja Flora sukeltaa yhä syvemmälle menneisyyden tragediaan. 

Tunnelma ja yliluonnollinen vire tarinoissa kummituksineen ja kirouksineen on mielenkiintoinen, mutta jotenkin en kuitenkaan nyt hirmuisesti pitänyt kirjasta. Vanhemmalle lukijalle loppuratkaisu ja sitä edeltävät tapahtumat ovat vähän ennalta-arvattavia. Henkilöhahmot jäivät jotenkin keskeneräisiksi, ehkä heitä oli tällaiseen tarinaan vähän turhankin paljon. Lisäksi minua jäi ihmetyttämään, miksi joulunodotukseen tarkoitetut kirjat kertovat kadonneista ihmisistä, kuolemasta, kummituksista ja onnettomista kohtaloista? Ruukin salaisuus oli jotenkin Yöjunaakin paljon surumielisempi. Ensi vuonna haluaisin lukea jotain iloisempaa. 

Muuten joulukuussa tulin lukeneeksi vain yhden kirjan loppuun. Kuuntelin nimittäin äänikirjana The Murderous Affair of Stone Manor. Siinä oli joulun hömpäksi sopiva tarina. Nuori nainen perii vanhan rakennuksen Skotlannista ja lähtee tutkimaan perintöään. Mukaan änkeää uraansa pelastava näyttelijä tekemään dokumenttia. Joukkoon heitetään komea yleismies ja kirottu aarre ja hauskasti kirjoitettu tarina. Nauratti, vaikka oli tarinassa tietysti myös murha. 

Noin muuten on menty ja mennään vähän asialinjalla. Olen kummasti tykästynyt kuuntelemaan äänikirjana Kaari Utrion elämäkertaa Kaari: Kirjailija Kaari Utrion elämä. Olen tietysti lukenut jo nuorena hänen kirjojaan ja lehdistä vaiheistaan, mutta on mielenkiintoista saada tällainen kokonaisnäkemys. 

Lisäksi sain joululahjaksi toivomani opuksen Suomen ruokahistoria - suolalihasta sushiin. Se on parin ensimmäisen luvun perusteella mukaansatempaava ja täynnä asiaa. 

Käsissä on siis niin pitkä tietokirja kuin pitkä elämäkertakin. Lukumääräisesti ei siis kirjoja taida enää tälle vuodelle kertyä montaa, varsinkin kun välipäivät menevät tänä vuonna töiden parissa. Yhtään en kuitenkaan valita. Mielenkiitnoista luettavaa riittää. 

(Ruoka)päiväkirja - Ylioppilasjuhlat!

 

Meillä oli juhlat. Hitsit, että tuntuu oudolta sanoa näin, mutta tosi se on. 

Esikoisen ylioppilasjuhlat pidettiin - kutistettuina ja porrastettuina, mutta kuitenkin. Oli kivaa. Ainakin meillä ja näyttivät vieraatkin viihtyvän. 

Äiti tietysti ylpeänä ja vähän itku kurkussa - miten äidin pieni voi olla jo noin iso? 

Kahdet rippijuhlat se otti, mutta opin sentään. Essu valokuvassa on harhaanjohtava, sillä näihin juhliin en tehnyt muuta kuin mietin, mitä halutaan ja purin pakkauksista. Oli se helpottavaa, kun suurin piirtein kaikki tuli valmiina kotiovelle. Vain juustot ja vähän lohta kävin ostamassa itse. Loput tilattiin Patisserie Teemu Auran valikoimista. Palvelu pelasi ja tuotteet olivat herkullisen lisäksi myös hyvän kokoisia. Tilataan toistekin. 

Hyvää oli. Merellinen voileipäkakku ja kasvisversio tekivät kauppansa. Vegaaninen suklaa-kirsikkakakku oli huippuhyvä. Suutuntuma oli jotenkin yllättävän kevyen oloinen, vaikken toki dieettiversioksi tätä silti kuvittele. Kunhan oli sekoitettu jotenkin ihanan pilvimäiseksi. Lisäkoristeeksi nakkasin keskelle tuotelistalta silmiini ihan ensimmäisenä osuneen "valkolakki" macaronin. Eikös sovikin mainiosti ? 

Muutenkin macaronsit olivat herkullisia. Pistaasi, vadelma ja kardemumma-kinuski ylioppilasmacaronsin lakutäytteen kavereina katosivat tarjoiluastiasta nopeasti. 

Menun henkilökohtaisesta tarinaosuudesta vastasi tällä kertaa juustotarjotin, tai oikeastaan sen lisukkeet. 

• Comté on kautta aikojen ollut meidän poikien herkkua ja erityisesti esikoinen tykkää dipata sitä ranskalaiseen kondimenttiin eli vähän sinappimaiseen Savoraan. Sitä siis paloina tarjolla ja dippi vieressä. 
• Hunajaisen vuohenjuuston kaveriksi tarjottiin isännän nykyisen kotipaikan eli Baskimaan alueelta tulevaa chilihyytelöä (piment d'Espelette)
• Roitelet-Brien seurana puolestaan oli minun omaa rommilla ja vaniljalla maustettua uuniomenahilloani. 

Sekoitus kotoista, perinteistä ja linkkiä toiseen kotimaahan. Pojan näköistä. 

Juotavana oli Wolfbergerin Crémant d'Alsace kuohuviiniä ja suomalaista Lehtikuohua. Täytyy sanoa, että nuoret pääsivät vähän yllättämään. Kuohuviiniä oli varattu kaikille 18 täyttäneille alkumaljaksi (ja osalle toiseen lasilliseen), mutta Magnum-pullot jäivätkin suurimmaksi osaksi meille varastoon. Lehtikuohua puolestaan kului pullotolkulla. Selvästi nykynuoret osaavat pitää hauskaa (jatkuvasta puheensorinasta ja naurunpurskahduksista päätellen) Lehtikuohun voimalla. Ihan mahtavaa!