Kauneus on kirous

Lisää kuvateksti

Jos vielä etsii joululomalle lukemista on indonesialaisen Eka Kurniawan Kauneus on kirous varmasti mielenkiintoinen ajanviete leppoisiin lomapäiviin. Toisaalta, jos etsii jotain rauhallista ja rentouttavaa, ei melkein 500 sivua totaalista tapahtumien ja tragedioiden ilotulitusta välttämättä ole suositeltava valinta. 

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous 

Kustantajalta arvostelukappaleena 

"Kun Dewi Ayu eräänä aaliskuisena viikonloppuna nousi haudastaan, hän oli ollut kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena..."

Monessa paikassa siteerattu aloituslause on kieltämättä yksi lukuhistoriani koukuttavimmista. Se myös asettaa sävyn koko kirjalle. Kuolema on vain häiriö, tragedia, joka on kestettävä, mutta joka syystä tai toisesta voi osoittautua varsin häilyväksi olotilaksi. 

Toinen tarinan sukupolvesta toiseen toistuva teema on kauneuden hullaannuttava vaikutus miehiin, jotka petoeläiminä eivät voi itseään hillitä ja siksi (kauniin) naisen kohtalona on tulla raiskatuksi ainakin kerran elämänsä aikana ja himo ohjaa kaikkea muutosta hänen elämässään. 

Jälkimmäinen teema sai minut vähän inhoamaankin kirjaa, sen verran paljon ja usein siinä naisia pantiin halvalla - välillä ihan kirjaimellisesti. Ei siis siinä mielessä mitenkään mieltä ylentävää luettavaa. Eivät miehetkään toki helpolla päässeet. He osoittautuvat yleensä heikoiksi ja viettiensä vietäviksi, eivätkä heidän periaatteensa ja ideologiansa yleensä johda muuhun kuin tappamiseen. 

Kolmen sukupolven ajan Dewi Ayu, hänen tyttärensä ja vielä tyttärentyttärensäkin joutuvat kärsimään kauneutensa vuoksi. Taustalla kuohuu Indonesian historia hollantilaisten lähdöstä, japanilaisten kautta eri ryhmien taisteluun vallasta. Kirjan tapahtumapaikkana on pieni kylä, johon suuren trendit saapuvat pienellä viiveellä ja kahakaksi kärjistyneiden erimielisyyksien välillä voivat kommunisti ja perushallinnon edustajakin pelata yhdessä korttia. Sitten taas tapetaan ja ruokitaan villikoiria ruumiilla. 

Kirjan pelastaa kirjoitustapa ja tarinan rönsyilevyys. Kurniawan tyyliä on verrattu Gabriel Garcia Marquezin rikkaaseen kerrontaan ja kieltämättä ajatus käväisi minunkin mielessäni. Sukupolvien yli kulkeva, pätkittäin etenevä ja vähän töksähteleväänkin hahmonrakennukseen perustuva ja kummallisia maagisia tapahtumia ja kiepsautuksia sisältävä kirja on samalla tavalla täynnä väriä ja valloittavaa tyhmyyttä, joka ohjaa henkilöhahmojen toimintaa. Jotenkin tästä kuitenkin puuttuu Marquezin lempeys ja kauneus, joka ainakin minusta pilkahtelee erityisesti Rakkautta koleran aikaan-romaanissa, ja ajoittain myös Sadan vuoden yksinäisyydessä. 

Kummasti Kauneus on kirous kuitenkin koukuttaa. Ehkä se johtuu siitä, miten tarina soljuu ja kiemurtelee hauskasti lomittain. Aiemmat vihjeet houkuttavat lukemaan tapahtumia eteenpäin. Hyvin kirjoitettu punainen lankaa ei katoa ja lopulta langanpäätkin sidotaan melkoisen nätisti rusettiin. Siinä mielessä eheä kokonaisuus ja varmasti saamansa kansainvälisen huomion arvoinen suoritus kirjoittajalta. 

Silti en voi väittää ihastuneeni kirjaan. Vika tosin saattaa olla enemmänkin uutisissa ja epämiellyttävässä tunteessa siitä, ettei inhottavuus ehkä kuitenkaan kaikkialla ole kaukana todellisuudesta. Erityisesti minua jäi häiritsemään tuo kauneuden asema kirouksena. 

Aika paljon on viime aikoinakin puhuttu siitä, miten jokainen on vastuussa omista teoistaan ja mielihalujensa hallitsemisesta. Eka Kurniawan ihmisyys ei paljon erotu petojen viettien varassa elämisestä. Ideologiatkin ovat lähinnä ulkoa opittuja teesejä, joiden pariin vain ajaudutaan. Kirjasta ei kokonaisuudessaan tule ihmisistä ja ihmisyydestä mitenkään kovin ylevää kuvaa. Kauhistuttaa ajatella, miten realistinen se saattaa kuitenkin olla.