Kuulunpa sittenkin vanhaan sukupolveen ja Miss Pellegrine's Home for Peculiar Children

Tällä viikolla onkin ihan toinen meininki

Viime viikko oli töissä rauhallinen. Itse asiassa pyörittelin peukaloitani suurimman osan ajasta. Yritin toki kouluttaa itseäni ja tehdä muutakin "hyödyllistä", mutta silti kaikki kulminoituu yhteen sanaan. "Odotin"

Odotin, että jotain tapahtuisi, projektit etenisivät, saisin vastauksia ja asiakkaat tekivät päätöksiä. Kiersin kehää ja stressasin, stressasin, stressasin.
Minä nimittäin stressaan odottamisesta huomattavasti enemmän kuin kiireestä ja tohinasta. Aikamoinen paine saa hommissa olla ennen kuin minun yöuneni häiriintyvät, mutta hiljainen odottaminen sai minut heräilemään turhautuneena useamman kerran yössä.

Enkä osaa käyttää työaikaa muuhun kuin työhön ja kun työ ei riitä, kärsin riittämättömyyden tunteesta. Kuulun siihen vanhaan polveen, joka kokee luvanneensa tietyn määrän ajastaan työtä varten ja potee sitten huonoa omatuntoa, jollei tasan tarkkaan tee vähintään minuutilleen sovittua määrää. Tiedän, pitäisi sopeutua. Kyllä taas sitten on niitä pitkiäkin päiviä. (Kumma juttu, miten niistä ei pode huonoa omatuntoa)  Tulokset merkitsevät enemmän kuin tunnit. Ehkä minä vielä joskus opin uuden sukupolven tavoille.

Onneksi nyt on taas kiva tahti päällä, mieli virkeä ja fiilikset korkealla. Niin, ja onneksi on kirjat. Olisin varmaan pimahtanut ilman (ilta)lukemista. Kunnolla kauas arjesta vievä tarina antaa kummasti lisää energiaa (ja kärsivällisyyttä).

Ransom Riggs : Miss Peregrine's Home for Peculiar Children 
HelMet Overdrive laina 

Tulipa luettua tämäkin aikamoista haipakkaa kirjaston laina-ajan lopun lähestyessä pikavauhtia. Miss Peregrinen koti eriskummallisille lapsille kummitteli todella kauan lukulistani kärkisijoilla, mutta vasta kirjaan perustuvan elokuvan trailerin katsominen sai minut aktivoitumaan - niin ja se, että tajusin kirjan olevan Overdrivessa.

Kyllä minä kirjasta tykkäsinkin. Jotenkin en vain ollut mieltänyt sitä nuortenkirjaksi - onko se?

Sellainen tunne minulla ainakin oli koko kirjan ajan. Itse asiassa mielenkiintoisen alkupuoliskon jälkeen meinasin jättää kirjan kesken. Jotenkin se vain tuntui menevän johonkin tiettyyn suuntaan ja pelkäsin nuortenromaanien usein liioitellut kaavamaisuuden voittavan mielikuvitukselliset käänteet.

Niin ei kuitenkaan käynyt, joten onneksi luin Jacobin seikkailuista pidemmälle. Toki, kuvio oli juurikin sellainen kuin kuvittelinkin, mutta onneksi mukavilla pienillä twisteillä. Viimeisiä sivuja lukiessani osui silmiini myös kirjan jatko-osa, joten kaipa sekin on luettava. Selvästi jäi ensimmäisessa osassa tarina vähän kesken.

Asetelma sinänsä on mielenkiintoinen. Pienenä Jacob ei saanut tarpeekseen isoisänsä jänittävistä tarinoista. Näkymätön poika, leijuva tyttö ja väkivahvat kaksoset tuntuivat todelta, varsinkin kun isoisällä oli näyttää heistä myös valokuvia. Iän myötä tarinat tuntuvat vähemmän todellisilta, mutta sitten isoisälle tapahtuu jotain ja tarinoiden synkät puolet tuntuvat heränneen eloon. Jacob puolestaan päätyy psykologin puheille ja traumahoitoon, kunnes keksii lähteä syrjäiselle saarelle ottamaan selvää isoisän tarinoiden todenperäisyydestä. Arvannette, miten käy?

Pidin kirjan jännästi vanhahtavasta tunnelmasta. ehkä se sai minut miettimään nuortenromaania. Toinen nuorisoon viittaava seikka on tietyti myös päähenkilön ikä (teinipoika) ja orastava kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen.

Tarinassa oli paljon hyvää. Viittaukset historiaan, kiemuroiden kääntyminen yhteiseen uomaan juonen edetessä ja unenomainen tunnelma loivat mielenkiintoisen kokonaisuuden. Toisaalta sitten päähenkilön lievä naiivius ja henkilöiden ajattelemattomuus ja jopa julmuus eivät tuntuneet kovin miellyttäviltä. Toisaalta, suurin osa henkilöistä onkin lapsia - toki kauan eläneitä sellaisia - mutta lapsia kuitenkin. Eivätkö lapset olekin juuri tuollaisia? Vähän itsekkäitä, seurauksista viis veisaavia ja toisinaan julmia miltei äärimmäisyyteen saakka. Niin voi tietysti ajatella, mutta kyllä minä osittain korjaisin sanan peculiar sanalla creepy... eli ei eriskummallisia vaan ihan yksinkertaisesti kummallisia tai omituisia.

Rytmillisesti tarina on hieman epätasainen ja noin puolessa välissä tosiaan jouduin vähän ikävään suvantoon. Kielellisesti kirja ei ole vaikeaa englantia ja suomeksikin varmaan aika yksinkertaista ja ymmärrettävää.

Kaikkiaan olen tyytyväinen, että kirja tuli luettua, Se on asetelmaltaan kiehtova, vaikkakin harmillisesti ehkä välillä hivenen yksinkertaistava ja jopa naiivi. Kelpo lukemista ja viihdyttävää ajankulua se joka tapauksessa on.