Oma ostos Sammakon kirjakaupasta
Runoilija vie mukanaan. Tekstin mukana soljuu, vaikka oma tietämykseni Nietzschen ja Rudolf Steinerin teeseistä on parhaimmillaankin pinnallista ja viittauksiin perustuvaa ja kumpikin päätyy kirjassa keskeiseen asemaan.. Aurelien Benn on nuori runoilija, joka ensimmäisen teoksensa menestyksen jälkeen on juuttunut viinitupien ja hännystelijöiden keskelle, kunnes velkojat pakottavat hänen pois kotikaupungistaan. Matkallaan Aurelien tapaa oudon susikasvoisen miehen, joka tuntuu ilmaantuvan aina suuren muutoksen aikaan. Neuvot ja käskyt, sopimus ja valinnat... onko omaa tahtoa lopulta ollenkaan?
Runoilija jatkaa matkaansa kaupungista ja naisesta toiseen, etsien... niin mitä ? Oivallusta, rakkautta, taidetta, lopullista totuutta ? Ainakin hän joutuu viimein etsimään myös kadonneita muistojaan, joita ilman ei voi kirjoittaa.
Jotenkin kirjan tunnelma vie minut nuoruuteen. Palaan mielessäni lukiolaisina kovasti vakavien, kirjallisuudesta ja filosofiasta puhuvien nuorten luokkatoverieni joukkoon. Poikkeuksetta kyseessä olivat nuoret miehet, jotka tiesivät silloin elämästä kaiken ennen kuin olivat kokeneet yhtään mitään. Samalla tavalla kirjan filosofit ja taiteilijat kuvittelevat löytäneensä totuuden, vaikka oikeasti he vain puhuvat omia kuvitelmiaan.
Taisin jo silloin aikoinaan suhtautua väittelijöihin hieman äidillisesti hymyillen, vaikka toisinaan toki osallistuin keskusteluun itsekin. Mietin välillä Runoilijaa lukiessani, miksi se tuntui niin helpolta lukea. Usein väsyn nopeasti"älykkäisiin" teoksiin. Luulen, että tässä sekoitettiin niin monia elementtejä sujuvasti etenevään formaattiin, että mielenkiinto säilyi. Juoni soljui ja lukija voi valita seuraako Aurelienin seikkailua vai sukeltaako syvemmälle vertauskuviin ja teemoihin. Ehkä lukemista helpottaa myös se, että jotenkin kummasti tarina on kirjoitettu kieli poskella. Karmeita tapahtumia, tuhoutuvia ihmisiä ja samalla lukija miettiin, miten pitkälle pila mahtaa mennä.
Lukiessa Runoilijaa ajatusten laitamilla virnistää musta kissa, vaikka Aurelienin kintereillä vaeltaa samanvärinen koira. Kirjassa väreilee sävyltään Bulgakovin mestariteoksen vivahteita, vaikka Goethen Faust toistuu keskiössä.... Varsinkin loppukohtaus vahvistaa tuttuuden tunnetta ja onhan mukana Margarita. Tosin tässä tulee ilmi myös lukijan kokemuksen merkitys. En ole lukenut Goethea ja Faustin tuntemukseni on parhaimmillaankin pinnallista, mutta Saatana saapuu Moskovaan on mielessä niin kirjana kuin Kansallisteatterin siihen pohjautuvana näytelmänä.
Ihmisen vapaus valita paholaisen houkutusten edessä ja velvollisuus kantaa sitten valintojensa seuraukset on kai toistunut kirjallisuudessa uudelleen ja uudelleen. Samoin palaa kysymys taiteen arvosta ja sen edestä tehtävien uhrausten välttämättömyydesta. Runoilija ei anna kysymyksiin suoraa vastausta sen paremmin kuin edeltäjänsäkään, mutta matka on mielenkiintoinen.
Kirjan runsas esoteerinen aihepiiri puhuttelee takuulla minua, ja olisi ehkä puhutellut enemmänkin 10-20 vuotta sitten, kun elin enemmän piireissä, joissa pikkulapsille luettiin kynttilänvalossa Goethea.
VastaaPoistaMutta aikaa tarvitsen tälle teokselle enemmänkin kuin viikon. Tämä kävi ilmi Sömnö-teosta aloitellessa. Se jäi kesken laina-ajan puitteissa, kun jouduin joka kerta aloittamaan sen alusta. Uskon kuitenkin, että Kännön teosten loppuun saattaminen on palkitsevaa, vaikka niistä ei saisi selkeää juonitiivistelmää aikaan. Tai edes blogijuttuja.
Aika hajanaiseksi jäi kirjoitus, kun kirja herättelee lähinnä monenlaisia erillisinä lepattavia ajatuksia ennemmin kuin selkeän kokonaisuuden hahmotusta.
PoistaOli kuitenkin ihan mielenkiintoinen lukukokemus.
Minulla odottelee Mehiläistie tuossa pinossa. Katsotaan, koska tulee luettua.
Jotenkin en nyt innostu tällaisesta yhtään. Lukiossa ja nuorena kirjallisuudenopiskelijana olisin varmasti ollut innoissani. En tiedä, miksen enää.
VastaaPoistaMinullakin on aikaa tämän tyylilajin edellisestä edustajasta. Yllättävän hyvin kuitenkin tarina soljui.
PoistaPidin Kännön esikoisesta tosi paljon, mutta Sömnö oli minulle aika raskaslukuinen, enkä päässyt siihen juurikaan sisälle. Tämä uutukainen kiinnostelee, mutta tämäkin näyttää vaativan ehkä hieman enemmän keskittymistä kuin mihin omat rahkeet juuri nyt riittävät. Kiva silti kuulla, että koit tämän helppolukuiseksi ja kirja eteni sujuvasti.
VastaaPoistaTämä oli yllättävänkin helppolukuinen. Vähän pelotti alkuun, mutta ehkä kuitenkin juonen klassisuus auttoi pysymään kärryillä.
PoistaApua, kuulostaa ihan liian erikoiselta ja vaativalta minulle. Ja missä te oikein olette lukiota käyneet, kyllä minä ja luokkakaverit käytiin vaan pussikaljalla ja kiinnostuksen kohteet oli vanhempia kundeja kylänraitilla ja bändejä yms eikä yhtään filosofisia :D
VastaaPoistaHeh, taisi vaan osua tuohon kohtaan sellainen porukka (oli sielläkin sitä kaljoittelua myös...)
PoistaVoi että, ne vakavasti Nietzschestä väittelevät, kaiken tietävät nuoret miehet! Muistan hyvin. Itsehän olin naispuolinen versio, mutten ihan niin vakava. Minäkin ajattelen kuin Tuulevi, että nuorempana olisin varmasti ollut ihan pähkinöinä, mutta entä nyt?
VastaaPoistaMinäkin vähän mietin, miten käy, mutta sujuvasti tuo tuli luettua :-)
PoistaMinä en nuorena ollut ihan niin kaikkitietävä (olen tainnut aina olla sen verran pragmaattinen ja kiireinen, etten ihan kaikkeen teoretisointiin kerinnyt mukaan), mutta mainioita olivat nuo nuoret miehet (vaikka välillä tietysti vähän rasittaviakin)
Ah, mainio kirjoitus joka kyllä sai minut kiinnostumaan tästä kirjasta potenssiin sata! En usko, että tällaista kirjallisuutta tulen juuri lukeneeksi nykyään, joten voisi olla varsin piristävä kokeilu. Ehdottomasti lukukokeiluun siis!
VastaaPoistaKiva! Ainakin oli sujuvaa luettavaa.
PoistaMuistan itsekin, kuinka olin vakava lukiolainen ja mielipuuhani koulun ruokatunneilla oli keskustella juuri edeltäneen oppitunnin aiheista syvällisesti. Olin järkyttynyt, kun aloitin yliopiston ja ruokatunnilla keskustelimme tulevista bileistä emmekä edellisen luennon aiheista! No, sittemmin olen hiukan rentoutunut ja muistelen hiukan huvittuneena - tai no, äidillisesti - nuoruuden kirjaviisautta, jossa ei ollut oikeasta elämästä mitään tietoa. Nykyään on hiukan myös alkanut ärsyttää, kuinka kaikki, mitä opetettiin lukiossa, oli miesten sanomaa. Nyt yliopistossa olen yrittänyt tutustua enemmän naisten ajatuksiin.
VastaaPoistaHeikki Kännö kirjailijana on kiinnostanut minua pitkään. Satuin juttelemaan hänen kanssaan Turun kirjamessuilla silloin kun Sömnö oli ilmestynyt. En edelleenkään ole saanut aikaiseksi tarttua hänen kirjoihinsa, koska pelkään niiden vaativan tosi paljon aikaa, enkä tiedä, onko se sen ajan arvoista. Mutta eipä sitä tiedä, ennen kuin kokeilee. Seuraan kyllä kiinnostuneena Kännön uraa, onhan hän turkulainen niin kuin minä ja kirjoittaa hiukan spefiin kallellaan olevaa kirjallisuutta, vaikka en tosin tiedä, mieltääkö hän itse olevansa spefikirjailija.
Turkulainen olen minäkin alunperin ja siksikin Kännö kiinnosti.
PoistaTämä kirja ei minusta vaatinut ihan hirveästi aikaa, vaikka olikin paksu teos. Kirjoitustyyli oli sen verran sujuvaa, että tarina eteni reippasti. Toki en ihan kamalasti myöskään pysähdellyt pohtimaan... kunhan posotin menemään.