Corpus - kuolema ja kurtisaani

Tämä on nyt kolmas vahva naiskirjailijan taidonnäyte viime ajoilta. Säädyllinen ainesosa ja Kirkkaus jo tuli käsiteltyä. Nyt lähdetään Ranskan vallankumouksen kuohuihin.

Milja Kaunisto: Corpus - kuolema ja kurtisaani 
Kustantajalta luettavaksi 

Toinen osa jatkaa siitä mihin ensimmäinen (Luxus) päättyi. Terrorin aika alkaa ja kuninkaan pää on löyhässä. Marianne jatkaa piiloutumista markiisi de Saden talossa, mutta kenenkään salaisuudet eivät ole turvassa, eivät edes, tai varsinkaan valtaapitävien seuralaisten.

Kuten Luxus-romaanissa ja Milja Kauniston muissakin kirjoissa, historia rönsyilee ja suorastaan hyökkää sivuilta silmille. Veri valuu ja kurtisaanit levittävät haarojaan vallankumouksen sankareille. Pelkoa haisevat kadut, toisiaan vahtivat kansalaiset ja aiemman vallasväen etuja himoitsevat nousukkaat nousevat pääosaan.

Vähän tosin meinasin kyllästyä Maison de Luxen asukkien ja toimintojen kuvailuun - tuntui, että tarina pyöri vähän liiankin paljon "sen" ympärillä eikä juoni oikein päässyt eteenpäin. Onneksi kyseessä oli vain hetkellinen notkahdus ja sitten mentiin taas niin, että heikompia hirvittää. Pyöritystä riitti sivusta toiseen ja runsaudesta tuli melkein ähky, vaikka sivuilla nähtiin nälkää.

Marianne ja Isidore ovat molemmat mielenkiintoisia hahmoja, samoin kuin toki muutkin henkilöt. Varsinkin Isidoren seikkailut koukuttivat ja historiallisista henkilöistä erityisesti Napoleonin hahmon astuminen tarinaan toi taas ihan uutta jännitettä juoneen. Marianne jäi ehkä kuitenkin tällä kertaa hieman varjoon, vaikka lopun koukku kyllä tekee seuraavan osan odotuksesta jo melkein sietämätöntä. (Kuulen markiisi de Saden hykertelevän kiepsahduksesta ja odottavan lukijan tuskasta)

Corpus oli pakko ahmia. Se on värikästä ja yltäkylläistä luettavaa. Kaunisto tuntee historiansa ja osaa nostaa sen elävänä kirjan sivuille. Lopussa sitä on ihan hengästynyt. Vallankumouksen vaiheet ja yksityiskohdat pyörivät päässä vielä monta päivää viimeisen sivun jälkeen.

On se mahtavaa, miten taitavia naiskirjailijoita meillä on! Nämäkin kolme viimeisimmäksi lukemaani romaania kertovat kaikki jollain tavalla historiasta, mutta ovat tyyliltään ja toteutukseltaan hyvin erilaisia. Upeita lukukokemuksia jokainen!

Pihistelyviikko 3 : Ei tästä tule mitään

Taitaa tämä olla aika epätoivoista. Ei edes käyty ulkona syömässä, mutta ruokalasku kipusi silti selvästi yli 400 euron (436€).

Tiedän, että jos olisi pakko, pystyisin pitämään laskun pienempänä. Tällä hetkellä kuitenkin taloudellinen tilanne sallii pienet mieliteot. Emmekä me näköjään pysty niitä pitämään kurissa sitten millään.

Toki viikolla täydennettiin vähän varastoja. Jauhoja, mausteita, oliiviöljyä, meksikoilaista riisiä ja ankankoipia tuli ostettua kaappiin. Sillä siis on varmasti pientä vaikutusta, tai no suurin piirtein 50 euron verran.

Kaikkein suurin vaikutus tuntuu kuitenkin olevan ruokalistalla. Se nimittäin sisälsi normaalia enemmän lihaa. Syötiin pasta bolognesea, itse tehtyjä kebakoita, kotihampurilaisia, ribsejä... Vaikka liha oli lähinnä jauhelihaa eivätkä ribsitkään sentään ole fileen hintaisia, vaikutus on yllättävän selvä. Enemmän kasvisruokaa siis, kun haluaa pitää budjetin kurissa.

Toki oma osuutensa on myös mieliteoilla. Ei saisi ostaa keksejä, ei saisi ostaa jäätelöä (kamalan kallista nykyään) eikä varsinkaan virvoitusjuomia (coca cola -tarjous on budjetin tuho) tai niitä ihania perunarieskoja, joihin olemme koko perhe koukuttuneet (5 pientä maksaa 2,60€ ja ne katoavat todella nopeasti). Itse vain leipomaan ja tekemään herkkuja, niin kulut saa paremmin kuriin.

 Nyt viedään viimeistä viikkoa. Alku näyttää suhteellisen lupaavalta sillä olemme huomenna perjantaissa ja menemme alle satasessa. Tosin viikonloppuna lasku meillä yleensä räjähtääkin. Saa nähdä, miten käy... Itsekuri on ollut parempi viimeisessä rutistuksessa. Sen tiedän jo nyt!

Edellinen viikko täällä

Onko muffinssien aika jo ohi?

Muutama vuosi sitten kuppikakkuja ja muffinsseja tuli vastaan joka lehden sivulla ja blogeissakin vähintään joka toisessa postauksessa. Nyt on ollut sillä rintamalla pitkän aikaa hiljaista.

Meilläkin on tuo edellinen paperisten muffinssivuokien paketti kestänyt iät ja ajat. Kukaan ei perheestäkään ole kysellyt kuppikakkujen perään, vaikka jossain kohtaa niitä sai väkertää harva se viikko.

Tällä kertaa se oli äiti, jonka alkoi tehdä mieli Kinuskikissan Daim-muffinsseja. Sitä se keittokirjojen selailu teettää. Kerran jo viikolla ostin sekä suklaalevyn että kuorrutteeseen käytettävät patukat, mutta kävi vanhanaikaisesti. Paketit katosivat parempiin suihin ennen kuin ehdin leipomispuuhiin, enkä itse ollut yhtään muita syyttömämpi. (Jep, ei ollenkaan pihistelyviikkomaista toimintaa). Nyt sunnuntaina olin viisaampi.

Kaipa se on leivonnaisissakin trendinsä ja suursuosikkikin joutuu joskus väistymään. Vaikka muffinssit kelpasivat (ja ovatkin herkullisia), ei vastaanotto omien poikien kohdalla ollut mitenkään ylenpalttinen. Esikoinen jopa vihjaisi, että "ensi kerralla voisit tehdä vaikka kakun...". Onneksi oli pari poikien kaveria tuossa käymässä niin katosivat loputkin lautaselta.

Minä olen viime aikoina näistä leivonnaistrendeistä näköjään vähän tipahtanut, kun en heti osaa ajatella näiden paikalle mitään suurempaa aaltoa. Macaronsit olivat tuossa jossain välissä suosittuja ja jotkut Whoopiet (joita en vielä ole ehtinyt edes kokeilemaan). Ei kai sentään raakakakuista ole voinut tulla muffinssien valtikanviejää?

Mitäs olette mieltä? Mitkä tulivat kuppikakuiksi kuppikakkujen paikalle? Vai tulivatko mitkään? 

Daim-muffinssit 

200g Daim-maitosuklaata rouhittuna (paitsi 12 palaa jäljellä)
150g voita huoneenlämpöisenä
1,5dl sokeria
2 kananmunaa
3,5dl vehnäjauhoja
2tl leivinjauhetta
2,5rkl kaakaojauhetta
1,5dl maitoa

Kuorrute:
2 patukkaa rouhittuna
100g voita
1 kananmuna
1,5dl tomusokeria

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi ja lisää munat yksitellen, hyvin vatkaten kummankin jälkeen.

Sekoita kuivat aineet ja rouhittu suklaa. Vatkaa seos vähitellen taikinaan vuorotellen maidon kassa.

Jaa taikinaa 12 muffinssivuoan kolon pohjalle. Paina jokaiseen koloon pala suklaalevystä ja peitä se taikinalla. Kypsennä muffinsseja 225 asteisessa uunissa 14min.

Kuorrute:

Sulata voi kattilassa ja nosta se pois levyltä. Vatkaa joukkoon tomusokeri ja kananmuna. Sekoita vielä rouhitut suklaapatukat. Nosta kattila takaisin levylle ja kuumenna, kunnes kuorrute pulpahtaa.

Kaada kuorrute kylmään kulhoon ja nosta jääkaappiin jähmettymään.Kokeile kuorrutetta aina välillä, sillä se jää ensin vähän turhankin valuvaksi ja muuttuu sitten sitkeäksi. Pitää osua oikealla hetkellä kuorruttamaan muffinssit.

Kuorruta, koristele ja nauti.

Kirkkaus vei mukanaan mielen syövereihin

Ei pitäisi varmaan sanoa tätä, mutta osaksi olen ihan iloinen kuopuksen sairastumisesta. Ei, en sen takia, että hän on flunssassa - toki toivon hänen voivan hyvin ja pysyvän terveenä -  vaan siksi, että pakollinen paikallaanolo vapautti minulle viikonlopun.

Emme lähteneetkään tien päälle, vaan vietimme rauhallisen kotilauantain. Minä tietysti osittain ulkona kävelyllä, mutta suurelta osin sohvannurkkaan lukemaan uppoutuneena. Minulla onkin ollut aivan mahtava kolmen suora. Säädyllinen ainesosa, Corpus (siitä lisää vielä) ja nyt tämä.

On kirjoja, joihin uppoutuu niiden tarinan kiinnostavuuden ja houkuttelevuuden vuoksi. Sitten on kirjoja, jotka vetävät mukanaan kurimukseen, josta pois päästäkseen on juostava rinnan pistoon saakka. Viimeisen sivun jälkeen sydän hakkaa.

Riitta Jalosen Kirkkaus kuuluu noihin jälkimmäisiin.

Riitta Jalonen : Kirkkaus 
Luettavaksi kustantajalta Kirjamessuilla 

Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka vietti kymmenen vuotta elämästään mielisairaalassa väärän skitsofrenia-diagnoosin vuoksi. Yli kahdensadan sähköshokin jälkeen hänet oltiin juuri passittamassa lobotomia-leikkaukseen, kun julkaistu ja palkittu esikoisromaani sai lääkärin peruuttamaan toimenpiteen.

Riitta Jalonen on sukeltanut Janet Framen elämään todelliseen elämäkertaan löyhästi perustuvan, mutta fiktiivisen tarinan muodossa. Kertojana on Janet itse. joka kirjaa ensimmäisen luvun, mistäs muualtakaan kuin mielisairaalasta. Tarina ei kuitenkaan ala siitä. Runoja kirjoittava ja epäkäytännöllinen äiti, kaatumatautinen veli, siskot ja perheen tragediat sekä köyhyyden lävistämä perhe-elämä eivät anna tukea erityisen herkän nuoren tytön kehitykselle tasapainoiseksi naiseksi. Ilmapiirin vaikutukselle altis ja helposti mieleensä kadoksiin painuva Janet etsii turvaa ja selkeyttä, mutta löytää vain paineita ja jatkuvaa valkoista liituviivaa.

Kirjan lyhyet luvut poukkoilevat lapsuusajan muistojen, traumaattisten sairaalakokemusten ja vapauden mukanaan tuoman ajelehtimisen välillä. Lukija putoaa kirjailijan ja kirjoittajan mukana muistosta ja tunteesta toiseen. Sirpaleisesta kerronnasta syntyy kristallisen selkeä kuva naisesta, jonka paloja sanat pitävät kasassa. Sanat ja toiselle puolelle maailmaa muuttanut psykoanalyytikko / nuoruuden ihastus.

Jännästi Janet Framesta löytyy kaiken syövereihin valuvan mustan nesteen keskeltä kivenkova ydin. Oli kyse sitten kerrotuksi tahtovista tarinoista, kirjoitetuksi halajavista sanoista vai pelkästään kaiken keskeltä pintaan ponnistavasta elämänhalusta, se on pelastus. Vaan mistä pitää pelastua? Itseltään?

Tästä kirjasta on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa. Se räjäytti tajuntaan reikiä, joista kuin ihmetellen katsoo sinistä taivasta pilvien takana. Kirjamessuilla kirjailija kertoi kirjoittamisen ottaneen voimien päälle. En yhtään ihmettele. Lukeminenkin oli varsin intensiivinen kokemus. Jotenkin kielen rytmi sitoo umpisolmut, joista ei pääse irti kuin lukemalla vielä yksi luku, ja vielä yksi, ja vielä yksi.

Ehdottomasti tämä tarkoittaa, että tulen lukemaan muitakin Riitta Jalosen kirjoja, jotka häpeäkseni ovat vasta lukulistallani. Niin, ja Janet Framekin pongahti kerralla lukulistan kärkikahinoihin. Kuulostaa siltä, että hänen kirjansa olisivat rankkaa, mutta vaikuttavaa luettavaa. Enkä sitä paitsi oikeastaan tunne laisinkaan uusiseelantilaista kirjallisuutta.

Kotona tehtyä: Focaccia

Että voi tuore leipä maistua hyvältä! Varsinkin tuollanen öljyisesti vähän nahkea ja suolalla silattu focaccia. Niinhän se on, että lapsetkin tykkäävät makeasta ja suolaisesta, eikä aikuisenkaan kieli suolaa näköjään tässä muodossa syrji.

Ei tätä joka päivä voi syödä (nytkin jo tunnen sormien turpoavan suolahileiden vuoksi), mutta aina joskus, ja voihan sen suolan jättää päältä poiskin. Tilalle voi pistää vaikka tomaatteja.

Pihistelyviikollekin tämä on oikein oiva herkku, sillä samanlainen kaupassa maksaisi varmasti yli neljä euroa. Nyt poimin tarvikkeet kaapista, eivätkä ne ostettuinakaan tuohon hintaan pääsisi millään.

Focaccia on italiasta kotoisin oleva suhteellisen ohut ja päällisillä silattu leipä. Muuntelumamhdollisuudet ovat loputtomat. Minä halusin tällä kertaa aika yksinkertaisen ja tuollaisen vähän paksumman, jotta sain kauniit siivut aikaiseksi. Useinhan focaccia syödään sellaisina täytettyinä neliönmallisina leipinä.

Mikähän siinä on, että italialaiset ovat niin tykästyneet leipiin päällysteillä?

Focaccia

3,5dl lämmintä vettä
1pss kuivahiivaa
0,5dl oliiviöljyä + päälle
1 runsas hyppysellinen merisuolaa
1rkl hunajaa
5dl vehnäjauhoja
2dl speltti - täysjyväjauhoja
timjamisuolaa

Sekoita vesi, hiiva, oliiviöljy, suola ja hunaja. Lisää jauhot vähitellen ja vaivaa ainakin 5mi koneella, käsin kauemmin.
Anna noust 30min liinan alla.

Laita suorakulmaiseen uunivuokaan (25*35cm) leivinpaperia pohjalle ja valuta sille hiukan oliiviöljyä. Kaada taikina vuokaan ja levittele sormin. Nostata vielä 30min liinan alla ja lämmitä samalla uuni 250 asteeseen.

Painele sormilla leipään kuoppia ja valuta päälle reilusti oliiviöljyä. Ripottele vielä timjamisuolaa ja laita uunin alaosaan 10 minuutiksi. Sammuta uuni ja anna olla vielä muutama minuutti.
Nosta pois uunista, anna vähän jäähtyä ja nauti.

Kirjojen Suomi 1995 : Kalle Päätalon Hyvästi, Iijoki

Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki 
Luettavaksi kirjastosta - ilmestynyt vuonna 1995

21.11.2016 

Siinä se nyt on -  Minun toinen osuuteni Kirjojen Suomi - hankkeessa. Varsinainen järkäle 793 sivuineen.

En ole koskaan lukenut Kalle Päätaloa. Monesti olen meinannut, mutta aina se on jäänyt. Jotenkin olen olettanut tarinan ehkä olevan liian kaukana omasta genrestäni. Vaan mikäs se minun genreni taas olikaan? No, ei sellaista oikeasti ole. Opportunistinen lukija lukee, mitä käsiin osuu ja nyt osui tämä.
Jostainhan se on aloitettava. Jos vaikka ensimmäisestä sivusta...


21.3.2017

Kestipä kovin kauan tämän kirjan lukeminen. Vika tosin on lukijassa, ei kirjassa. Päätalon kirja oli yllättävänkin sujuvalukuinen, aika vain on kortilla. Kuvittelin Päätalon rytmiin pääsemisen olevan hankalampaakin, mutta tuohan tarina soljui tasaiseen, vaikka rakennusmestarin puuhat työmaalla minulle vähän vieraampia ovatkin.

Avioero on tosiasia, töitä riittää ja naisasiat mietityttävät päähenkilöä muutenkin. Isoja rakennuksia pystytetään ja perhe perustetaan kirjan aikana. Samalla kehkeytyy myös kirjailijan ensimmäinen teos julkaistavaksi asti.

Ajankuva lienee tarkka. Sota on edelleen osana ihmisten elämää, jollei muuten niin rakennustyömaalla työskentelevien miesten sotilasarvoissa ja joillakin myös vammoissa. Päähenkilön ajatukset liukuvat sota-aikaan useammin kuin kerran, sota on puheissa ja kaverisuhteetkin usein yhteiseen palvelusaikaan liittyviä.  Kaikki tuntuu jollain tavalla vertautuvan sen kautta.

Kovasti ollaan muodollisia ihmisten välillä ja moraalisäännöt ainakin ulospäin vaikuttavat nykyistä tiukemmilta. Syyllistä etsitään avioeroon ja tässä tarinassa vaivatta löydetäänkin. Romantiikka ei pahemmin hetkauta, keskitytään elämiseen ja uuden rakentamiseen.


Sukupolvesta toiseen 

Tunnistan tiettyjä tapoja suhtautua elämään ja työhön omista vanhemmistani. He eivät sotaa nähneet rintamalla, mutta sen jälkeensä jättämä puute oli ajan lapsille tuttu. Siksi kai säästöön on pantava, mitään ei hukata, lainat pitää hoitaa kunnialla ja töitä tehdä vähintään voimiensa määrä. Oma koti on onnen mitta.  Jotain on kai tarttunut minuunkin, kun kirjassa tuttua fiilistä tuli vastaan. Kuitenkin oli samaistuminen vähän hankalaa. Maailma on toinen.

Jos tuttuus on minulle etäistä, omille lapsilleni tällainen kirja kai voisi kertoa elämästä toisella planeetalla.  Isovanhempien jututkin ovat ajan myötä, vanhetessa, muuttuneet vähän toisenlaisiksi. Hekin muuttuvat maailman mukana. Kuitenkin Päätalon kuvaama sodanjälkeinen Suomi on osa lastenikin perimää.  Onneksi on kirjoja, joita lukemalla pääsee vilkaisemaan edes hieman aiempien sukupolvien elämää.

Ymmärtääkseen itseään pitää tietää myös juuristaan. Minä uskon vahvasti siihen, että tiedostamatta
välitämme jotain aiempien sukupolvien kokemuksista myös lapsillemme ja he taas eteenpäin. Sota-aika oli traumaattinen periodi maamme historiassa, jonka jäljet näkyvät vielä nykyajan lapsissa, vaikkemme sitä ehkä suoraan osaakaan aavistaa. Jokin kuitenkin asenteissa, peloissa ja toiveissa heijastaa historian vaikutusta.

Kirjoja lukemalla ja niiden herättämiä ajatuksia analysoimalla oppii paljon itsestään, mutta myös vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Onneksi Suomessakin on ollut paljon kirjoittajia, jotka säilövät aikansa sanoihin ja lauseisiin. Milläs saataisiin nuorisokin näiden kirjojen pariin?

Pihistelyn toinen viikko ja puhumisen tärkeys

Nyt on sitten toinenkin  pihistelyviikko takana. Tämän piti olla sellainen viikko, jonka aikana saisin hienosti näytettyä toteen kurinalaisuuteni.

Alkuviikko menikin hienosti. Isäntä oli reissussa ja me poikien kanssa söimme kiltisti suunnitelmien ja budjetin mukaan. Halparuokakirjaakin hyödynnettiin. Sitten isäntä palasi kotiin.

Se olikin sitten tämän viikon pihistelyn loppu. Ei sen takia, että isäntä nyt erityisesti olisi kamalan tuhlaavainen (vaikka kyllä minä vähän niitä lauantailounaan ostereita ihmettelin, mutta teki kuulemma mieli). Lähinnä syynä oli se, että yhden ihmisen hoitaessa ruokaostokset, pysyivät suunnitelmat ja kauppalistat hyvin kuosissa. Kahden kiireisen ihmisen välillä menivät menut ristiin useammin kuin kerran ja lopputuloksena oli paisunut kauppalasku viikonlopulle.

Pelkkä suunnitelmallisuus siis ei riitä. Kaikkien kaupassakävijöiden pitää myös a) olla tietoisia suunnitelmista ja b) sitoutua niiden noudattamiseen.

Kuten kuvasta näkyy, ei pihistelyn epäonnistuminen sentään kuitenkaan ollut kokonaan isännän vika. Perjantaille oli jo aiemmin suunniteltu koko perheen ravintolailtaa ja se tietysti pamautti kulut kerralla kattoon. Se oli kuitenkin ehdottomasti hintansa arvoista. La Cantinen ruoka oli taas maistuvaa ja saimme istuttua iltaa ystävien kanssa ilman, että kenenkään piti kokata tai siivota. Ei tuo muuten kai olisi perjantai-iltana töiden jälkeen oikein onnistunutkaan.

Lisäksi oli "pakko" lauantaina napata esikoisen kanssa pienet pizzapalat matkalla Kansallisteatteriin. Muuten olisimme jääneet ilman lounasta.


Ei se  niin huonosti mennytkään

Itse asiassa, kun tuota kuvaa tarkemmin vilkaisee, niin huomaa kyllä sinisen palkin laskeneen aika roimasti.  Sehän siis tarkoittaa kotikokkauksen eli normiruokaostosten summan laskeneen huomattavasti tämän toisen viikon aikana.

Tämän kakkosviikon perusostosten osuus nimittäin oli 192 euroa, kun ensimmäisellä viikolla mentiin yli 280 euroon. Se tarkoittaa huomattavaa alennusta edelliseen viikkoon, vaikka olisi perjantain ruoka kotona tehtykin.

Laskuun vaikuttaa tietysti useampi seikka. Alkuviikosta oli yksi syöjä vähemmän neljänä iltana. Myönnetään, sillä oli varmasti jonkin verran vaikutusta. Uskallan kuitenkin väittää meidän syöneen hyvin halvemmalla. Maanantain munakas ei todellakaan kukkaroa rankasti laihduttanut ja tiistain keittokin oli tehty Halparuokakirjan reseptillä. Keskiviikon lammasmakkarapasta ja torstain couscous-salaattikaan eivät ole niitä kaikkein kalleimpia reseptejä.

Tuli myös todettua, että hyvän makuinen lihapala vie pieninä tarjoiluannoksina pitkälle halvempienkin lisukkeiden kera. Perjantaina oli lähimarketissa tarjolla savustettua possua, josta nappasin palan ostoskoriin. Se höysti mukavasti lauantain juures-speltittoa ja vielä sunnuntainakin saatiin possuleivät.

Nyt on taas uusi viikko ja uudet kujeet, Saas nähdä, miten homma jatkuu.

Ensimmäinen viikko täällä

Esikoisen kanssa teatterissa : Weird Sisters ja riisuttu Macbeth

Medialiput Kansallisteatterilta 

Kävimme Esikoisen kanssa teatterissa. Rikhard III:n jälkeen vuorossa oli toinen Shakespeare, tragedia sekin. Janne Reinikaisen ohjaama Macbeth on modernisoitu, riisuttu ja visuaalisesti kiehtova. Näin sanoo äiti, vaan mitä sanoo poika? Vähän haastattelin.


(1) Mitäs tykkäsit? 

"Ihan kiva" oli ensimmäinen vastaus. Sitten "Oli se kiva" 


(Äiti: Olipas teinimäisiä vastauksia. Pakko vähän kiusata lisää)


(2) Voisitko vähän tarkentaa? Mistä tykkäsit?

Soittajan iso torvi oli mielenkiintoinen. Aikakauden puuttuminen ulkoasussa.  
Tykkäsin, kun Macbeth otti suoraa kontaktia yleisöön. Se oli uutta. En osannut odottaa sellaista.

Huumori joissakin kohdissa, vähän hajanaisesti tosin.  

Lavasteet olivat hienot. Niitä oli vähän ja niitä käytettiin hyvin. Varsinkin loppu, kun vesi valui laseja pitkin, oli visuaalisesti palkitsevaa. 


(3) Mikä häiritsi? 

Oli vaikea saada selvää Malcolmin ensimmäisestä puheesta. Hän puhui jotenkin liian nopeasti. 


(4) Kummasta tykkäsit enemmän? Rikhard III:n  perinteisestä versiosta vai Macbethin modernisoidusta?

Niitä on vaikea verrata toisiinsa. Ovat tavallaan samanlaisia (tapetaan kuningas ja vallanhimo). Ulkoasultaan keskiaikaisempi Rikhard III miellytti enemmän, mutta Macbethin tarinasta sai paremmin selvää, siihen oli helpompi päästä mukaan. Rikhard III:n huumori oli vielä hauskempaa. 


Ihan samaa mieltä olen kaikissa kohdissa minäkin. Lisäksi :

Pidin Macbethin tarinan jonkinlaisesti tiivistymisestä. Se oli riisuttu ylimääräisestä. Vallanhimo, katumus ja jatkamisen pakko kristallisoituvat Lady Macbethissa (Katariina Kaitue) ja Macbethissa (Antti Luusuaniemi) miltei pelottavan teräviksi. Kamalinta oli heidän tietoinen etenemisensä kohti yhä kauheampia tekoja. Eiväthän he oikeastaan halunneet niitä tehdä, mutta kun piti ja järkeily johti aina väkivaltaan.

Esityksen ajan tuntui, kuin ympärille olisi muodostunut kupla, jonka sisällä tapahtumia seurattiin. Huolimatta puhelimista ja muista nykyajan viittaukista, oltiin jotenkin ajattomalla vyöhykkeellä. Vain satunnaiset nykypolitiikkaan liittyvät heitot vähän puhkoivat pintaa. Muuten mentiin tyylipuhtaasti kovaa ja kaltevaa pintaa. Minua tällainen pelkistäminen miellytti, mutta väliajalla kommentteja kuunnellessani huomasin varsinkin vanhemman väen vähän vierastavan. Ehkä heitä häiritsivät nuo samat heitot ja vähemmän klassinen ulkoasu.

Esikoinen piti Macbethin lavastuksesta (Kati Lukka) ja niin pidin minäkin. Varsinkin lopussa oli monen monta kohtaa, joissa olisi kameralle ollut töitä. Mielenkiintoista symboliikkaa ja asetteluja, vaikka toki osittain hieman itsestäänselviä.

Kummasta sitten pidin enemmän? Klassisesta Rikhard III:sta vai modernisoidusta Macbethistä? Nyt meni vaikeaksi. Ensiksimainittua ehkä katsoi perinteisenä helpommin ja musiikilla oli selkeämmin rooli itse näytelmässä. Macbeth puolestaan oli kliinisyydessään vaikuttavampi. Molemmat ovat erittäinkin katsottavia ja erityisesti näin parina verrattuna saa kokemuksestaan irti vielä enemmän.

Niin, ja Macbethin Weird Sisters olivat tosi weird (suora lainaus Esikoiselta). Vähän jotain muuta kuin koukkunokkaiset vanhat noidat patansa äärellä.

Kiitokset siis Kansalliseatterille huikeista kokemuksista. On kiehtovaa seurata nuoren tutustumista ikiaikaisiin klassikoihin. Tässä eräänäkin päivänä keskusteltiin siitä, onko Shakespeare kirjoittanut mistään muusta kuin vallasta ja murhista. Toki... 

Säädyllinen ainesosa

Minulla on vieressäni ihan mahtava kolmen suora: Kolme suomalaisen naiskirjailijan teosta mielenkiintoisista naishahmoista historian pyörteissä. Ajassa kuljetaan Ranskan vallankumouksesta (Milja Kaunisto: Corpus) 1900-luvun kirjailijaelämään (Riitta Jalonen: Kirkkaus) ja välissä vakoillaan sodanjälkeisessä Suomessa (Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa). Koska olen lukenut kirjoista vasta viimeksimainitun, on edessä vielä monta nautinnollista lukuhetkeä.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi Helsingin Kirjamessuilla 

Saara on naimisissa Juhanin kanssa ja heillä on pieni poika, Elias. Juhanin työuralla on tapahtunut ikäviä asioita ja perheen on pakko muuttaa Helsinkiin. Rahaakaan ei enää oikein ole. Uuden talon yläkerrassa asuu Elisabeth, maailmannainen, jota kaikki väittävät vakoojaksi.

Saara ja Elisabeth ystävystyvät. Vähitellen kummankin naisen taustasta alkaa tulla ilmi haamuja ja tapahtumia, jotka pahimmillaan veisivät vankilaan. Onni on kummallinen olio. Se katoaa juuri kun sen luulee saavuttaneensa jättäen jälkeensä vain savuavat rauniot, joiden päälle sijoitetut rakennelmat ovat jo valmiiksi huteralla pohjalla.

Pidin kovasti kirjan omintakeisesta vakoojatarinasta ja siitä, miten kumpikin naisista osoittautuu vahvemmaksi kuin voisi alussa kuvitella. Naisten välinen rakkaus ja aikakauden asenteet tulevat kirjassa elävinä vastaan. On aivan kuin tunteet ja läheisyys olisivat oma maailmansa ja mahdollisia vain eristetyssä kuplassa, niin kuin tietysti viisikymmentäluvun Suomessa taisivat ollakin. Koko kirjaa leimaa sellainen jännä epätodellisuuden tuntu. Kaikki esittävät jotain muuta kuin ehkä pinnan alla ovat, onnellista pikkuvaimoa, menestykseen oikeutettua miestä, kovapintaista vakoojaa...

Minua kiehtoi myös kirjan ranskalaistyylinen kepeys, joka osaltaan tuli tietysti viitteistä ranskalaisuuteen eli keittiön ja elämäntavan kuvauksena. Sinänsä outoa, sillä ei sota-ajan kohtauksissa ollut varsinaisesti mitään kevyttä. Toisaalta kepeyttä korostivat myös ajasta ja paikasta toiseen hyppelehtivät luvut ja tyylinvaihdokset kirjeisiin. Tyyli pysyi virkeänä ja lukija samoin. Vaihtelevuudesta huolimatta tarina pysyi hyvin kasassa.

Ranska oli vahvasti mukana myös keittiön kautta ja melkeinpä yksi pääteemoista. Jokainen luku on nimetty ruokalajin mukaisesti ja kyseinen ruoka on mukana tarinassa tavalla tai toisella. Itselläni jäivät erityisesti mieleen hummeri mansikoiden kera, jonka perusteella isäntä ilmoitti kirjan lukukelvottomaksi heti otsikon kuultuaan. Toinen kaihertamaan jäänyt resepti ovat viimeisen luvun blinit. Pitänee herättää henkiin Ruokaa romaaneista -sarja ja pistää lähiaikoina blinit tulille. Rakastan ruokaa ja rakastan kirjoja. Tällaiset mielenkiintoisesti ruokaa "sisäänkirjoitettuna" käsittävät romaanit ovat täydellinen paketti.

Kaikkiaan siis erittäinkin luettava kirja, joka taitaa pitää tänä vuonna pintansa suosikkieni joukossa pidempäänkin. Sopii sekä historiallisista romaaneista pitäville, ihmissuhdetarinoista kiinnostuneille että ruokateemoista tykkääville.Varsinaiseksi vakoojajännäriksi tätä ei kai oikein voi tarinasta huolimatta luokitella.

Kuukauden keittokirjana Halparuokakirja ja kultaista soppaa

Tänään syötiin keittoa, joka ohjeen mukaan on "nestemäistä kultaa"- Väriltään piristävän keltainen keitto toi iloa harmaan päivän iltaan. Varsinkin, kun se kelpasi muksuille.

Matikkaintoisen ja lievästi keittokammoisen kuopuksen kanssa tosin jouduttiin menemään laskuharjoituksen kautta.

"Ottaisitko kolme lusikallista?" 
"Yksi.... kaksi.... kolme...." 
"Mitäs tulee, jos lisätään vielä kolme?" 
"No, kuusi!" 
"Oletko varma?" 
"Neljä... viisi.... kuusi!"
"Entäs sitten, jos...?"
"Ei enää, riitti (pieni tauko) - vaikka oli se parempaa kuin luulin"  
Ei huono tulos ollenkaan...

Eikä tuo soppa myöskään nostanut pihistelyviikon budjettia kattoon, sillä mikäpä sopisi  paremmin tämän kuukauden keittokirjaksi kuin Halparuokakirja?


Natalia Tomatsova & Alisa Wilska : Halparuokakirja 
Luettavaksi ja kokattavaksi kustantajalta

Halparuokakirja kiinnosti minua jo ennen kuin olin edes päättänyt uuden pihistely-laskennan aloittamisesta. Olen nimittäin aina ollut sitä mieltä, että hyvää ruokaa voi syödä myös edullisesti. Budjetin pienuus ei ole minkäänlainen syy antaa periksi ja siirtyä eineksiin - sitä paitsi, einekset tulevat loppupeleissä myös kalliimmiksi.

Toki ruokaan saa menemään rahaa ihan rajattomasti, jos niin haluaa. Mutta yhdistelemällä halvempia aineksia vaikka yhteen (tässä kohtaa Chorizoon) hieman hintavampaan, saa maukasta sapuskaa vaikka vieraille tarjottavaksi, Eikä kukaan tajuaisi, miten pienellä budjetilla herkut oikeasti valmistettiin.

Halparuokakirja on kahden bloggaajaystävyksen kokoelma reseptejä, joiden kohdalla nuppikohtainen annoshinta pyörii kolmen euron paikkeilla. Koko kirja kokattiin kuulemma alle 400 eurolla ja se tarkoittaa 47 reseptiä vähintään kahdelle syöjälle. Ei ihan huono saavutus.

Alhainen budjetti tarkoittaa tässä kirjassa kohtuullisen pituisia aineslistoja, markettiaineksia, säilykkeitä, pientä vaivannäköä ja malttia suunnitella hieman ruokalistaa ajatellen myös hävikinestoa eli purkkien ja pakettien loppuunkäyttämistä. Ei kuulosta yhtään huonolta tavalta laittaa ruokaa, vai mitä?

Reseptien joukossa on monia, jotka houkuttelevat kokeilemaan, Meillä nyt aloitettiin tuolla keitolla, mutta muitakin varmasti tullaan tekemään, Ei tämä ehkä varsinaisesti juhlaruoalta meidän huushollissamme näytä, mutta arki-iltojen vatsantäytettä saadaan vallan mukavasti. Sitä paitsi, kun viikolla pihistää, voi viikonloppuna pistää ranttaliksi... tai jotain sinnepäin.

Mitä ilmeisemmin pienen budjetin kokkaus ei tarkoita tylsää elämää. Ostaisin tämän kirjan vaikka kokkaavalle opiskelijalle, tai pientä piristystä kaipaavalle kotiäidille. Kirjassa on rentoutta ja modernia asennetta, joka vetoaa varmasti trenditietoisiin. Näin täti-ihmistä muutamat kuvat vähän tuppasivat hymyilyttämään (hyvässä mielessä!) eikä grillikioskin yövälttelyohjeistus oikein ehkä tuntunut omaan elämäntapaan tarpeelliselta, mutta sehän ei tietysti tarkoita, etteivätkö reseptit voisi olla silti käyttökelpoisia. Meillä vaan niitä syödään muksujen mättöiltana tai kun tekee mieli jotain pikaruoan tapaista.

Kirjaa on hauska lukea, sillä jokaisella reseptillä on kaverinaan pieni selitys (tai suositus) ja muutenkin tekstiä riittää. Kuvat ovat raikkaita ja joukossa on monia hauskoja otoksia. Niin, ja reseptit vaikuttavat toimivilta. Ainakin pakastemaissista, porkkanoista ja kikherneistä kasvisliemeen keitetty ja jugurtilla höystetty soppa oli oikein maukasta, puhumattakaan tietysti noista pannulla rapsakoiksi paistetuisa chorizosattumista. Suosittelen.

p.s. tästä kirjasta löytyy se kuuluisa "Panopastakin"... 

Niin, ja pihistelykuukauden ensimmäisen viikon onnistumisesta voi lukea täältä. 

Pihistely : Eka viikko - pohja valmiina

Pihistelyseurannassa ensimmäinen viikko asettaa pohjan eikös vain ? Tai tässä tapauksessa ylärajan, jonka alle pitäisi jatkossa jäädä? Syytä olisi. Aikamoinen ruokalasku syntyy, jos joka viikko pistellään masuihin yli 300 euron edestä. 

Kaiken lisäksi kuvittelin olevani kovastikin säästömoodissa. Leivoin leipääkin itse peräti pariin otteeseen. 

Tiedän kyllä senkin, mitkä seikat laskua todennäköisesti kasvattivat. Jos haluaa pitää ruokalaskunsa matalana, pitää herkummat kinkut unohtaa. Meillä taisi jääkaapista löytyä viikon aikana parikin pakettia parmankinkkua. Samoin pikaruokalat ovat jotain ihan muuta kuin halparuokaloita - melkein kolmekymppiä Mäkkäriin yhtenä viikkoiltana...

Niin, ja onhan sitten se porkkanakakku. joka oli ihan pakko tehdä vielä sunnuntai-iltana. Välttämättä halusin siihen tummaa muscovado-sokeria, eikä jääkaapista löytynyt myöskään jauhoja, kananmunia tai saksanpähkinöitä, kuorrutuksen Philadelphiasta puhumattakaan. Heti pamahti viikkolaskuun lisää melkein 16 euroa (toki siitä jäi käytettävää myös seuraavaan kertaan).

Mitä tästä opimme? 

Ainakin sen, että suunnitelmallisuus on valttia eikä pidä mennä mielihalujen mukana, jos mielii budjettiaan pienentää. Jos ei tiedä, mitä on ruoaksi laittamassa, tulee helposti mentyä jonnekin pikaiseen pohtimisen sijaan, eikä sitä kinkkua tarvitsisi ihan niin usein ostaa.

Muuten söimme aika maltillisesti. Mac'n cheese on edullista juustolaatikon jämistä ja tarjousmakaroneista tehtynä. Härkistortillatkaan eivät budjettia vielä kaataneet ja herneenversoista tehty pestokin oli enemmän hävikkiherkkua kuin kallista, mutta sitten oli niitä naposteltavia ylimääräisiä kuten oliivit ja sipsit perjantai-illan broilerinsiipivuoan lisäksi.

Tämän viikon menoista tiedän jo nyt sen verran, että perjantai-iltana pankki räjähtää. Olemme menossa tuttavaperheen kanssa ulos syömään... Muuten koitan olla tarkan markan äitinä, varsinkin kun isäntäkin on muutaman päivän työmatkalla. Katsotaan, miten käy.

p.s. tullaan kokeilemaan myös, millä summalla selvitään, kun käytetään uuden Halparuokakirjan reseptejä ja vinkkejä. Pysykää mukana :-) 

Uusia leluja ja ihan laa laa

Kärsin lukemisen vähyydestä. Ei, lukupinot eivät ole mihinkää huvenneet, vaikka Adobe Digital Editions tunnukseni jostain syystä lopettikin toimintansa kirjaston kirjojen osalta. En tiedä miksi lopetti, mutta ei pelitä. Koneelle saan eli tunnuksessa ei itsessään ole vikaa, mutta sitten samalla tunnuksella olevalla Kobolla ei kuulemma ole oikeutta kirjastonkirjoja avata.

Vähänkös harmittaa, kun juuri olisin Ellibsistä saanut Korpinkehät sarjan kolmannen! (Onko kellään muulla ollut samanlaista ongelmaa?)

Luettavan puutteesta ei siis ole kyse, vaikka luettujen sivumäärä on minimissään. Ajanpuutteesta tässä on kyse ja syynä kai pääasiassa uudet lelut.

Eniten tässä kai voi syyttää uutta aktiivisuusrannekettani. Olen käynyt lenkillä käytännössä joka päivä, paitsi maanantaina, kun olin joogassa. Se on kumma, miten tällaista mittarifriikkiä sieppaa, jos on jäämässä alle sadan prosentin. Löytyy kummasti motivaatiota vaikka kävellä taloa ympäri. Mukavampi vaihtoehto tietysti on lähteä ulos kuulokkeet korvilla.

Sinänsä tietysti hyvä juttu, mutta tunti vähemmän lukuaikaa illassa. Lisäksi kävelyn jäljiltä väsyttää enemmän eli sängyssä lukeminenkin jää lyhyeen. Ei pitäisi valittaa, mutta valitanpa kuitenkin.

Toinenkin leluni on varsin hyödyllinen. Ostin nimittäin Kärcherin höyrypesurin (S3). Olin vähän epäileväinen, mutta

1. Kyllä sillä lika irtoaa. Itse asiassa huomasin kylppärissä, että pesuaineella hinkatusta pinnasta lähti yllättävän paljon lisälikaa pois. 
2. Kulutin tänään melkein pari tuntia hyvää kävely-, eikun lukuaikaa, kokeilemalla eri suuttimia ja eri pintoja. 

Onneksi tämä villitys tuosta tasaantunee - todennäköisesti/toivottavasti nopeammin kuin tuo ranneke. Lisäksi ajattelin opettaa pojatkin vehjettä käyttämään, jolloin omaa käyttöaikaa ei kuluisi niin paljon. Toivottakaa onnea yritykselle.

Ja on sitä tietysti tullut kokeiltua vähän muitakin aktiviteetteja.

Elokuvissa 

Edellinen elokuvakäyntini taisi olla Tatu ja Patu - kanelia kainaloon ja sitä edellistä en oikein muistakaan. Perjantaina siis päätin  ryhdistäytyä ja lähteä siskon kanssa nauttimaan jostain vähän aikuisemmasta. Elokuvaksi valikoitui ylistetty La La Land. 

Näyttelijän ja klubinomistajaksi haikailevan jazzmuusikon romanssi alkaa perinteisesti vaikeuksilla, etenee vaaleanpunaisen onnijakson kautta kipuiluun ja... No, enpäs kerrokaan tarkemmin, ettei tule juonesta liikaa paljastettua. Sanottakoon, että aika perinteisessä kuviossa mennään, mutta kivasti nykyaikaisesti urapaineilla höystettynä sekä miehen että naisen taholla. 

Pidin musiikista, katsoin visuaalisesti jännästi 50-60 -luvun mieleen tuovaa kuvamaailmaa mielelläni, kadehdin Emma Stonen esittämän Mian mekkoja (vaikkeivat ne kyllä minulle sopisi, olemme sen verran eri kaliiberia). Elokuvassa oli siis paljon hyvää, mutta jostain syystä en kyennyt tavoittamaan sitä haltioitumisen tilaa, joka ilmeisesti on hallinnut monien elokuvakokemusta. 

Ehkä kyseessä on lievä kemian puuttuminen päähenkilöiden välillä. Emma Stone ja Ryan Gosling ovat kauniita, hyviä laulajia ja ihan uskottavia urapyrkimyksissään, mutta jotenkin en oikein uskonut heidän rakkautensa kestävyyteen ja realismiin. Tai sitten minä vain olen tällainen keski-ikäinen inhorealisti, jota ei oikein enää saa romanttiseksi edes jazzmusikaalilla. 

Eniten pidin lopun laulun vaihtoehtoistarinan tehokeinoista ja fantasiamaisuudesta. Jotenkin olisi minusta voinut vetää vaikka koko filmin samalla tyylillä. Olisin voinut innostua enemmän. Nyt täytyy myöntää, että elin mukana enemmän vaikka Voice of Finlandin viikonlopun jaksossa. Redraman tiimi, Juuso (Hyvä Turku!)  ja tumma Saija - heitä jaksaisin katsoa ja kuunnella vaikka elokuvan verran. 

Ei La La Land missään nimessä kuitenkaan huono ole vaan tyylilajinsa puhdas edustaja. Kannattaa mennä katsomaan. Ilman suuria ennakko-odotuksia voi ehkä keskittyä nauttimaankin minua paremmin. 

Starcrasher

Tuossa jokin aika sitten pohdiskelin "suomalaisen kulttuurin olemusta" ja mietin sitäkin, onko suomalaisen kirjailijan englanniksi ja oletettavasti kansainväliseen jakeluun kirjoittama kirja osa suomalaista kulttuuria.

Minä päädyin siihen, että kyllä se varmasti on - suomalainen kirjailija sentään (no, on hänellä australian passikin), mutta en sittenkään ole ihan varma.

Mikä tekee kulttuurista suomalaista? Onko se kieli? Paikka? (Tarina sijoittuu fiktiiviseen avaruuteen ja sitä on kirjoitettukin varmaan ainakin parilla mantereella) Onko kulttuuri suomalaista, jos voi olettaa sen "tuottajan" pohjaavan ainakin osittain suomalaiseen kulttuuriperimään, mitä se sitten taas onkaan?

En minä tiedä. Tietääkö kukaan?
Tiedättekö te?



Rock Forsberg: Starcrasher (ilmestyy 15.3.) 
Kirjailijalta luettavaksi 

Ihan ensimmäiseksi täytyy kertoa julki, että kirjoittaja on vanha kollegani. Olen silti lukenut kirjan avoimin silmin ja kommenttinikin uhkasin kirjoittaa rehellisesti repostellen.

Tredd Bounty on entinen avaruuslaivaston kapteeni ja nykyinen palkkionmetsästäjä. Elämä on kovaa, rahat vähissä, mutta onneksi hänellä on apunaan yliluonnollinen kyky. Tredd kykenee pysäyttämään ajan. Ihan vain pieneksi hetkeksi, mutta siitäkin on apua tiukoissa paikoissa.

Tredd velloo jonkunlaisen puolittaisen itsesäälin vallassa kaivaten nuoruuden sydänkäpyään, kun hänelle tarjotaan tilaisuutta rikastua kertaheitolla. Hänen pitää etsiä ase, jolla saa planeetat törmäämään toisiinsa, Starcrasher. Tehtävää varten Tredd etsii avukseen vanhan lentäjätoverinsa sekä sekalaisen miehistön. Tavoitteena on löytää tuhoase, joka sattumalta on vielä petturimaisen entisen ystävän hallussa.

Alun asetelma tuo mieleen film noirin avaruudessa ja viitteitä "olen surkea, mutta työssäni täydellinen yksityisetsivä, vain viskipullo ystävänäni" - kirjallisuuteen. Sama vire säilyy läpi kirjan, mutta onneksi myös monipuolistuu matkan varrella.

Starcrasherin heikkous on sama kuin sen vahvuus. Tarinassa on monta kulmaa, takaumia, henkilöhahmojen ja heidän historiansa rakentamista, jumalia, teknologiaa, uskoa, tähtiä ja metsää. Yksityiskohtien rikkaus ja syventyminen eri henkilöhahmojen vaikuttimiin, luovat tarinaan syyvyyttä ja kiehtovaa kiemurtelua. Samalla ne kuitenkin myös harhauttavat lukijaa ja tekevät kokonaisuudesta hieman sekavan. Kirja olisi saattanut vielä hyötyä yhdestä tiivistämis- ja virtaviivaistamiskierroksesta. Nyt kaiken selityksen alta ei ydin täysin kristallisoidu.

Myönnän auliisti, että kaikesta fantasiahömpötyksestäni huolimatta scifi on minulle vieraampi kirjallisuudenlaji. Hannu Rajamäkeä lukiessani olin välillä vielä enemmän eksyksissä (onko joku, joka ei hänen kirjojensa kanssa ole välillä ollut?) Jotain samaa olen kuitenkin havaitsevinani mystisen ja teknisen sekoittumisessa sekä planeettojen, avaruusasemien ja -alusten sekä niiden pinnalla ja sen alla vaihtelevien tapahtumapaikkojen virrassa. Ehkä en vain osaa pysyä kelkassa ja vaatisi pientä scifi-treeniä päästä tyylilajiin kunnolla sisälle.

Luin kirjan marmatuksestani huolimatta kuitenkin nautinnolla. Viihdyin tarinan parissa ja sen yllätykselliset käänteet pitiviät mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Siis tämän osan loppuun, Shades Space Opera vasta pääsi juuri ja juuri alkuun.

Kannattaa siis tutustua. Kirja löytyy vaikka Amazonista 15.3. lähtien

Maaliskuu ja mantelikorput

Maaliskuu on jotenkin jännä kuukausi. Sitä odottaa talven päättymistä ja toivottaa kauan odotetut lumet mielellään muihin maisemiin. Kevät saisi jo tulla, mutta tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Kevätväsymys iskee, kesälomaan on pieni ikuisuus. Budjettikin mietityttää alkuvuoden vakuutus-, autohuolto-, veromätky- ja muiden maksujen jäljiltä. 

Silloin pitää jostain kaivaa aika tehdä pieniä herkkuja. Itse tehtynä saa halvempaakin kuin ostettuna. Pellillinen näitä mantelikorppuja kustansi pyöristetyn laskelman mukaisena jotain viiden ja kuuden euron välillä. Määrä vastannee jotain neljän kaupan pussin määrää, joten kyllä siinä sellaisen neljänneksen pihistelyviikolla säästänee. 

Nämä cantuccini-tyyppiset korput muistuivat mieleeni, kun tuolla ruokablogin puolella pengoin "säästettäviä" reseptejä. Maaliskuussa näitä olen näköjään muinakin vuosina tehnyt, tosin kyllä aika monta kertaa jo siinä välissäkin. Taitaa jokavuotinen matalavire iskeä näihin aikoihin.

Croquants aux amandes

350g jauhoja
200g manteleita tai mantelilastuja
2 kananmunaa + 2 keltuaista
225g sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 appelsiinin kuori
hyppysellinen suolaa


Paahda mantelit kullanruskeiksi. Jos käytät kokonaisia manteleita, pilko niitä pienemmiksi paloiksi. Pese appelsiini ja raasta siitä kuori. Sekoita kuori kulhossa jauhojen, leivinjauheen ja suolan kanssa.
Lämmitä uuni 175 asteeseen.
Vatkaa munat ja sokeri sekaisin. Sekoita joukkoon jauhot vähitellen ja lopuksi mantelit.

Pyöritä takina kahdeksi 3 cm paksuiseksi tangoksi. Litistä pikkuisen ja paista uunipellillä 18-20min, kunnes ne ovat pikkuisen ruskistuneita.

Ota tangot uunista ja leikkaa sentin siivuiksi. Levitä siivut  pellille ja laita vielä uuniin 5-10 minuutiksi. Ota pois uunista ja anna jäähtyä pellillä.

Nämä kahvihetken sulostuttajat säilyvät hyvin kannellisessa purkissa, paitsi meillä. Äiti popsii turhankin nopeasti. 

Arkistojen kätköistä eli reissuun mielisin

Kollega tuossa toimistolla kyseli, tiedänkö Barcelonasta jotain vierailun arvoista ravintolaa. Tiesin tämän. Hirveä matkakuume iski. Jonnekin lämpimään mielisin. Paikkaan, jossa voi iltaa istua terassilla ja nauttia tuulenvireen lämpimästä hivelystä. 

No, tällä kertaa joudun tyytymään muistoihin (syksyltä 2015) ja samalla siirrän ruokablogin puolelta Barcelonan helmen tänne. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka! 


Menisitkö tuonne ravintolaan? Kannattaisi! 

Minä itse asiassa kieltäydyin jo kertaalleen kävelemästä kujaa pitkin. Sillä hetkellä siellä ei näkynyt yhtään ihmistä ja ovien edustat olivat täynnä roskapusseja eikä lopussa näkynyt enää edes katulamppuja... 

Isäntä oli kuitenkin tehnyt varauksen jo kuukausia aikaisemmin, joten kiersimme vähän vilkkaampia katuja toiselle puolelle ja vihdoin löysimme oven, jossa diskreetisti luki : Tast-ller 15 Loft. Osuvaa. Olimmehan 15v-hääpäivän kunniaksi viikonloppumatkalla Barcelonassa. 

Hyvä oli, että vähän nähtiin vaivaa. Pienellä lisäkävelyllä saimme nälän kasvamaan edessä olevan koitoksen mittakaavan mukaiseksi. Olisi myös ollut sääli jättää väliin yksi elämäni parhaista ravintolaelämyksistä. 

Tast-ller 15 Loft -ravintolaan pitää pöytä varata vähintään kolme kuukautta etukäteen. Kun ottaa huomioon, että koko ravintolassa on pöytiä vain 4-5, ymmärtää varausajan. Mekin saimme paikan aivan yksityisestä kulmasta alakerrassa. Loput asiakkaat istuivat pienellä parvella huoneiston keskellä olevan keittiön yläpuolella. Oli mahtavaa seurata annosten kokoamista samalla kun nautti herkkuja annoksen toisensa jälkeen.

Jo ovella tuli selväksi ravintolan tyyli. Chef oli itse avaamassa ovea, kätteli vieraat ja toivotti tervetulleeksi, vietti pienen hetken juttelemassa ja kyselemässä, mistä vieraat ovatkaan kotoisin. Sama rento jutustelu jatkui jokaisen ruokalajin kohdalla sisältäen houkuttelevan esittelyn lautasella olevista herkuista. 

Ruoan teemana ovat mielenkiintoiset, toisinaan jopa melkein oudot makuyhdistelmät, mutta aina lopputuloksena on tajunnan räjäyttävä elämys. Kampasimpukka kookosmajoneesin ja mangochutneyn kanssa oli mahtavaa, mutta mustekalan musteella värjätty aioli ehkä hieman turhan vahvaa. Siinä olikin sitten ainoa pieni särö makunystyröiden nautinnossa minun kohdallani koko aterian aikana. Se on aikamoinen saavutus näin pitkän kaavan kohdalla.

Seesamikastikkeella höystetyt cheddar-palat mansikoilla ja vahvoilla yrteillä oli upea yhdistelmä. Samoin ensimmäisenä varsinaisena ruokalajina tarjoiltu perinteinen valkopapuja ja turskaa. Aineksissa maistui myös tuoreus. Se ei olekaan mikään ihme, kun tietää chefin ostavan tuotteensa joka aamu Barcelonan La Boqueria -halleilta.

Myös vaalea kala karamelisoidulla sipulilla vei kielen mennessään ja yhdistelmä pihviä ja "japanilaisia sieniä" oli uskomattoman onnistunut. 

Lopullisesti potin veivät kuitenkin jälkiruoat. Valikoima suklaaherkkuja - kiisseli, tryffeli ja mansikkajugurttipipetillä varustettu fondant olivat aivan mahtavia. Vadelmainen juustokakku ja -vaahto veivät kielen mennessään, mutta lopullisesti minut hurmasivat koeputki ja hammastahna. Ai että mitäs minä nyt höpisen? No, kuinkahan moni ravintola teettää itselleen karamellituubeja ja piilottaa nestemäisen jälkiruoan koeputkeen. Hauskoja yksityiskohtia, jotka vielä maistuivat mahtavan hyvältä. Itse asiassa tuubista löytynyt mehu myös toi kotikulmat kummasti mieleen. Se kun muistutti erehdyttävästi mummin mustaherukkamehua vähän jollain vahvistettuna.

Jos aterialle pitäisi päätellä jokin teema makuleikittelyn lisäksi, siksi voisi ehkä valikoitua "perinteisestä moderniin". Alun hanhenmaksa ja turskapavut veivät ajatukset klassisiin annoksiin, lopun tuubit ja pipetit jo miltei molekyylikeittiön liepeille. 

Viinit olivat paikallisia ja sopivat annoksiin.Varsinkin punaviini oli ihanan robustia, muttei kuitenkaan peittänyt ruoan aromeja. Alun Cava palveli niin alkudrinkkinä kuin jälkiruoan seuralaisena. Kala- ja äyriäisruokien kaverina ollut valkoinenkaan ei ollut hullumpaa. Minä en edes nähnyt etikettejä, kun viinit tarjoiltiin pyyheliinoihin käärittyinä. Isäntä sitten niitä vähän vilkuili ja nyökytteli. 

Jos siis suunnittelette matkaa Barcelonan suunnalle, varatkaa kipin kapin paikkanne Tast-ller 15 Loft illalliselle. Se kannattaa, eikä muuten syö matkabudjetistakaan kuin ihan kohtuullisen osan. Tänne mekin vielä palaamme, jos suinkin saamme itsemme Barcelonaan uudelleen vähän nopeammin kuin mitä tämän matkan suunnitteluun kului (22v... mutta se tarina sitten joskus myöhemmin - EDIT: löytyy täältä).

Härkismoussaka vai kasvisvuoka? Mitä väliä? Kelpasi.

Nyhtökaura ja Mifu tuli testattua jo jokin aika sitten, mutta Härkis on odottanut kärsivällisesti vuoroaan. Luin monesta blogista, miten se on päätynyt suosikiksi noista uusista kasviproteiinivalmisteista, mutta jotenkin en vaan saanut napattua sitä kaupasta mukaani. Taisi mieless kaihertaa aikoinaan ostamani härkäpapuvalmiste, josta puolet päätyi bioroskikseen.

Kun naapurimarketissa oli Härkis-tarjous, en voinut jättää tilaisuutta väliin.  Niin tuli tuokin kokeiltua ja hyvä, että tuli.

Tiedän mutisseeni "liharuokien muunnelmista" ja sellainenhan tämäkin tavallaan on. Uskallan kuitenkin väittää, että nimestä huolimatta tämä ei yritä olla väännös alkuperäisestä, (karitsan) jauhelihaa sisältävästä ruokalajista. Härkis toimii sen verran hyvin, että tämä kasvisvuoka ansaitsee paikan toistuvien ruokien listalta. Oli nimi sitten mikä tahansa.

Oli muuten herkkua seuraavan etätyöpäivän lounaanakin.

Härkismoussaka 

1 munakoiso
1 kesäkurpitsa
3 keitettyä perunaa

1 sipuli
1 pkt Härkistä
3 valkosipulinkynttä puristettuina
2-3 tomaattia kuutioituna
suolaa, pippuria, chiliä, paprikaa ja muita haluamiasi mausteita. Pyöräytin pari kertaa Santa Marian Pasta Rosso - myllystä
tomaattipyreetä
persiljaa

valkokastike:
1dl vehnäjauhoja
0,5dl oliiviöljyä
0,5l kevytmaitoa
suolaa, pippuria
muskottipähkinää
tuoretta vuohenjuustoa
1 kananmuna

Siivuta munakoiso sentin paksuisiksi viipaleiksi, kesäkurpitsa vähän kapeammiksi ja peruna vielä ohuemmiksi.

Paista munakoisosiivut ja kesäkurpitsasiivut pehmeiksi ja pinnalta hiukan ruskeiksi pannulla vähässä öljyssä. Nosta ne syrjään,

Silppua sipuli ja kuullota sitä hetki, lisää Härkis ja sekoittele. Lisää mausteet, valkosipuli ja tomaattipyree. Sekoittele ja kuumenna. Mikäli seos näyttää liian kuivalta, sekoita joukkoon tilkka vettä.

Öljyä uunivuoka ja levitä kesäkurpitsa pohjalle. Kaada päälle Härkis, levitä siivutetut perunat ja lopuksi vielä munakoisosiivut.

Tee valkokastike. Sekoita öljy ja jauhot kattilan pohjalla ja kuumenna. Lisää maito ja sekoita hyvin. Lisää mausteet ja anna kiehahtaa, kunnes kastike sakenee. Lisää vuohenjuusto ja anna sulaa.
Nosta pois hellalta ja anna jäähtyä hetken verran. Sekoita joukkoon kananmuna ja kaada uunivuokaan munakoison päälle.

Laita vuoka uuniin 200 asteeseen noin 40 mnuutiksi. Nosta pois uunista ja anna vetäytyä vartin verran ennen tarjoilua.

Kiloja ja viihdefantasiaa

Tiedä sitten, onko tämä syy vai seuraus - nimittäin yöunien vähyyteen. Jotenkin on illalla taas köhä kiusannut, jolloin helposti tartun kirjaan ja mielellään johonkin viihdyttävään ja kevyeen. Toisinaan käteen osuu jotain liian viihdyttävää, jolloin pieni köhänpoistoluku venyy ja venyy ja venyy - ja sitten aamulla väsyttää.

Tässä eräänä päivänä kävin vaa'alla ja identifoin syynkin ylimääräiseen köhään. Se ei ole flunssa. Minulla on kiloraja, jonka jälkeen alan yskiä ja nyt olen syksyn aikana livahtanut kyseisen rajan väärälle puolelle, ja peräti viiden kilon verran. Pahus. Sitä se selkävaivaisuus ja työmatkat autolla teettävät. Taitaa tuo ostamani aktiivisuusmittari tulla tarpeeseen - vielä kun oikeasti myös liikkuisi sen piiskaamana.

Olisiko liikunnan lisäämisessä uutta haastetta kaiken maailman lukuhaasteiden lisäksi? Ainakin taitaa väkisinkin iltojen lukuaika lyhentyä - PITÄÄ mennä ulos ja liikkumaan! Varsinkin nyt kun on ollut aurinkoisia päiviä.

Lukemista en kuitenkaan tietenkään kokonaan jätä ja unohda. Vaikka sitten lukisin illalla viimeiseksi jotain kevyttä. Ilona Andrewsin kirjat ovat oikeasti sieltä kevyimmästä päästä fantasiagenreä, mutta jotenkin jännän viihdyttäviä ja koukuttavia. Niissä on hyvä rytmi ja huumori.  Tämäkin sarja ylittää kirkkaasti sen kolmen ensimmäisen osan maagisen rajan.

Ilona Andrews : Magic Bites, Magic Burns, Magic Strikes 
HelMet Overdrive 

Kate Daniels on tottunut selvittämään taikuuden aiheuttamia haasteita. Siitä lähtien, kun taikuuden aallot alkoivat ravistella Atlantaa ja poistaa teknologian vaikutuksia, ovat kummalliset oliot ja tilanteet olleet enemmän sääntö kuin poikkeus ja palkkionmetsästäjillä riittää hommia. Katella on myös oma salaisuutensa, jonka säilyttäminen on elinehto vaarallisia sukujuuria omaavalle nuorelle naiselle.

Ensimmäisessä osassa Katen huoltaja murhataan ja hän joutuu yhä syvemmälle virallisen taikuudenvalvonnan vaikutuspiiriin murhaa tutkiessaan. Samalla myös ihmissusien ja muiden nahanvaihtajien yhteisö ja varsinkin heidän johtajansa tulee turhankin lähelle.

Toisessa osassa poikkeuksellinen taikuuspiikki tuo myös jumalolennot Atlantan kaduille ja taas tarvitaan Katen voimia (ja ihmisleijonaa). Kolmannessa osassa kohdataan taas outoja olioita ja lisäksi Kate ystävineen päätyy laittomille taisteluareenoille.

Myönnetään, on noissa kirjoissa tietynlainen toistuva kaava. Tulee ongelmia, tulee isoja ongelmia ja sitten niitä ratkotaan - yleensä taistellen ja jossain kohtaa tarvitaan jotain taikaa. Toisaalta tuollainen vähän toistuva rytmi on mukavakin. Tietää, mitä odottaa, eikä tämän kirjailijan mielikuvituksessa ainakaan ole mitään vikaa.

Jos siis etsit "aivotnarikkaan" kirjoja, jotka viihdyttävät myös huumoritwistillä ja ripauksella romantiikkaa, niin tässä olisi oiva sarja aloitettavaksi.

Pistetääns taas pihistelyksi

Aina säännöllisin väliajoin minulle tulee sellainen olo, että rahaa valuu taloudesta ulospäin hieman liikaa. Välillä löydän selityksen ylimääräisistä menoista, välillä taas ei mielestäni ole ollut mitään ihmeellistä tekeillä. Jälkimmäisen vaihtoehdon kohdalla pitää pistää pihistelykausi pystyyn. Koska meidän perheessä lainakulut, vakuutukset, puhelimet ja päiväkotimaksu ovat aikalailla vakioita, kääntyy katse perusmenoissa yleensä ruokalaskun suuntaan.

Pihistely ei tarkoita sitä, etteikö ostettaisi. Se tarkoittaa, että ensin katsotaan ruokalaskun viikottainen koko ja sitten vasta mietitään, mistä pihistetään vai pihistetäänkö, Kovin pieneksi ei ruokalaskua kahden teinipojan taloudessa voi saadakaan. Ihan varmasti määrät ovat välillä aika astronomiset.

Hedelmistä ei tingitä, että pidetään flunssapöpöt loitolla

Hyvä ruoka ei kuitenkaan tarkoita aina kalliita aineksia ja muutamalla kikalla saa ruokalaskua pienennettyä reippaastikin. Itse tekeminen, lihan (se on yleensä kallista) vähentäminen, erilaisten kuivatuotteiden suosiminen ja muutama muu kikka auttavat kummasti budjetin hallinnassa. Laadusta ei tarvitse tinkiä, eikä halvan perässä juosta  kuin tarjousten sopivasti kohdalle sattuessa.

Viimeksi laskeskelin kuluja aika tarkkaan vuosi sitten. Silloin koin lievän järkytyksen. Nyt on hyvä hetki tarkistaa tilanne taas uudelleen. Tuntuu, että syytä olisi. Vuodessa on tapahtunut pieniä muutoksia (tai ainakin kuvittelen niin)

1) Isommat lapset syövät helpommin erilaisia ruokia eli ei tarvitse ihan niin paljon säätää tarjonnan kanssa. Voi siis tehdä reiluja annoksia ilman hävikkipelkoa. Vaikuttaneeko kuluja laskevasti?

2) Lihansyönti on entisestään vähentynyt. Ei meistä kasvissyöjiksi ole, mutta liha on nykyään enemmän lisukkeena. Tästäkin voi olla iloa ruokalaskun kohdalla.

3) Kiire on kasvanut entisestään eli leipää ja muuta leivontaa tehdään harvemmin. Tällä saattaa olla ainakin jonkinlainen ruokalaskua kasvattava vaikutus.

4) Kuopuksen uhmakausi tasoittui viimein ja viimein eli uskallamme paremmin ja rennommalla mielellä lähteä julkisiin tiloihin - kuten nyt vaikka ravintoloihin...

Tästä se alkaa. Isäntäkin on komennettu ottamaan mahdolliset kuitit talteen.

Tosin viikko alkaa hyvällä tilanteella. Härkismoussakaa on jäljellä vielä reippaasti alkuviikolle ja muutenkin jääkaappi näyttää suhteellisen täysinäiseltä.

Pistetään pihistelyoperaatio pystyyn ja palaillaan viikon kuluttua ensimmäisen väliaikatuloksen kanssa. Saa nähdä, miten käy

Mätä

Ei, nyt ei puhuta mistää ruokajutusta, vaikka ne viime aikoina ovatkin vallanneet blogissa tilaa, ja vaikka löysin hedelmäkulhosta työmatkalta palatessani pari veriappelsiinia sellaisessa kunnossa, että pidin kotona olleille puhuttelun kulhon puhtauden tärkeydestä... Kun on pari päivää poissa, huomaa kummasti, mitkä asiat ovat nimenomaan äidin kontolla. Meillä se näyttää olevan (muutaman muun lisäksi) c-vitamiiniannostuksesta huolehtiminen.

Kulhosta ei ollut hävinnyt kuin pari omenaa ilman minun jatkuvaa motkotustani. Eivät kuulemma muistaneet? Mitä? Minä kun luulin, että tykkäsivät hedelmistä. Ilmeisesti äiti-palvelu on ollut ihan liian hyvällä tasolla viiime aikoina, kun kuoriminen koetaan ylivoimaiseksi tehtäväksi. Enää en varmasti kuori aamuisin muille kuin itselleni (ja kuopukselle...), vaikka se siinä sivussa menisikin melkein samalla vaivalla. Tehkööt isot itse. Minä vaan motkotan.

Mutta tässä Mätä siis tarkoittaa kirjaa - hyvää sellaista.

Siri Pettersen: Mätä (Korpinkehät #2) 
HelMet Ellibs e-laina

Hirka on kulkenut Korpinkehän läpi ja päätynyt erilaisen maailmaan. Outo maailma on meille tietysti kovin tuttu, sillä hän löytää itsensä nyky-Englannista korppinsa kanssa.

Uusi maailma, uusi kieli, uudet tavat, uudet ihmiset - vain yksi on samaa. Täälläkään ei erilaisuutta suvaita vaan sitä pelätään ja se pyritään kahlitsemaan ja eristämään, vaikka sitten hyvilläkin tarkoituksilla. Lisäksi Hirka huomaa olevansa tarkkailun alainen. Mätää sisällään kantavat ovat hänen perässään, eikä pakeneminen ole helppoa. Ei edes Näkijän avulla.

Jo Odininlapsi oli kiehtova asetelmaltaan ja maailmaltaan. Mätä nostaa tasoa vielä piirun verran. Nyky-Maan ja Hirkan kotimaailman lomittuminen luo jännän vierauden tunnun. Jotenkin sitä ei itsekään tunnista omaa maailmaansa, vaikka tietääkin kiepsahduksen johtuvan Hirkan ajatuksista ja tavasta katsoa.

Tarina on myös jännittävä ja täynnä yllättäviä käänteitä, kun asiat eivät olekaan ihan niin kuin alussa ajateltiin. Kirjan "henkilöt" ovat mukavasti monisävyisiä, eivät puhtaasti pahoja, eivät puhtaasti hyviä, mikä on aina kiinnostavampaa kuin äärimmilleen mustavalkoiset.

Koin myös kiinnostavaksi ajatuksen siitä, miten jumaluudet ja uskonnot ehkä syntyvät, miten ne luodaan ja miten ne muuttuvat, unohdetaan tai valjastetaan joidenkin vallan välineeksi. Jos haluaa, voi ajatuksiä lähteä viemään pidemmällekin - yhtymäkohtia nykymaailmaan löytyy erilaisten -ismien kohdalla enemmän kuin tarpeeksi. Toisaalta kirjaa voi myös lukea viihdyttävänä fantasiana, se toimii niinkin erittäin hyvin.

Vaikka pidinkin Mädästä kovasti ja melkein enemmän kuin Odininlapsesta, odotan kolmatta osaa hivenen epäluuloisena. Luulen havaitsevani trilogiassa tietyn kaavan ja syklisyyden. Toivottavasti Pettersen rikkoo sitä, eikä seuraa latuja liian uskollisesti. Pettyisin hieman.

Copycatin kanakeitto itämaisittain

Se on kuulkaas taas perjantai! Miten nykyään tuntuukin siltä, että viikoissa on vain maanantait ja perjantait jäljellä? Muut päivät vain vilahtavat ohitse.

Arkipäivistä viikolla viimeinen ja erityisesti sen ilta on usein meillä pyhitetty herkutteluun. Tänään kysyin perheeltä toiveita. "Kookosta!", sanoi yksi. "Jotain hyvää ja lihaa", hihkaisi toinen, mitä ilmeisimmin vähän kasvispainotteisen viikon väsyttämänä. Itse kaipasin lämmintä ja mielellään vähän mausteista herkkua kulhooni.

Näillä spekseillä lähdin selailemaan blogeja ja nopeasti tajusin haluavani nimenomaan keittoa. Kaapissa oli kanaa valmiina, joten siitä lähdettiin. Silmiin osui Liemessä-blogin Khao soi-soppa vuodelta 2015. Sillä mentiin, vähän oikaisten ja hieman tuunaten. Hyvää tuli. Itse asiassa löysin yhden lempikeitoistani.

Koska kuopus on vähän arka chilipoltteen osalta, tehtiin keitosta lempeän mausteinen eli kokonaisen chilin korvasi myllystä kierretty korianteri-chilimauste, Hyvin toimi.

Purkitettu inkivääri on ollut meillä vakio-oikotienä jo pidemmän aikaa. Sitä löytyy kotoa aina. Isäntä vahvistaa sillä keittoja ja patoja ihan omalla lautasellaan ja sillä saa muutenkin hyvää makua. Se myös säilyy paremmin kuin tuore inkivääri.

Korianteri-chilimylly on meillä uusi tuttavuus, mutta hyvältä vaikuttaa. Makua tuli mukavasti ihan muutamalla kierroksella.

Copycatin kanakeitto itämaisittain

maustetahna:
1 iso sipuli
3 valkosipulinkynttä
1rkl kurkumaa
1rkl curryjauhetta
2tl inkivääriä purkista
noin 1rkl korianteri-chiliä kuivattuna myllystä
korianterinipun varret
3rkl rypsiöljyä

3 rkl rypsiöljyä
1prk kookosmaitoa
melken puoli litraa kiehuvaa vettä
1-2  kanaliemi fondikuutio
4 broilerin rintafilettä
1rkl ruokosokeria
1rkl kalakastiketta

1lime
korianterinlehtiä

1pkt munanuudeleita

lisukkeeksi: mangokuutioita, siitakesienisiivuja, pikkupaprikaa

Ihan ensimmäiseksi laitetaan maustetahnan ainekset pieneen tehosekoittimeen ja surrataan tahnaksi.
Tahna kaavitaan kattilan pohjalle öljyn kanssa ja annetaan kypsyä viitisen minuuttia. Lisätään joukkoon kookosmaito, vesi ja fondikuutio. Kiehautetaan.

Laitetaan kanafileet joukkoon ja annetaan kypsyä kannen alla hiljalleen poristen puolisen tuntia.

Sillä aikaa pilkotaan lisukkeet.

Nostetaan kana pois kattilasta ja riivitään suikaleiksi.
Lisätään liemeen sokeri ja kalakastike. Kiehautetaan, Palautetaan liha kattilaan.

Kypsennetään nuudelit paketin ohjeen mukaan.

Nostellaan nuudeleita kulhojen pohjalle ja ripotellaan sekaan haluttu määrä lisukkeita. Kauhalla lisätään kuhunkin kulhoon haluttu määrä lientä ja kanaa. Koristellaan korianterilla ja puristetaan vielä joukkoon hieman limemehua.

Nautitaan puikoilla sattumia ja nuudeleita kalastellen ja lopuksi lientä kulhon reunasta ryystäen. Kainommat käyttäkööt lusikkaa.

Helmikuun luetut ja nyt pisti pahan

Oli vähän luntakin. "Lujempaa!" 

Jos tammikuussa pisteltiin sivuja vauhdilla, niin helmikuu on sitten ottanut vähän rauhallisemmin. Luetuksi tuli 7 kirjaa, joidn joukossa oli peräti kaksi nopealukuista keittokirjaa.

Toki minulla on kesken edelleen iso pino kirjoja ja pari järkälettäkin. Kirjahyppely ei auta teosten loppuunlukemista ja tiiliskivissä nyt kestää kauan jo ihan perusmäärityksensä mukaisestikin. Yksi tiiliskivi pitää saada loppuun maaliskuun alkupuolella, jotta pysyn Kirjojen Suomi - hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa-osuuden tahdissa. Päätaloa tässä luetaan kiihtyvällä tahdilla.

Tänään totesin, että etäpäivän lounastauot ovat yllättävän inspiroivia, vaarallisia ja tulevat kalliiksi. Inspiroivia ne ovat siksi, että FB-keskusteluista löytyy välillä kummaa puhtia jo vuosia (ainakin 20) aikomukseksi jääneiden juttujen aloittamiseen. Vaarallisia ne ovat siksi, että samoista jutuista voi saada lisää haastepaineita. Rahaa saa kulumaan ostamalla kirjoja.

Vetäjä vaihtuu, kun edellinen väsyy. "Lujempaa!"

Mistä siis on kyse? 

No, kirjabloggaajien ryhmässä oli käynnissä keskustelu uudesta Marcel Proustin suurteoksen pokkarijulkaisusta, mikä johti ajatukseni jo opiskeluajoista saakka vireellä olleeseen ajatukseen lukea ne alkukielellä. Kyseessä on klassikko ja heinäkuun klassikkohaaste tulossa...  Sitten ostaa pläjäytin koko sarjan Kobosta e-kirjoina. Edessä yli 4000 sivua ilmeisen hyvää, mutta ei niin kevyttä luettavaa.

Se täytyy sanoa, ettei hinta kauheasti kirpaissut. Kaikki seitsemän kirjaa valuivat ranskaksi koneelle alle yhdeksällä eurolla. Vähän ole kade "suurten kielien" lukijakunnalle.


Sitten ne helmikuun kirjat

Ihan ensiksi ne kaksi keittokirjaa. Viiden tähden vegaani on vielä kokkaamatta, joten siihen palaan myöhemmin. Maailman kirjallisuudenhistoria 14 reseptissä puolestaan oli varsin mielenkiintoinen ja hauska tuttavuus, eikä se sienirisottokaan ollut yhtään hullumpi.

Kari Hukkilan Tuhat ja yksi vastasi kuukauden eniten ajatuksia herättäneestä ja vaikuttavimmasta kirjasta. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Siinä olivatkin sitten helmikuun paperille painetut kirjat. Äänikirjaosastolta löytyy tasan yksi kirja eli Kaari Utrioni Pappilan neidot. Siitäkin tykkäsin yllättävän paljon. Samoin kuin Ellibsin valikoimista löytämistäni Siri Pettersenin Korpinkehät trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta. Odininlapsi ja Mätä nousivat suoraan suosikkilistalleni. Viimeisenä helmikuun listalta löytyy vielä yksi fantasia. Ilona Andrews on pikavauhtia nousemassa viihdefantasioiden osalta suosikikseni. Hänen kirjoissaan vauhtia riittää ja niissä on aina maailmoissa joku jännä tvisti ja nyt pääsi jo toinen kirjasarja yli kolmen osan maagisen rajan.

"Ai, miten niin minä juoksutan isoveljiä?"

Noin muuten? 

Noin muuten oli normikuukausi. Vähän saatiin hiihtoloman lopuksi luntakin. Teatterissa ei tullut käytyä, ei ehtinyt. Amsterdamissa piipahdin. Ruokajutut muuttivat taas takaisin blogii, mutta eivät ne ainakaan toistaiseksi ole ihan kaikkea tilaa vieneet.

Tästä on hyvä jatkaa. Maaliskuussa on vähintään yhtä kiire jaluettavien (kuvaannollinen) kirjapinokin vaan kasvaa.