Sivut

8.11.2015

Kaks ämmää ja Luulosairas


Kansallisteattarin kuvat,  kuvaaja Tuomo Manninen 

Kaksi ämmää eli Marika ja Minna lähtivät lauantai-iltana teatteriin. Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä oli tarjolla Moliéren Luulosairas. Lavalla annettiin mennä hallitusti överiksi ja katsomossa hymähdeltiin, hihitettiin ja kikatettiin ääneen. Molière ottaa yleisönsä (edelleen).

Emme me kuitenkaan pelkästään nauraneet. Marikaa siteeraten: "Miten näytelmä, joka on kirjoitettu 1673 voi olla edelleen relevantti?" Mitä ilmeisemmin ihmiset eivät 350 vuodessa ole pahemmin muuttuneet. Edelleen voi toisille uskotella heidän olevan vaikka sairaita, kun viestin paketoi oikein. Edelleen löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita niin tekemään omien etujensa vuoksi. Väliaikaeskusteluissa vilahtivat mm. viimeaikaiset Sote-kuviot, jotka jotenkin kummasti assosioituivat Luulosairaan ja lääkäriensä selityksiin.

Kansallisteattarin kuvat,  kuvaaja Tuomo Manninen 

Kansallisteatterin Luulosairas on ihastuttavan klassinen. En tunne alkuperäistä tekstiä tarpeeksi hyvin, tietääkseni paljonko sitä on modernisoitu, mutta tyylillisesti ja minun korvissani rytmillisestikin ollaan kuitenkin tutuissa atmosfääreissä. Puvut olivat aivan mahtavia. Tavallaan moderneja, mutta vivahteissaan ihanasti Molièren aikaan ja Aurinkokuninkaan hoviin viittaavia. Tarja Simosen pukusuunnittelu sai minut himoitsemaan itsellenikin kirjailtuja ja maisemakuvioituja tai liukuvärjättyjä jakkuja. Ne olivat aivan upeita. Myös tyttärien mekot olivat viattomuudessaan ja herkkyydessän juuri sopivat. Modernit, mutta kuitenkin prinsessamaiset.

Entäs sitten lavasteet? Tai oikeastaan se, ettei niitä pahemmin ollut. Huoneen seinät ovineen ja huoneen (eli näyttämön) keskellä Luulosairaan nojatuoli. Muuta rekvisiittaa ei tarvittu. Tarinan kannattelivat teksti ja näyttelijät. Visuaalisesti rauhallinen näyttämöympäristö antoi katsojalle tilaa keskittyä pääasiaan eli mahtavaan dialogiin.

Näyttelijöistä jäivät itseoikeutetusti mieleen itse Luulosairas Argan eli Jukka-Pekka Palo ja palvelustyttö Toinette eli Minttu Mustakallio. Palon äänenkäyttö on mahtavaa. Niin hiljaiset hyminät kuin karjunnat kuuluivat takariville saakka selkeinä ja Argan vaihteli sairaasta pikkupojasta despoottiin isään tekstin vaatimalla vauhdilla. Nautinnollista katsottavaa, kun ammattilainen "ylinäyttelee" juuri sopivasti, uskottavasti ja samalla yleisöä naurattaen. Minttu Mustakallion hahmon vahvuus taas oli erityisesti eleissä ja asennoissa. Teksti jäi häneltä ehkä hieman paitsioon, mutta viesti välittyi. Perinteinen hyväsydäminen narri roolissaan uskollisena pelastamassa isäntäväkeään pahantahtoisilta hyväksikäyttäjiltä. Kulmikkaat liikkeet ja liioitellusti hivenen vääristyneet asennot sopivat hahmon olemukseen ja tarkoitukseen. Piti oikein kotona kokeilla, miten se oma kyynärpää ja jalat taipuvat Toinetten tavaramerkkikallistukseen.

Kansallisteattarin kuvat,  kuvaaja Tuomo Manninen 
Klassikkotarinan kulun kai kaikki suurin piirtein tietävätkin. Argan kuvittelee itsensä sairaaksi, lääkärit käyttävät tilannetta hyväksi, vaimo on ahne ja petollinen, tyttäret uskollisia, mutta naimaintressit ristissä isän vastaavien kanssa - siinä se. Näistä aineksista on Molière kirjoittanut ajattoman näytelmän, jonka Kansallisteatteri on tuonut lavalle nautittavana kokonaisuutena. Juuri sopiva tyttöjen illan teatterikokemukseksi, mutta kelpaa varmasti myös toisellekin sukupuolelle. Tätä ei myöskään oikein voi suositella erityisesti millekään ikäryhmälle. Kelpaa varmasti kaikille.


Kiitokset Kansallisteatterille lipuista. Taas kerran oli elämys paikallaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti