Sivut

20.10.2019

Vielä venäläisistä klassikoista - kuukauden teatteri: Lokki

Liput saatu Bloggariklubilla Kansallisteatterilta 

Jatketaan venäläisten klassikoiden tunnelmissa. Olen aiemminkin ihmetellyt, miten asiat tulevat aina jonkinlaisissa sarjoissa. Niin nytkin. Luettuani venäläisistä klassikoista, kävin teatterissa katsomassa venäläistä klassikkoa. Nautin molemmista. Itse asiassa, olin oikein yllättynyt siitä, miten paljon pidin Kansallisteatterin Lokki-versiosta.

Sinänsä Anton Tsehovin Lokki on tyypillinen venäläinen klassikko. Draamaa, taidetta ja suuria tunteita. Rakkautta, epätoivoa - todennäköisesti ensimmäinen johtaa toiseen. Nämä ovat aineksia, jotka yleensä jossain kohtaa saavat rationalistisen minäni väsähtämään ja emotionaalisen minäni tuntemaan henkilöhahmojen kanssa samaa epätoivoa.

Lokki on kertomus siitä, miten ihmiset kävelevät onnensa ohi - eivätkä oikein voi sille mitään. Kun rakastaa toista, joka rakastaa kolmatta, joka haikailee neljännen perään, ei onnelle ja täyttymykselle oikein löydy mitään rakoa. Kun tähän yhdistää epäterveen äiti-poikasuhteen, on tragedia valmis.

Dominoiva äiti on tässä näytelmässä kuin taide sinänsä. Vaatii kaiken, antaa vähän, pitää vallassaan vahvoin sitein. Maria Kuusiluoman upean intensiivinen Irina Nikolajevna Arkadina ei voi toisaalta antaa tilaa pojalleen, toisaalta hyväksyä vanhenemisen tuomaa luopumista tähteydestään.

Maria Kuusiluoma on tietysti suvereeni roolissaan, mutta Konstantinia esittävä Miro Lopperi luo hänelle voimakkaan vastapainon, jolloin näytelmä pysyy lavalla balanssissa. Aksa Korttila Ninana on niin kovin viaton, niin kovin intohimoinen. Vesa Vierikko Irina Nikolajevnan veljenä täydellinen vastapaino tämän diivalle. On ehkä Kansallisteatterin kyseessä ollessa vähän itsestäänselvää, mutta näyttelijät ovat kaikki rooleissaan erittäin taitavia. Vahvat roolisuoritukset kehräävät näytelmään juuri ne  näkymättömät langat, jotka tiukoiksi kiristyessään pyörittävät ihmisiä toistensä ympäri ja luovat kokonaisuutta koossa pitävän jännitteen. Siinä yksi syy nautinnolliseen teatterikokemukseen.

Oman osansa toivat myös puheen lisäksi käytetty liikunnallinen rytmitys ja musiikki. En tunne näytelmää tekstinä (pitäisi varmaan lukea), mutta olisikohan osa tarinasta käännetty liikkeen kielelle? Pysähtyneet asetelmat, vaivihkaiset liikkeet ihmisten välillä ja tarkasti mietityt paikkamerkit veivät osaltaan tarinaa eteenpäin ja piirsivät nuo edellä mainitsemani langat värein katsojan silmien eteen, vaikkei lavastuksessa kuitenkaan mitään langanpätkiä roikoteltu - ei tarvinnut. Lavastus muutenkin oli jännittävän  yksinkertainen, mutta toimiva, symboliikaltaan näytelmän tarinaa tukeva. Erityisesti pidin eri pituisilla jaloilla vinoista tuoleista.

Päällimmäiseksi esityksestä jää mieleen sellaisia sanoja kuin "napakka" ja "jäntevä". Missään kohtaa Lokki ei päästä katsojaa tipahtamaan omiin ajatuksiinsa vaan vyöryttää tarinaa eteenpäin.  Kaikki pysyy koossa, hetkeäkään ei näy venäläisille klassikoille mielessäni tunnusomaista paikallaan veuhtomista. Mennään vääjäämättä eteenpäin.

Pidin tässä esityksessä niin kovin monesta asiasta. Emmi Parviaisin laulu oli upeaa ja vei näytelmän tunnelman pois perinteisestä venäläisestä klassikosta sen teemojen vaatimaan yleismaailmallisuuteen. Lavastuksesta, rytmityksestä ja näyttelijöistä jo kirjoitinkin. Itse asiassa minun on vaikea löytää mitään kritisoitavaa.

Nautin suuresti. Toki olin myös sopivassa mielentilassa Bloggariklubin mielenkiintoisten keskustelujen päälle. Seuraavaksi hypätäänkin sitten venäläisistä klassikoista ranskalaisiin. Luin jo Jean Cocteaun La voix humaine -näytelmän ensi viikon ensi-iltaa silmällä pitäen. Tuskin maltan odottaa.

Liput saatu Bloggariklubilla Kansallisteatterilta 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti