Sivut

28.2.2016

Woodymainen Jumala

Oi, tämä pitää kirjoittaa, vaikka muuten onkin ihan kuollutta blogirintamalla. Kävin tuossa viime viikolla nimittäin katsomassa Woody Allenin näytelmän Jumala. Sen esitti Espoonlahden teatteri Matinkylän monitoimitalolla. Piristävää välillä nähdä pienempääkin produktiota.

Eikä tämä ollut ollenkaan niin harrastelijamainen kuin olisi voinut kuvitella. Hyvin löytyy Woodymainen ote ja tarina (tai sen puute) vei mukavasti, vaikka itse näytelmä onkin kirjoitettu jo 1970-luvulla.

Sinänsä näytelmä edustaa tuota omana aikanaan niin suosittua (ja kai nytkin vähän) luovan ihmisen angstin kuvausta absurdissa ja julmassa maailmassa. Filosofiset kysymykset sekoitettuna ihmisen elämän peruskohkaamiseen ovat tuttuja, mutta näin jonkinmittaisen tauon jälkeen oli riemastuttavaa kohdata ne uudelleen. Muistui nuoruus mieleen. Silloinkin olivat vastaavat pohdinnat kovasti muotia.
Toteutammeko jonkun käsikirjoitusta vai voimmeko vapaasti valita tahtomme mukaan? Kuka lopulta seuraa kenenkin esitystä vai olemmeko me kaikki vain statisteja elämän suuressa näytelmässä? Ei niitä vastauksia silloinkaan oikein löytynyt ja sitten aika vei mukanaan.

Näytelmässä Hepatitis ja Diabetes pohtivat kaikkien kirjailijoiden tuskanaihetta eli loppua tarinalle. Sitä ei tunnu millään löytyvän, vaikka ihmettely kulkee kreikkalaisista jumalista tykkitulen keskelle. Kun näytelmä asettuu näytelmään, sätkynutket tekevät kapinan. kuollut nainen kävelee vastaan ja  Woody Allen vastaa puhelimeen tai on vastaamatta, on selvää, etteivät jumalatkaan oikein enää tiedä missä mennään - varsinkin, kun ukkoskone menee rikki.

Jep, ei tuossa ole päätä eikä häntää, mutta ei siinä kai ole tarkoituskaan. Meillä oli hauskaa ja kaipa sitä muutama pieni ajatuksenpoikanenkin jäi aivoihin muhimaan.

Pidin myös näytelmän lavasteista, erityisesti koska niitä ei ollut liikaa. Lisäksi tilaa oli käytetty laajasti ylös ja sivuille ja eteenkin päin. Ratkaisut toivat mukavaa yllätyksellisyyttä.

Menkää nyt ihmeessä katsomaan! Meidän siellä ollessamme oli luvattoman vähän yleisöä. On harmi, jos hyvä menee hukkaan. Näytelmä herää todella eloon vasta, kun sillä on katsojansa ja tätä katsoi ihan mielellään.


27.2.2016

Nykivät sormet

Sormet nykivät kirjan suuntaan, mutta päätyvät koneelle. Silti eivät blogit päivity ja sähköpostit lojuvat vastaamattomina.

Jep, arvasitte oikein. Työkiireitä. Viikolla kävin Pietarissa ja Sokos Hotel Palace Bridgen huoneessa oli houkutteleva lukunurkkaus hedelmäkulhoineen... Hetken mietin jäisinkö sittenkin illaksi istumaan Kobon kanssa, mutta lähdin kuitenkin kiltisti työkavereiden kanssa illalliselle. Kivaa tietysti sekin.

Noin muuten Pietarissa oli yhtä loskaista kuin Helsingissäkin ja rättejä putoili pilvistä tasaiseen tahtiin. Komea kaupunki, noin taksin ikkunasta nähtynä. Siellä on mittakaava jotenkin huikean suuri. Rakennuksetkin näyttävät moninkertaisilta Helsinkiin verrattuna, mutta kaipa siinäkin mennään samassa suhteessa maan pinta-alan kanssa.

Tässä siis ontuvaa selitystä blogihiljaisuudelle ja sille, miksi se vielä jatkuu. Kunhan tämä projekti saadaan tuosta pakettiin parin viikon päästä, niin pääsevät sormetkin taas tarttumaan muuhun kuin läppärin näppäimiin ja hiireen. Elämä alkaa uudelleen.



21.2.2016

Supernova

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry uusien kirjoittajien antologia: Supernova
toimittaneet: Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen, Shimo Suntila - eri kirjoittajia 
Luettavaksi arvostelukappaleena 

Taas kummaa. Tällä kertaa uusien kirjoittajien novelliantologiana, johon tartuin innolla ja luin loppuun samassa mielentilassa. Tämä kokoelma nimittäin on miellyttävän tasalaatuinen ja kaikki tarinat laadukasta luettavaa.

Toisaalta, tasalaatuisuus ehkä hivenen pelaa myös kokoelmaa vastaan, sillä se johtaa helposti tasapaksuisuuteen. Yllätyksellisyys ja rosot puuttuvat. Tarinat olivat ehkä turhankin siloiteltuja ja... aika tuttuja. Tai siis, ainakin tällainen vanhempi lukija tunnisti teemoja ja ratkaisuja aiemmin lukemastaan.

Pidin kuitenkin kokoelmasta kovasti. Se oli helppoa ja viihdyttävää luettavaa ja ainahan sitä kummia käänteitä löytyy tutuistakin teemoista.
Kokonaisuutena kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos vähänkään tykkää tyylilajista.

Tarinoista kolme jäi minulla parhaiten mieleen.

Pyry Palermon Kuolemantanssi kertoo omalaatuisesta taiteilijasta, joka saa apulaisekseen aran nuoren miehen. Taiteilijan töissä sekoittuvat tieteen kehitys elämän luojana, taiteen vaatimat uhraukset ja rajat, sekä suuruudenhullun egon rajojen löytymättömyys. Pidin tarinan synkkyydestä ja makaaberista kuviosta.

Hanna Hohenthalin Kuolleena syntynyt puolestaan jäi mieleen, koska se loppui ihan kesken. Tarina loi maailman ja pohjan, josta haluaisi kuulla lisää, mutta kysymyksiä jäi novellin lopussa liikaa. Onkohan tästä tarkoitus kirjoittaa jotain pidempää? Minä ainakin jään odottamaan lapsenpäästäjäoppilaan uteliaisuuden tyydyttämisen tuomia seikkailuja.

Mia Myllymäen Talven lapset leikkii perinteisillä teemoilla rinnakkaismaailman kansoista ja jumaluuksien suvuista, mutta onnistuu kuitenkin yllättämään. Tarina aukeaa sopivast hiljalleen kerien ja vaikka lukija aavistaa, ei hän voi tietää ennen kuin ollaan oikeassa kohdassa. Tykkäsin novellin taitavasti muodostetusta rakenteesta ja hivenen eleettömästä kerronnasta.

Nämä siis nousivat minulla mainintoihin, mutta eivät muutkaan olleet missää tapauksessa huonoja. Taitaa olla suomalaisen kumman tulevaisuus turvattu ja se on hyvä juttu se.

19.2.2016

Lumoleipomo - täti ei nyt oikein jaksanut innostua

Kathryn Littlewood: Lumoleipomo 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 
äänikirjan lukijana : Eija Ahvo 

Kyllähän sitä ruoka-//kirjabloggarin pitäisi innostua taikaleipomisesta? Miksi sitten kesti aika kauan saada tämä kirja kuunneltua?

No, osansa on varmaan kiireellä ja väsymyksellä, jota jo valittelinkin. Toinen puoli johtuu itse kirjasta. Jotenkin en vaan nyt oikein saanut rytmistä kiinni kuin joskus melkein loppupuolella. Vika ei ollut lukijassa, sillä Eija Ahvo on taitava ja saa tekstin elämään äänellään.

Jotkut lastenkirjat sopivat myös aikuisen luettavaksi ja tuovat paljon iloa ihan ilman lapsiseuralaistakin, toiset taas on niin selkeästi tarkoitettu "kokemattomalle" lukijalle, että aikuinen yksinään ei oikein jaksa. Esimerkiksi Paddingtonit äänikirjoina kuuluvat ehdottmasti aikuisenakin nautittaviin kirjoihin.

Lumoleipomo puolestaan kuluu tuohon kakkoskastiin. Tarina on siinä määrin ennalta-arvattava, että joissain kohdissa tunsi pientä myötähäpeää tai ärtymystä jo etukäteen. Ei tarvitse lukea kovinkaan montaa tarinaa, joissa vanhemmat lähtevät matkalle ja keskenään jääneet lapset kokeilevat siipiään kielletyissä asioissa niin tietää kuvion noin suurin piirtein.

Rosman vanhemmilla on leipomo, mutteivat he olekaan mitään tavallisia paakareita. Rosman vanhemmat leipovat taikaleivonnaisia, joilla saa korjattua särkyneen sydämen tai herätettyä koomaan vaipuneen pienen pojan. Sitten vanhempien taitoja tarvitaan muualla ja Rosma jää pyörittämään leipomoa veljiensa ja pikkusiskonsa kanssa. Ennen lähtöään vanhemmat painottavat, että taikareseptikirjaa ei sitten saa käyttää, mutta... no, arvaatte jatkon. Lapset käyttävät kirjaa ja joutuvat kerta kerralta pahempaan sotkuun. Kun paikalle saapuu vielä salaperäinen ja Rosmalle pahaenteisiä väristyksiä aiheuttava Laila-täti, onkin perusasetelma aika selvä.

Kivaa kirjassa olivat hauskat henkilöhahmot, Sisarukset ovat kukin omanlaisiaan persoonia, samoin kuin pahaa aavistamattomat leipomon asiakkaat. Kirjailijaa ei myöskään voi syyttää mielikuvituksen puutteesta sen suhteen, millaisia vaikutuksia leivonnaisilla sitten lopulta on. Uskoisin nuoremman lukijan hihittelevän monessa kohtaa antaumuksella ja odottavan kommelluksien jatkoa, vaikka täti ei nyt oikein jaksanutkaan innostua.

15.2.2016

Kerran jos toisenkin. Miksi? Sen kertoo Toto.

Näitä kirjoja meillä luetaan - uudestaan ja uudestaan. Toto 4v ei tunnu saavaan niistä millään tarpeekseen. Meillä on kirjoja hyllyt pullollaan ja lastenkirjojakin enemmän kuin lääkäri määrää, mutta ei... ensin luettiin Barbapapan teatteria puoli vuotta, sitten Puppea ja nyt valikoimassa on peräti neljä kirjaa. Yksi on ranskaksi ja äiti hurraa - se nimittäin tarkoittaa, että Papakin pääsee nauttimaan toistosta, toistosta, toistosta...


Yritän ymmärtää, mikä juuri näissä kirjoissa kiehtoo. Kysytään siis Totolta:

Miksi Barbapapan teatteri on niin hyvä?
Toto: "Koska siinä on lohikäärme. Koska ne (Barbapapat) muuttavat muotoaan ja esiintyvät"
Äiti: "Onko esiintyminen kivaa?"
Toto: "Joo!"

No tämähän selvensi senkin, miksi juuri tämä Barbapapa on valikoitunut suosikiksi isosta pinosta kyseistä sarjaa. Toto rakastaa esiintymistä, pääasiassa laulaen ja tanssien. Ilmeisesti esiintymisestä lukeminenkin siis on kivaa.


Miksi Pupen iso satukirja pitää lukea uudelleen ja uudelleen? 
"Koska siinä on aika monta tarinaa ja minä tykkään niistä kaikista. Minä tykkään niistä aurinkopäivistä"

Hyväntuulisuutta siis, tulkitsee äiti. Totta. Näissä tarinoissa on aina aurinkoista, vaikka sataisi. Puppe onkin ainoa, joka kelpaa välillä myös toisesta kirjasta. Vaikka tämä paksumpi on kyllä ehdoton suosikki.


Mikä Frozenin tarinassa kiehtoo? 
"Koska siinä on Elsa ja Anna - mä tykkään tytöistä. Koska tyttökirjat kiinnostavat. Koska tytöt ovat mun mielestä tosi kivoja"

Joopa joo, teini-ikää odotellessa siis... No, ei vaiskaan. Toto mitä ilmeisimmin rakastaa kaunista ja kimaltelevaa. Hän myös ihaili elokuvassa Elsaa siksi, että tämä kykeni luomaan lumesta ja jäästä niin upeita rakennelmia. Ihanaa, poika oppii arvostamaan naista muutenkin kuin kauniina kuvana!

Äitiä harmitti siis ihan tosissaan, kun tuossa joulunaikaan poika kieltäytyy laittamasta Olof -paitaa päällensä, kun "se on tyttöjen juttu". Kaverit päiväkodissa olivat sanoneet. Kävimme pitkiä keskusteluja siitä, voivatko pojat pitää tyttöjen jutuista ja tytöt poikien jutuista. Äiti kertoi lapsena kiivenneensä aina puissa ja leikkineensä nallipyssyillä. Pyssyleikkejä Totokin ymmärtää, paitsi että pyssyn lisäksi pitää aina olla myös pari miekkaa "ninjastyle". Olikin sitten ilmoittanut kavereilleen päiväkodin sponssikirjoja jaettaessa, että "minä otan Frozenin, koska tykkään tytöistä ja sillä siisti" YES!


Miksi eläinkirja on niin kiva? 
"Koska siinä on paljon eläimiä ja merieläimiä ja metsän eläimiä. Mä tykkään eläimistä"

Tietysti, eläimiä. Kuka lapsi nyt ei niistä pitäisi. Tyhmä kysymys (?)


Että sellaiset keskustelut näin maanantaina. 
Mitä teillä luetaan? Onko vakkareita?  

13.2.2016

Äänikirjajumitusta ja maalaisromantiikkaa

Mistä tietää, että minulla on kiire ja (pieni) stressi päällä? Näköjään siitä, että työmatkatkin kuluvat aivojen ylivuotoa hallitessa ja hiljaisuudessa, eli edes äänikirjoja ei ole tullut viime viikkoina kuunneltua kuin satunnaisesti. Yhden kepeän ja rentouttavan kirjan sentään sain kuunneltua ihan loppuun saakka. Nyt on kesken kolme, eikä yksikään niistä tunnu edistyvän puolta tuntia enempää viikossa...



Anneli Kivelä: Outo lintu Katajamäellä 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Katajamäki-sarja on ilmeisen tunnettu ja osia on kertynyt kymmenkunta, joskaan äänikirjana ei kai kuitenkaan kuin tämä yksi. Minulta tämä sarja on päässyt menemään täysin ohi ja kirja siirtyi puhelimeen ihan puhtaasti esittelytekstin ja huikean tarjouksen myötä.

Sivuhuomautus: Elisa Kirjan tarjouskirjeitä kannattaa ihan oikeasti seurata, tämäkin kustansi muistaakseni reippaasti alle 10 euroa vaikka normaali hinta on jossain 30 euron tienoilla. 

Väsyneenä ja stressaantuneena tällainen vähän arkinen maalaisromantiikka on oikein paikallaan. Katajamäki on maalaiskylä jossain Tampereen nurkilla. Vuoksenmäen taloon tuodaan asumaan perillinen eli isännän veljentytär Esti. Keramiikkataiteilijalla on omat haasteensa kylän elämään ja ihmisiin sopeutuessaan ja päinvastoin, mutta hyvällä tahdolla ja työteliäällä elämällä se kyllä onnistuu.

Kylä on täynnä hahmoja, joilla jokaisella on oma luonteensa ja roolinsa kylän elämässä. Inhimillisiä tarinoita riittää jokaisen taustalta (ja niitä on ilmeisesti tarkemmin ruodittu sarjan muissa osissa). Niin, ja onhan tietysti kesällä kylään ilmestynyt Sameli. Vähän salaperäinen, ponihäntämies, jolla on omat salaisuutensa.

Katajamäki ei ole suurta kirjallisuutta, mutta se on sellaista herttaista, vähän vanhahtavaa ja täysin turvallista. Jo alussa arvaa, miten tarina noin suurin piirtein etenee. Se ei kuitenkaan ole välttämättä ollenkaan huono asia. Matkan varrelle mahtuu monta lempeää kuvausta maalaiskylän elämästä modernin maailman vaatimusten ja perinteisten puuhien keskellä. Ihan tuli sellainen olo, että muutto maalaisidylliin ei välttämättä olisi huono siirto tällaiselta kaupunkilaistytöltäkään - stressin aiheuttamaa harhaa, tiedän. Tekstinäkään kirja ei ole ehkä mitenkään järisyttävän vaikuttavaa ja aina välillä dialogit ovat hieman kankeita, mutta ihan riittävän sujuvasti tarina silti etenee.

Katajamäki-kirjat taitavat muodostaa sellaisen kokonaisuuden kuin ne tv-sarjat, joissa seurataan tietyn ihmisryhmän elämää ja katsoja koukuttuu seuraamaan tuttujen hahmojen arkisia kiemuroita. Niistä kun löytyy kummasti myös suuria tunteita ja romantiikkaa. Juuri sopivassa määrin nostamaan väsyneen työmatkalaisenkin huulille leppoisan hymyn.

8.2.2016

Luxusta


Milja Kaunisto: Luxus
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta

Yöpöydän kirjapino pienenee. Olet päättänyt ottaa siihen lisää hyllystä vasta sitten, kun nämä on luettu. Tätä tahtia siihen ei mene kovinkaan kauan. Tiesin jo alottaessani, että kyseessä on nautinnollinen pino. Enkä ollut väärässä ollenkaan.

Luxus on Milja kauniston Ranskan vallankumouksen aikaan sijoittuvan Purppuragiljotiini-sarjan ensimmäinen osa. Jo hänen keskiaikaan sijoittuva trilogiansa Olavi Maunupojasta näytti kyseessä olevan taitava kirjoittaja, joka tuntee historiansa. Sama rehevä ja runsas tyyli jatkuu Luxuksessa. Aika on muuttunut, mutta edelleen ihmiset janoavat valtaa ja ylellisyyttä. Edelleen rakkaus on vaikea tyylilaji, himo taas helppoa. Paitsi silloin kun on kasvatettu aatelisnaisena 1700-luvulla. Vain yksi pieni hairahdus voi kääntää koko elämän suunnan. Kreivitär Marie-Constance de Boucard sai huomata vanhempien rakkauden kylmenevän heidän joutuessaan tarjoamaan "vahingoittunutta kauppatavaraa" avioliittomarkkinoilla.

Vallankumouksen kuohuissa Marie kohtaa pyövelinkisälli Isidoren. Ammattinsa vuoksi kunnioitettu, mutta kartettu Isidore ja kreivitär Marie antavat lukijalle kaksi eri näkökulmaa kuninkaanvallan romahtamiseen. Toinen haikailee menetettyjen rikkauksien ja mukavuuksien perään, toinen idealistisesti kansan puhdasotsaisuutta vallankahvassa. Kun seuraan liittyy kammottavamaineinen Markiisi de Sade (juuri hän...), on luvassa paheiden pyörre, jonka syövereissä loppujen lopuksi vain hengissä säilyminen on tärkeää.

Luxux on helppoa luettavaa. Tarina soljuu kepeästi, vaikka kauheita asioita tapahtuu ja hirttosilmukkaa kiertyy kaulan ympärille helppoakin helpommin. Milja Kaunisto osaa luoda henkilöhahmoja, jotka eivät ole hyviä tai pahoja, vaan inhimillisiä. Ehkä siksi heihin kiintyy ja heidän tarinansa jaksaa kiinnostaa sivusta toiseen. Myös juoni on täynnä käänteitä ja kiemuroita, vaikka punainen lanka pysyykin kirjailijan hyppysissä ihailtavan hyvin.

Vallankumouksen aikainen miljöö ei ole ihan niin haiseva ja värikäs kuin keskiajalla, mutta elävä se on. Katujen tunnelmat ja poliittiset kiemurat sotkeutuvat toisiinsa rikkaaksi kuvakudokseksi. Jollain kumman tavalla Kaunisto onnistuu tekemään aikakauden ihmiset ja heidän elämänsä todentuntuisiksi. Olen lukenut ajanjaksosta muitakin kirjoja, fiktiota ja historiankirjoitusta, mutta vasta Luxus puhalsi tapahtumiin elämän. Sitä koki kuin olevansa itsekin seuraamassa yhden ajanjakson veristä päätöstä Ranskan historiassa. Historian faktat tulevat vastaan runsaina, mutta silti kuin vaivihkaa. Missään kohtaa ei lukija tunne olevansa opetettavana, vaikka mitä ilmeisimmin tärkeimmät ajat, tapahtumat ja henkilöhahmot ovat tiukasti ojossa tunnetun tutkimuksen mukaisina, mutta kuitenkin kietoutuneina fiktiivisen tarinankerronnan kiemuroihin.

Tykkäsin hurjasti. Pitkästä aikaa kirja imaisi ja tuli luettua pitkiä pätkiä putkeen. (Toki viikonloppukin auttoi tuohon asiaan). Melkein harmittelen, että kirja tuli luettua niin nopeasti. Koskas se seuraava osa taas mahtaakaan ilmestyä?

6.2.2016

Kirjavuoden alku

Tammikuussa oli upeita talvikelejä

Komea on alku joo. Tammikuussa luettujen listalle päätyi peräti 10 kirjaa. Tosin suuri määrä on vähän silmänlumetta - listalla on peräti kaksi keittokirjaa, jotka eivät olleet ajallisesti kovinkaan vaativia. Hyviä kylläkin.

Lisäksi peräti kolme kirjoista on nopeasti luettavaa, viihdyttävää, pääasiassa kai aika nuorille lukijoille tarkoitettua fantasiaa. Kyllä niistä tätikin tykkäsi (taas). Kannatti lukea Steampunk-henkisten teinivakoojattarien seikkailuista ihmissusien ja vampyyrien seurassa. Töissä päättyy iso projekti tuossa ihan maaliskuun alussa, joten pientä tahdin kiihtymistä (ja stressinalkua) on ollut havaittavissa jo tammikuussa. Silloin on kevyt viihde enemmän kuin paikallaan.

Pientä paniikkia aiheutti myös tammikuun klassikkohaaste. Koska olin niin iloisesti vaan leijunut ilmalaivalla Englannin yllä, olin kokonaan unohtanut peräti valita luettavan kirjani. No, Shakespeare pelastaa pahemmastakin pinteestä ja pätee peräti kahteen haasteeseen kerrallaan. Ei paha ollenkaan, paitsi Jago.

 Pitkästä aikaa tulin lukeneeksi myös kirjan, josta en pitänyt. Luin sen loppuun, mutten pitänyt viimeisestä sivusta ensimmäistä enempää. Pitäisi opetella kylmästi jättämään vaan kesken,

Kuuntelin kirjan, joka liikutti kyyneliin hauskasta nimestään huolimatta eli Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni, ja pakotin Kirpun kirjoittamaan edes muutaman rivin ajatuksiaan kuukauden kirjasta koululukemisena. Hän tykästyi Geoetsiviin (hurraa), vaikka nyt lukeminen onkin taas hidastunut.

Tammikuulle osui myös blogin juhlapostaus, kun saavutin 1000 postauksen haamurajan. Siinä sitä on näpytelty oikein urakalla. Samalla pistin liikkeelle bloggareille haasteen kuvata ja kertoa omasta bloginkirjoituspaikastaan. Hauskoja juttuja on muutama jo ilmaantunutkin mm. täällä ja täällä.

Ihan viimeiseksi sain yöpöytäpinoani yhden kirjan verran matalammaksi. Hannu Mäkelän Otavan aika oli oikein passeli loppu tammikuun kirjoille.
Helmikuuta on jo luettu melkein viikon verran. Näyttää tulevan huomattavasti hitaampi kuukausi lukemisen osalta, mutta siitä lisää sitten - no, sen jälkeen kun työprojektikin on jo lopuillaan.

5.2.2016

Muistan - Otavan aika

Tai enhän minä mitään muista, mutta tykkään lukea muistelmia. Omiani en koskaan kaiketi pystyisi kirjoittamaan, koska

a) en nyt vain kertakaikkiaan ole taaksepäin katsovaa ihmistyyppiä. Kotonakin meillä isäntä muistelee romanttisia hetkiä ja minä välillä mietin, että olikohan tuo edes minun kanssani, kun ei ole mitään mielikuvaa.

b) en ole myöskään hyvä tallettamaan mitään tietoja mistään tapahtuneesta tai muistoista. Lasten vauvakirjatkin voisi melkein lahjoittaa eteenpäin, niin tyhjiä ne ovat. Blogeista voi toki lukea elämästäni - ainakin siitä, mitä olen syönyt tai lukenut. Kirjat tietysti paljastavat ihmisestä yllättävän paljon. "Kerro minulle, mitä luet, niin minä kerron, millainen olet..." tai jotain sinnepäin.

Muiden elämäkertoja olen oikein innostunut viime vuosina lukemaan. Liekö sitten iän vaikutusta... ja mikä siinä on lukiessa. Tämäkin oli todella kiinnostava ja hyvin kirjoitettu.

Kuvan ensimmäinen luettu loppuun...

Hannu Mäkelä: Muistan Otavan aika 
Luettavaksi kustantajalta Bloggariklubilla, kun ensin oli kuunneltu Mäkelän mainiota jutustelua

Kirjassa Hannu Mäkelä on jo nuori aikuinen ja liittyy Otavan vaikeuksissa olevan kustannustalon työntekijöiden joukkoon vuonna 1967. Alkaa kolmenkymmenen vuoden jakso, jonka aikana Mäkelän käsien läpi kulkee lukematon määrä käsikirjoituksia, pöydän vieressä istuu sarja Suomen johtavia kirjailijoita ja oma kirjoittaminen kasvaa ja kehittyy aina vapaaksi kirjailijaksi heittäytymisen hetkeen saakka.

Kirja vilisee tuttuja nimiä, Antti Tuuri, Erno Paasilinna, Pentti Saarikoski, Jarkko Laine, Laila Hietamies sekä tietysti Otavaa luotsaava Paavo Haavikko sekä moni, moni muu. Ihan kuin lukisi Kuka kukin on Suomen kirjallisuudessa -kirjaa, paitsi että jokaisesta Mäkelällä riittää henilökohtaisia muistoja. Lyhyillä vedoilla hän maalaa kunkin kirjailijan ominaispiirteet ja kertoo anekdootteja omista kokemuksistaan heidän kanssaan. Sävy on lämmin, vähän haikeakin.  Huomaa, että suhteet kirjailijoihin ovat olleet tärkeitä, vaikka kirjat tietysti pääasiassa ovatkin.

Juuri tuo ystävällinen jutustelu kertomistapana tekee kirjasta niin viehättävän ja lukemaan houkuttelevan. Luin kirjaa pienissä pätkissä juuri ennen nukkumaanmenoa. Tapa toimi hyvin, koska kirja ei kokoa sen kummempaa juonta, paitsi tietysti Mäkelän oman elämän etenemisen, vaikka tarinointi ei varsinaisesti kronologisessa järjestyksessä etenekään. Mäkelästä itsestään syntyvä kuva on sekin vähän hahmotelmamainen, hivenen itseironinen.

Tykkäsin kovasti. Hajanaiset muistiinpanot ja anekdootit ovat tässä muodostuneet mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi, jota lukee mielellään, vaikkei kaikkia kirjassa vilahtelevia kirjailijoita tai heidän tuotantoaan tuntisikaan. Pitänee hankkia muutakin Mäkelää vielä luettavaksi. Tähän mennessä olen tainnut lukea vain Mestarin.

1.2.2016

Postaus numero 1000

Heti alkuun pelotteeksi kuva luonnontilassa... 

Ihan totta, tämä on jo tuhannes postaus tässä blogissa. Hurjaa!

Kesäkuussa 2010 se alkoi. Olin kirjoittanut jo aiemmin ruokablogia, mutta teki mieli vaihtaa aihetta ja siirtyä kirjoihin. Sitten jossain kohtaa ruoka tuli takaisin kuvioihin ja eriytyi sitten taas omaan blogiinsa eli Tätä (keittiö)elämää.  Matkaan mahtuu kaikenlaista. Kirjoja, keittiövälineitä, ruokalajeja, lisää kirjoja, teatteria, matkoja ja kaikkea muuta.

Alkuun blogin oli tarkoitus toimia lähinnä lukupäiväkirjana. Vähänpä tiesin. Tämä harrastus on antanut todella paljon. Ensinnäkin olen tutustunut ihaniin ihmisiin. Kiitos kaikki kanssabloggaajat ja tietysti myös muut lukijat ja kommentoijat. Kirjabloggaajien yhteisö on tiivis ja aktiivinen. Teidän kanssanne on ihan mahtavaa matkata! Olen myös tutustunut moneen ruokabloggaajaan niin tosielämässä kuin virtuaalisestikin. Halit myös teille!

Uusia kokemuksia odotan kovasti kaikkien nykyisten blogiystävien kanssa sekä tietysti myös Nelkytplus-bloggaajien porukassa, johon liityin tuossa vuodenvaihteessa.

Bloggaaminen on mielenkiintoista ihan noin ammattinikin puolesta. Olen pyörinyt erilaisissa yritysten asiakaskohtaamisten kehitysjutuissa vuosia ja taas vuosia, ja digitalisoituminenhan on ollut viime aikoina SE juttu. Bloggaamisen kautta olen päässyt ihan konkreettisesti seuraamaan läheltä viestinnän ja vaikuttajamarkkinoinnin kehittymistä, olipa minulla jossain kohtaa aiheeseen liittyvä yrityskin. Vaikka yrittäjyys on (ainakin toistaiseksi) taakse jäänyttä elämää, ovat asiakaskokemusten digitalisoituminen ja niiden optimoiminen edelleen jokapäiväistä leipääni - tapahtui se sitten toimintamallimäärityksen tai konseptikehityksen kautta. Edelleenkään en ole kyllästynyt.


No, mitä?

Jonkin aikaa mietin, että mitä sitä oikein kirjoittaisi postaukseen numero 1000. Ajattelin, että siihen pitäisi saada jotain erikoista. Sitten totesin, että saatte vaan tyytyä katsomaan, missä oikein blogiani kirjoitan...

Lempilukupaikkakyselyn ohessa nimittäin tiedustelin myös, mistä asioista haluaisitte tietää lukijoista, kanssabloggaajista tai mistä vaan. Outi sitten mainitsi, että olisi kiinnostavaa tietää, missä bloggaajat (ja muutkin) kirjoittavat ajatuksiaan. Tuossa kuvassa on minun sotkuinen työpöytäni.

Pitkän aikaa kirjoitin olohuoneen pöydän päädyssä, mutta sitten sain oman sopen. Se tuntui niin mahtavalta, oma tila, mutta nopeastipa minä sen sain täyteen kaikenlaista paperia ja muuta tavaraa. Siivous edessä - taas. Pöytä on aseteltuna takan selustaa vasten, joten olen mukavasti muiden mukana, mutta kuitenkin omassa rauhassa kirjoittamassa (tai muuten vaan netissä surffailemassa). Ikean kirjoituskaappi on osoittautunut käytännölliseksi. Se ei vie liikaa tilaa, mutta kaikkine papereinenikin mahdun mainiosti.

HAASTE! 

Tästä en nyt taida laittaa varsinaista kyselyä sivupalkkiin, mutta kertokaapa ihmeessä omat kirjoituspaikkanne - olipa tuloksena sitten blogiartikkeleita, pöytälaatikkoromaania tai muuten vaan ajatuskokoelmaa. Laittakaa aiheesta artikkeli omaan blogiinne kuvan kera tai kertokaa lyhyesti tämän postauksen kommenttikenttään.

Outia kiinnostaa, minua kiinnostaa, emmekä varmasti ole ainoita. Koska idean äiti en ole minä, niin ensimmäiseksi tämän heitän ajatuksen keksineelle.

Outii! Missäs sinä kirjoitat?