Kuinka sydän pysäytetään

J.P.Koskinen : Kuinka sydän pysäytetään 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

J.P.Koskisella on taito kehrätä tarinaa, jonka vaihtuvissa kuvissa lukija kuvittelee tietävänsä ja ymmärtävänsä, mutta ei sitten ehkä kuitenkaan. Teksti jättää tilaa tulkinnalle. Välillä vähän liikaakiin. Myönnän jääneeni tämän kirjan lopun kanssa vähän hämmentyneeseen tilaan. En ole ihan varma siitä, että ymmärsin sitä, vaikka eipä tuo nyt aina niin välttämätöntä olekaan.

Juhon isä on sydämeltään sotilas, tsaarin armeijan upseeri ja Mannerheimin armeijatoveri. Vallankumouksen kuohuissa hän saa uudenlaisia tovereita ja jää puna-armeijan leipiin. Juho, hänen äitinsä ja sisarensa joutuvat vankileirille, samoin kuin lapsuudenystävä Laura.

Vuodet kuluvat ja leiriltä pelastuneet taistelevat paikastaan paremmissa oloissa. Juho etenee hänkin isänsä tapaan armeijassa, päätyy vakoilemaan kaikkia Suomen avuksi tai tuhoksi kelpaavia valtoja ja tuo tietonsa Mannerheimille. Sotaa ei pitäisi tulla, rakkauden pitäisi kestää, kadotetun löytyä, mutta maailma voi päättää toisin. Talvisodan syttyessä joutuvat isä ja poika rintamalinjan vastakkaisille puolille, Laura sekaantuu asekauppoihin ja Juho päätyy toivottomalle pelastusretkelle häilyvien rajojen tuolle puolen.

Kuinka sydän pysäytetään on kiinnostava ja virkistävän kiehtova tarina rakkaudesta tai sen puutteesta. Niin, ja sodasta.

Koskinen latelee hurjan määrän isompaa pienempää faktaa tarinan lomassa. Olen ennenkin sanonut, että nämä "nuorten" kirjoittajien sotatarinat ovat saaneet minut palaamaan tuon aikakauden kuvaukseen. Heiltä puuttuu kokonaan vanhempien kirjoittajien paatoksellisuus, täydellinen raadollisuus tai tarve sankareihin. Juhokin on kaikkea muuta kuin oikeasti sankari, vaikka sitten kuitenkin osoittautuu melkein kohtaloaan vahvemmaksi. Näissä uusissa tarinoissa ihmiset menevät rikki maailman suurissa kuvioissa, mutta särkevä voima tulee yksilön toimista ja yksilöiden välisestä dynamiikasta. Ei ole mitään ihmistä suurempaa historiaa, joka pakottaa hänet muottiin, vaan ihmiset muokkaavat historian isommin tai pienemmin, mutta muurahaisina kokonaisuuden muodostaen. Historiantulkinta on sitten kuin kurkistus kaleidoskooppiin. Kuva muuttuu näkökulmaa muuttamalla, palaset asettuvat uudella tavalla faktoja vähän ravisteltaessa.

Lukemisen arvoinen kirja niille, jotka haluavat vähän uudenlaista tulkintaa tavallaan tuttuihin juttuihin sekoitettuna mielenkiintoiseen kehityskertomukseen. Pidin J.P.Koskisen 2013 Finlandia-ehdokkaana olleesta Ystäväni Rasputinista. Se on ehkä vähän vähemmän kryptinen lukukokemus kuin Kuinka sydän pysäytetään, mutta molemmat ovat omalla tavallaan koukuttavia. Lupasin jo Rasputinin jälkeen lukea muutakin Koskisen tuotantoa. Nyt pitää oikeasti tarttua myös muihin hänen kirjoihinsa.

Sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleena Kansallisteatterin bloggariklubi-iltana. Pääsimme myös kuuntelemaan, miten J.P.Koskinen ja Elina Hirvonen haastattelivat toisiaan kirjoihinsa liittyen. Hirvonen koki mielenkiintoisesti erityisen Juhon suhteen isäänsä ja siihen liittyvän vastakkainasettelun. Niin minäkin, mutta ehkä vielä tiukemmin pojan kehitystarinan osana. Onko tapahtumia tai menetyksiä, joiden jättämiä jälkiä on mahdoton korjata rikkomatta jotain lisää?  

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on myös vielä lukulistalla.

Lukumaraton2015 on täällä!

Se on taas täällä! 

Vuoden 2015 ensimmäinen yhteinen lukumaraton on tänään. Maratonin aikana kirjabloggaajat ja muut mukaan ilmoittautuneet tai muuten vaan halukkaat, lukevat 24h aikana niin paljon kuin kunto kestää.

Tarkemmat säännöt ja osallistujalistan voi lukea maratonia emännöivästä Hyllytontun höpinöitä -blogista TÄÄLTÄ

Oma pinoni näyttää tältä... riittääköhän? 

Kobossa vielä toinen mokoma kirjoja lisää odottamassa. 

Se mikä ei oikein näytä riittävän, on aika... töihin on mentävä. Onneksi maratonin voi aloittaa tämän vuorokauden aikana ja jatkaa sitten huomenna. Siispä, jos iltapäivällä viiden maissa näette minut kaupungilla kävelemässä kuulokkeet korvilla, ei kannata suuttua, jos en huomaa vastata tervehdykseen. 

Kuuntelen kirjaa... 

Lukemisiin!

EDIT klo 21:45

Lukumaratonini alkoi tosiaankin työpäivän päätyttyä eli 16:30. Näin illalla takana on

• tunnin verran äänikirjaa (Sirpa Tabet: Kissan vuosi) sekä 
• 105 sivua kesken ollutta Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesä historiallista dekkaria. 

Tulos voisi olla suurempikin, mutta perhe-elämä vaatii veronsa... Nyt jos saisi muksut tästä hiljenemään niin voisi itse vielä lukea jonkin aikaa ennen kuin uni voittaa. (ja se voittaa väkisinkin jossain vaiheessa. Sen verran vaiherikas viikko on takana.

Nyt lähden pienelle blogikierrokselle katselemaan muiden maratonmietteitä. Niin, ja te voitte mennä vaikka katsomaan, millaisilla eväillä tänään ovat huoltojoukot tätä lukumaratoonaria hemmotelleet..


EDIT aamulla 8:50

Kissa herätti minut aamulla kuudelta, kun sillä oli nälkä. Siirryin Aila Meriluodon päiväkirjan kera olohuoneen sohvalle vakaana aikomuksenani lukea. Luinkin hetken, sitten aloin torkkua - ei, ollaanpa rehellisiä- nukahdin. Että silleen. Ei taida tulla rankan ja univajeisen arkiviikon jälkeen lukumaratonennätystä.

No, kukin tavallaan ja Aila Meriluoto vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Tämän hetken saldo:

• tunnin verran äänikirjaa (Sirpa Tabet: Kissan vuosi) sekä 
• 158 sivua kesken ollutta Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesä historiallista dekkaria. 
• 60 sivua Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004 eli Aila Meriuotoa

Ja nyt lukemaan. Aikaa tänään puoli viiteen. 

EDIT noin kahdelta 

Lukumaratonia on jäljellä vielä kaksi ja puoli tuntia. Nyt on pakko pitää pieni tauko. Aila Meriluodon päiväkirjat ovat niin intensiivistä luettavaa, että sadan sivun jälkeen pitää välillä ruokkia aivoja jollain muulla. Samalla ne valtaavat ajatukset sen verran tiiviisti, ettei ilman taukoa voi hypätä seuraavan kirjan maailmaan.

Edellisen tauon eli lounaan kohdilla aloittelin uutta kirjaa eli Catherynnne M. Valenten Tyttö, joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla. Sitä voisi jatkaa.

Tällä kertaa näyttää siltä, etten lukumaratonin aikana tule lukemaan yhtään kirjaa kokonaisuudessaan ja sivujakin kertyy vähemmän kuin ennen. Onko lukunopeuteni hidastunut vai luenko jotenkin hitaampia kirjoja? En tiedä. Ehkä vain olen nukkunut liikaa. Nukkumisen ja syömisen lisäksi en kyllä kamalasti ole muuta tehnyt kuin lukenut.

On ihanaa pitkästä aikaa lukea päivällä pitkään ja keskittyneesti. Olen kaivannut sitä olematta kaipauksestani tietoinen.

Lukusaldo tällä hetkellä:

• tunnin verran äänikirjaa (Sirpa Tabet: Kissan vuosi) sekä 
• 158 sivua kesken ollutta Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesä historiallista dekkaria. 
• 200 sivua Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004 eli Aila Meriuotoa
• 93 sivua Tyttö, joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

eli yhteensä 451 sivua ja tunnin verran äänikirjaa. 

EDIT 16:30 SE OLI SIINÄ!

Kello 16:29 luin viimeisen sivun Satumaan tytöstä. Menipäs ajoitus tarkalle.
Näin voin sanoa lukeneeni sentään yhden kirjan kokonaan!

Luin myös kirjoja kolmella formaatilla eli äänikirjaa, e-kirjaa (Käärmeitten kesä) ja painettua kirjaa.

Nyt on pää vähän tokkurainen, sillä vaikka lukeminen on ihanaa, tuntien lukeminen saa aivot pikkuisen turtumaan. Tässä siis summeeraus sivuista. Kirjoihin palataan vielä myöhemmin.

• tunnin verran äänikirjaa (Sirpa Tabet: Kissan vuosi) sekä 
• 158 sivua kesken ollutta Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesä historiallista dekkaria. 
• 200 sivua Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004 eli Aila Meriuotoa
• 339 sivua Tyttö, joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

eli yhteensä 697 sivua ja tunnin verran äänikirjaa. 

Aika samassa tahdissa siis kuin viime vuonna. Silloin luin 699 sivua ja 1,5h äänikirjaa. 

Työmatkalla eli pää pilvissä, mieli merellä

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
oma ostos Elisa Kirjasta (tarjous 4,90€ voimassa kesäkuun 2015 loppuun)
lukijana: Ismo Kallio 

Viime viikolla taisi kollega vähän jäädä ihmettelemään, mikä otus minua oli pistänyt.

Tiedättehän sen tunteen, kun kieli kantaa ja mieli lentää? Tunnistattehan, kun sanon, että pelkät sanat toistensa perässä voivat aiheuttaa aivoissa lievää humalatilaa muistuttavan tunteen? Siitä tunteesta tietää, että kyseessä on todellinen klassikko.

Hemingwayn Vanhus ja meri on juuri sellainen kirja. Tarina on surullinen ja vähän julmakin kertomus vanhasta miehestä, joka mittelee voimiaan suuren miekkakalan kanssa ja voittaa, kuitenkin lopussa häviten merelle, oikulliselle rakastajattarelle. Kirjaa voi tulkita monella, monella tavalla, mutta tällä kertaa en halua lähteä miettimään ihmisen pienuutta luonnon edessä tai elämän kiertokulun ja ihmisen nöyryyden merkitystä tai...

Niin, minun piti vain kertoa, miten saavuin toimistolle ajatukset suurella merellä vietettyäni tovin paahtavan auringon alla paksu siima olkapäideni yli kietoutuneena, yhtä veljeni kalan kanssa. Piti mainita, miten vaikeaa on sanoilla kuvata silmät suurina kuunteleville kollegoille sitä tunnetta, kun sanat soljuvat kauniina musiikkina ja kielen rytmissä keinuminen miltei huimaa ja kun tekisi mieli pakottaa kuulokkeet kaverinkin korville. Saada hänetkin ymmärtämään.

Niin, mainitsinko jo kyseessä olevan taas äänikirja?

Olen ennenkin täällä hehkuttanut klassikoiden uusia ulottuvuuksia kuunneltuina (Hobitti, Taru Sormusten herrasta, Sinuhe egyptiläinen...) Ismo Kallion ilmeikäs, mutta kuitenkin sopivasti tasainen lukutapa sopi tähän kirjaan kuin nenä päähän. Hänellä on taito tuoda vanhuksen ajatukset, väsymys ja kokemuksen tuoma juonikkuus yhteen meren keinunnan kanssa, ilman sen kummempia kommervenkkejä.

Olen lukenut Vanhus ja meri -kirjan joskus vuosia sitten. Silloinkini totesin ymmärtäväni sen klassikkoarvon, mutten sen enempää innostunut tarinasta. Vasta nyt jotenkin pääsin sen kauneuteen todella sisälle. Ehkä syynä on oma vanhenemiseni. Kirjathan kokee eri tavoin elämän eri vaiheissa. Voi tosin olla niinkin, että kun yhdistetään hyvä lukija kirjalliseen klassikkoon, on lopputulemana jotain suurempaa kuin osiensa summa - vai olenko minä vain loman tarpeessa?

Neropatin päiväkirja

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 
Oma ostos Suomalaisesta 

Meidän keskimmäistä on suhteellisen vaikea saada lukemaan. Lukudiplomikin jäi puoliksi kesän laiskanläksyksi. Ihan, jotta saataisiin lukeminen edes jotenkin käyntiin, tulin ostaneeksi luettavaksi puoliksi sarjakuvana kirjoitetun Neropatin päiväkirja. Ei se nyt suuren suurta menestystä saanut, mutta ilmeisesti on luettu loppuun. Kommentti hyvin miesmäiseen tyyliin : "Ihan kiva"

Äidin vähän kovistellessa, tuli lisää tekstiä. Alussa kuulemma oli kivaa, kun kaikki oli äidin vika (??) Lisäksi : "Oli hauskaa, kun päähenkilö höpötti tyttöjen tykkäävän ensin luokan nopeimmasta ja sitten jostain muusta... ja miten tytöt tykkäävät aina sellaisesta, jolla on jotain sattunut...  paitsi sitten, kun yrittää näyttää märkivää haavaa, jolloin ne juoksevat karkuun... ja kaikkea muuta...vähän..."

Suoria lainauksia yllä siis. Voinemme siis todeta kirjan tosiaankin olleen "ihan kiva". Samalla tuli testattua, että luettu on. Äitikin meinaan muisti noita samoja juttuja.

Arvasin siis ihan oikein. Yläkoululaisen Gregin toilaukset ja yritykset olla cool näyttävät uppoavan tuollaiseen kohta 11v poikaan. Ilmiselvästi myös osittainen sarjakuvamuoto auttaa keskittymään kirjaan helpommin kuin pelkkää tekstiä olevaan. Yksi kirja suoritettu. Seuraavaksi pitää sitten keksiä jotain muuta.

Kyllä minäkin Neropatin päiväkirjan luin ja jopa aina välillä sille vähän hymähtelin. Taitaa tosin olla niin, että kun kotona on yksi melkein 13v poika ja toinen melkein 11v, niin toilailut ja "tyhmistyminen" ovat liian jokapäivästä, jotta kirjasta jaksaisi lukea enää lisää. En siis nyt niin hirveästi kirjasta innostunut. Toki siinä kuvattiin aika osuvasti juurikin tuota teini-iän "mitä toiset sanovat,jos teen jotain näin pöhköä vai suuttuuko äiti" -mentaliteettia. Kaikki teinipoikien äidit taitavat tietää, mitä tarkoitan...

Gregin mukana pääsee myös kurkistamaan nuorten maailman julmuuteen ja nokkimisjärjestykseen. Lohdullista kirjassa tosin on se, ettei Greg pahemmin taida kuitenkaan kärsiä siitä, ettei luokan suosituin olekaan. Yritys jatkuu samanlaisena ideasta toiseen.

Sarja jatkuu monella kirjalla. Minä taidan pitää nämä varalla siinä tapauksessa, että tarvitaan lisävauhtia keskimmäisen kesälukemiseen. Ensin kokeillaan uppoaisivatko Kissasoturit edes osaksi yhtä hyvin kuin isoveljeen...


EDIT: Neropattia ovat muutkin käyttäneet lukuinnottomien houkuttimena. Tänään juuri aiheesta on kirjoittanut myös Lukupinon Simo

Toistaiseksi haastetahdissa. Se on Kivaa ja korkealta

Tuossa alkukuusta haastoin itseni käymään teatterissa vähintään kerran kuukaudessa.
Olisihan se ollut noloa jäädä haastetahdista heti ensimmäisen kuukauden tullen, joten onneksi sain töiden illanvietossa mahdollisuuden istahtaa Linnanmäen Peacock -teatteriin UIT:n uusimman eli Kivaa ja korkealta musiikki-ilottelun pariin.

Kyllähän tuota katselikin. Varsinkin nuoret tanssijat (Minttu Sinkkonen, Kalle Lähde) olivat lavalla aivan uskomattoman taitavia. Heidän esiintymistään olisi mielellään nähnyt enemmänkin. Toinen mieleenjäävä tanssiesitys oli seurueen (bändin) könsikkäiden ihastuttava locking-rivistö. Siitä huitomisesta tuli väkisinkin hyvälle tuulelle, ja ne keskittyneet ilmeet olivat kyllä oikeasti aika hellyttäviä.

Illan yllätyksestä vastasi minun kohdallani Vanessa Kurri. Hänhän osaa ihan oikeasti laulaa ja vieläpä tosi hyvin. Enhän minä tietysti asiaa ole koskaan mitenkään epäillytkään, en vain ole tullut ollenkaan ajatelleeksi. Esityksen jälkeen Sari Siikander kertoi tutustuneensa Vanessa Kurriin Tanssii tähtien kanssa ohjelman kuvauksissa. Jossain vaiheessa Vanessa oli soittanut ja kysynyt opastusta mahdollisen laulu/esiintymis-koulutuksen löytämiseksi. Opinahjoksi päätyikin tällä kertaa Peacock teatterin lava ja metodiksi tulikoe yleisön edessä. Hyvin toimi ja Vanessa sai oppia varmaan ainakin triplasti enemmän kuin jonkin koulun penkillä :-)

Hauskan illan ainoat kyyneleet kirvoitti niin ikään esityksen jälkeen kuultu tarina siitä, miten lavalla Marjatta Leppäsen tukena ollut iso sateenvarjo itse asiassa on sama, joka hänen puolisollaan Jaakko Salolla oli mukana hänen menehtyessään lavalle v.2002. "Näin Jaakko on tavallaan mukanani esityksessä", kerrottiin UIT:n Grand Old Damen sanoneen ja pöytäseurueemme valutti lisää suolaista pizzoihinsa.

Kaikkiaan UIT:n esitys oli tuttua laulun ja sketsien ilottelua. Joukkoon mahtui niin kliseitä (tehtäväänsä väsyneet enkelit), tv-ohjelmia irvailevia sketsejä (Huutokauppakunkku) kuin varpaita liikuttelevia laulu- ja tanssiesityksiä. Hauskasti oli myös hyödynnetty näyttelijöiden omia fyysisiä piirteitä. Varsinkin Jussi Lammen hurjasta pituudesta Minttu Sinkkosen keijumaisen sirouden rinnalla oli saatu irti hauskoja kuvioita.

Ohjelman parissa viihtyi, mutta juonta tästä kabareesta oli turha etsiä, eikä sitä kai niin tarvittukaan. Sen huomasin, että vähän televisiota katselleena olin pikkuisen pihalla joissakin kohdin ja osa sketseistä tuntui näin ollen turhankin pitkiltä. Eniten pidin juurikin musiikista ja laulusta ja, ihan erityisesti, tanssista esityksessä.

Tämä kirjoitus tulee nyt vähän hassusti sen jälkeen, kun Kivaa ja korkealta on jo poistunut ohjelmistosta. Viimeinen näytös oli 13.6. Samalla tässä on kuitenkin hyvä hetki muistuttaa taas myös Linnanmäestä, joka vietti viime lauantaina 65v. synttäreitään.

ONNEA! 

Me pyörimme perheen kanssa paikalla jo perjantaina ja hauskaa oli. Kannattaa myös muistaa, että Linnanmäkeä pyörittää Lasten Päivän Säätiö, joka lahjoittaa vuosittain voittorahat lastensuojelutyölle. Vuonna 2014 lahjoitettiin 3,9miljoonaa euroa ja tälle vuodelle tavoitteena on huikeat 4,1miljoonaa euroa.

Pieruhuumoria ja pankkirosvoja

Jo Nesbo: Tohtori Proktori ja suuri kultaryöstö
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Dekkariviikon kunniaksi näin lopuksi vielä lastendekkaria. Lapsillehan on paljonkin ollut tarjolla salapoliisitarinoita niin kauan kuin minä muistan. Enkä varmastikaan ollut ainoa, jonka lapsuuden lukemisiin kuuluivat Viisikot, Neiti Etsivä, Salaisuus-sarja, Kolme etsivää ja monet muut.

Jo Nesbo on tunnettu nimi aikuisten dekkarien puolella. En itse ole häpeäkseni yhtään hänen kirjaansa lukenut aikaisemmin, mutta nyt ajattelin aloittaa lapsille suunnatusta Tohtori Proktori -kirjasta. Odotukset olivat korkealla, mutta vähän jouduin pettymään.

Kurja konnakopla on vienyt Norjan koko kultavarannona, eikä heitä tunnu saavan kiinni sen paremmin Norjan salainen palvelu kuin Britannian vastaavat agentitkaan. Apuun siis kutsutaan Tohtori Proktori ja hänen nuoret apulaisensa. Kielipillerin avulla englantia puhuvat sankarit lähtevät Lontooseen Big Benin juurelle etsimään kultaharkkoa.

Matkalla joudutaan tietysti moniin seikkailuihin ja varsinkin käyttämään valeasuja. Juonenkäänteitä riittää ja tarinassa sattuu ja tapahtuu. Jotenkin kuitenkin kirjasta jäi vähä kohkaamisen tuntu. En oikein pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä ja jotenkin vähän väsähdin itse tarinaan. Ehkä en tosin enää ole varsinaista pierupulverijuttujen kohderyhmääkään, mutta jotenkin koko tarinassa ei ollut päätä eikä häntää.

Uskon lasten älykkyyteen ja kykyyn tunnistaa vähän puolivillaisesti suunnitellut ratkaisut ja tässä kirjassa niitä valitettavasti löytyi jonkin verran. Kiperistä tilanteista selvittiin välillä vähän oudonkin helposti. Toki käänteiden joukossa oli myös muutamia hauskojakin oivalluksia, mutta kokonaisuutena kirja taitaa minulla päätyä nopeasti unohdettavien joukkon.

En saanut poikia innostumaan kirjasta edes takakannen tekstien perusteella, joten en osaa sanoa, miten pierujutuille muuten sielunsa pohjasta naurava melkein 11v olisi tähän kirjaan reagoinut. Ehkä hän olisi tykännyt siitä äitiään enemmän.

Taisi myös aloittaa kirjasarjan keskellä, mikä selittänee osan viittauksista, joista en oikein päässyt perille. Luin jostain, että tämä olisi ketjun heikoin lenkki eli vähiten pidetty tarina. Pitänee siis antaa Tohtori Proktorille joskus toinen mahdollisuu, tai sitten kokeilla jotain hänen aikuisten dekkariaan. Josko sitten osuisi ja uoppaisi paremmin minuunkin.

Klikkaa muihin dekkariviikon artikkelihini

P.s. Joko kävit vastaamassa lukijan herkkuihin liittyvään kyselyyn? TÄÄLLÄ

Kyselyä ja arvontaa pukkaa, kun ruokablogissa ihmetellään kirjoja

Eli käykääpä kirjaihmiset myös vastaamassa kyselyyn ja kertomassa, mitä lukiessanne syötte, jos syötte... 

Arvonnassa palkintona pari Elisa Kirjan kirjakoodia. 

KLIKKAUS TÄNNE SIIS

Dekkariviikko: Lempparityyppini?

Alkuviikosta jo kerroin kiintymyksestäni klassikkodekkareihin. Niitä vaan tulee luettua säännöllisesti, ainakin kesällä, niin ja joulunaikaan, joo ja syksyn pimeillä ja... Huomaatte kuvion?

Toinen dekkarityyppi, johon palaan kerta toisensa jälkeen on johonkin historialliseen ajankohtaan sukeltava rikostarina. Viimeksi tätä lajia on minulla edustanut Shakespearen John-veljestä kertova sarja. Olen lukenut näitä Elisabeth I:sen aikaan sijoittuvia jännittäviä vakooja ja salapoliisitarinoita jo kolme osaa ja varmasti lainaan lisää Overdrivesta

Historiallisissa romaaneissa rikosjuoni ei välttämättä ole kuitenkaan se kaikkein tärkein juttu. Mikäli kirjailija osaa levittää lukijan eteen rikkaan kudoksen aikakauden elämää ja linkittää tarinansa taitavasti todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, menee vähän heikompikin tarina siinä sivussa. Ei, että John Shakespearesta kertovat kirjat olisivat mitenkään huonoja, niissä on mielenkiintoinen juoni, mutta jotenkin vain historiankuvaus ajaa välillä sen ohi.

 Tämä voi tietysti johtua ihan aikakaudesta, sillä Tudorien ajan historialliset tapahtumat ovat pääsääntöisesti tarua ihmeellisempää. Siksi ehkä siitä ajasta niin pidänkin ja nautin siihen sijoittuvista tarinoista. Toinen suosikkisarjani nimittäin on C.J.Sansomin Shardlake-sarja, jossa kaikki on paikoillaan. Kirjoista löytyvät niin sympaattinen päähenkilö, hurjat roistot, mahtava ajankuvaus ja tietysti jännittävä juoni. Sarjasta on juuri julkaistu kolmas osa suomeksi, joten kannattaa nauttia. Minulla on englanniksi vielä viimeinen lukematta, säästelen sitä vähän niin kuin kesälomaksi.

Toki historiassa on monta muutakin mielenkiintoisa aikaa ja paikkaa, eivätkä suomalaiset dekkarikirjailijat jää ollenkaan jälkeen mielenkiintoisten tarinoiden kutomisessa. Viime vuosina on ilmestynyt monta lukemisen arvoista kotimaista. Tässä muutamia suosikkejani.

Jyrki Heinon Kellari ja Kello kuuluvat ehdottomasti parhamimmistoon päähenkilön ja ajankohdan puolesta. Luutnantti Wennehielm 1700-luvun Turussa on kerrassaan koukuttava tuttavuus. Tarinat käyvät välillä vähän turhankin monimutkaisiksi, mutta tyyli ja aikakausi pitävät. Sarjan ensimmäinen osa, Kellari, on eheä kokonaisuus, jonka julma tarina vetää vertoja mille tahansa nykydekkarillekin.




Toinen viime vuosien mielenkiintoinen tulokas on Nina Hurman kieltolain aikaiseen Helsinkiin sijoittuva sarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa Yönpunainen höyhen ja Hatuntekijän kuolema ovat varsin vakuuttavaa luettavaa. Rougen ja hänen salakuljetuksiin sekaantuneen veljensä seikkailut ovat mielenkiintoisia. On aivan kuin nauttisi Film Noiria tekstimuodossa.

Myös Virpi Hämeen-Anttila on kokeillut kieltolain aikaan sijoittuvan historiallisen dekkarin kirjoitusta. Sarjan ensimmäiseksi osaksi tarkoitettu Yön sydän on jäätä on mielenkiintoisesti aika erilainen kuin Nina Hurman teokset. Molemmat kirjoittavat hyvin, mutta Helsinki näyttäytyy aika erilaisena - toki henkilöiden piiritkin ovat erilaiset. Kun Hurma kulkee salakuljettajien ja työläisten parissa, on Hämeen-Anttilan etsivällä ympärillään aatelisneitejä ja venäläisiä vakoojattaria.

Toisinaan kirjailijat vievät meidät todella kauas menneisyyteen. Jo muinaisen Rauta-ajan ihmisillä oli ilmeisesti omat rikoksensa selvitettävinä. Sirpa Tabetin Hämärän lapset lieneekin ainakin minulla kaikkein kaukaisimpaan menneisyyteen sijoittuva lukemani dekkari ikinä. Dekkarin kaava taipui hyvin muinaiseen, vähän mystiseenkin tarinaan.

Mielenkiintoinen historiaan ja vähän nykyaikaa lähemmäs sijoittuva tuttavuus on ollut myös Markku Keisalan Sinisilmät. Kyseessä ei taida olla ihan tyylipuhdas historiallinen dekkari, mutta mielenkiintoisesti menneisyys ja nykyaika sekoittuvat ja loppujen lopuksi nautin kirjassa erityisesti juurikin historiankuvauksesta.

Näitä riittäisi kai loputtomiin. Tässä nyt oli muutama viime vuosilta mieleeni jäänyt historiallinen dekkari?

Mitä olen unohtanut ? Mikä on mennyt minulta ohi? Mitkä ovat teidän suosikkejanne?

Miten tässä nyt muka voi töitä ruveta tekemään?

"Taas joku murhattiin. Miten tässä nyt muka voi töitä ruveta tekemään?!"

Ei, en ole sekaantunut mihinkään hämäräperäiseen. Kunhan vietän työmatkani nykyään kulkuvälineestäni kaukana, tai siis, kroppa on paikalla, mutta mieli jossain aivan muualla. Varsinkin dekkarit tuntuvat sopivan tähän arjen äänikirjaeskapismiin todella hyvin, eikä tässäkään tekniikassa mikään voita kuningatar Agathaa. Jotenkin tuo leppoisa rytmi ja englantilainen maaseuturomantiikka rentouttaa ennen ja jälkeen työpäivän, paitsi tietysti silloin, kun sattuu saapumaan toimistolle huonossa kohtaa tarinaa - juuri murhan jälkeen.

Olen kuunnellut useammankin Christien äänikirjana, mikä ei säännöllisille blogilukijoille taida tulla enää yllätyksenä. Itse asiassa viime vuotiset Christie-kokemukseni taitavat pääsääntöisesti olla äänikirjoja! (täältä löytyy muutama)

Dekkariviikko alkaa siis hyvinkin klassisissa merkeissä.


Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa 
Oma ostos Elisa Kirjasta
äänikirja : lukijana Pekka Autiovuori

Tässä viimeisimpänä kuuntelemassani ei kuitenkaan oltu englantilaisessa maalaiskylässä vaan kuumalla aavikolla. Murha Mesopotamiassa on varmaan kaikille Christien tuotantoa vähänkin tunteville hyvinkin tuttu tarina, niin kirjana kuin tv-sarjan jaksonakin. Minusta se on yksi parhaita Poirot -tarinoita. En oikein edes tiedä miksi, mutta jotenkin tunnelma kirjassa on juuri sellainen pikkuisen painostava, että tarinaa seuraa mielenkiinnolla. Sama toistui taas äänikirjassakin. Minä muistin (suurin piirtein) juonen ja henkilöt, mutta silti uppouduin kerrontaan ja seurasin juonen etenemistä mielenkiinnolla.

Lukijana ei tällä kertaa ollut Lars Svedberg, vaan Pekka Autiovuori. Alussa minulla oli pieniä vierotusoireita, mutta kyllähän tässäkin lukijaa kuunteli. Ainoa minua luennassa tosissaan häiritsevä seikka oli ranskan ääntämys - sitä ei kyllä parhaalla tahdollakaan voinut pitää edes belgialaisena...

Tarina alkaa Christiemäiseen tapaan kuvauksella ihmisistä ja miljööstä. Kirjan on kirjoittanut sairaanhoitajatar, joka sattumalta joutuu tapauksen todistajaksi. Hänet palkataan seuraneidiksi arkeologisen retkikunnan johtajan vaimolle, jonka hermot ovat pettäneet ja joka pelkää... jotakin. Pelko osoittautuukin aiheelliseksi ja paikalle kutsutaan Hercule Poirot, joka säälimättömästi käy läpi kaikki retkikunnan jäsenet. Luurankoja löytyykin sieltä ja täältä, ja lopulta paljastetaan itse diabolisen juonen kutonut murhaajakin.

Christie hahmottelee taas taitavasti erilaisia henkilöitä. Tehokas ja rationalistinen sairaanhoitajatar, vaimoaa intohimoisesti rakastava johtaja, epämääräisen outo jesuiittamunkki, ikkunoista kurkisteleva muukalainen ja monet muut, luovat totutun rikkaan ihmiskudelman. Lisäksi huomaa Christien itsekin matkustaneen arkelogisilla tutkimuspaikoilla, niin elävästi hän kuvaa siellä vallitsevaa toimitaa ja tunnelmaa, perin englantilaisesti tietenkin - tai ainakin tunnelma on juuri sellainen, jollaiseksi sen voisin kuvitella kirjojen perusteella...

Toki muutkin dekkarit kuin Christiet toimivat äänikirjoina. HelMet Overdrive tarjoaa mukavan valikoiman englanninkielistä kuunneltavaa myös tästä tyylilajista. (Esim. The Silent Sister tai Beautiful Mystery) ja Elisa Kirjasta dekkareita löytyy äänikirjoina suuri valikoima, varsinkin suomalaisten genren edustajien ihailijoille!

Dekkariviikko siis alkaa tänään. Kannattaa kierrellä kirjablogeja - nyt on kuulkaas dekkaria luvassa!

Ja kaikkea muuta - dekkariviikkojuttuja täällä.

Dekkariviikko alkaa!

Huomisesta lähtien vietetään dekkariviikkoa! Jännitystä elämäänsä kaipaavan kannattaa siis seurata ahkerasti kirjablogeja, joista ylläoleva logo löytyy, sillä lukulista kasvaa sillä kierroksella varmasti!

Ja kaikkea muuta-blogissakin on suunnitelmien mukaan tulossa dekkarikokemusteni yleiskatsausta, historiallista, kuunneltavaa, klassikkoa, lapsille...

Näkyillään dekkarien parissa! 

Varaslähdön dekkriviikkoon voi halutessaan ottaa vaikka selailemalla viime vuoden ajatuksia... Silloinhan minä mm. mietin dekkariruokaa.

p.s. FB:n puolella voi dekkariviikon tapahtumia seurailla täällä

Kaappihirviötä, lumimiehiä ja keijukaisia

Keijuko sieltä kurkistaa? 

R.L.Naquin : Monster in My Closet, Pooka in My Pantry, Fairies in My Fireplace

Luettavaksi HelMet Overdrive sähköisenä lainana

Maailma on nykyään täynnä fantasiaviihdettä. Suurin osa siitä tuntuu olevan ihan puhdasta roskaa, useimmiten täynnä paljasta pintaa ja juoni harlekiinejakin heppoisampi. Kaikki kunnia tietysti Harlekiineille omassa lajissaan, mutta minä kaipaan vähän muuta. Hyvä viihde naurattaa, välillä itkettää ja ennen kaikkea saa ajan kulumaan nopeasti, koska kirjaa ei tee mieli lopettaa kesken. Näin vanhemmiten olen myös huomannut arvostavani tunnetta ja jopa herttaisuutta yli rymistelyn. LIsäksi aiheissa saisi olla edes näennäistä syvyyden tuntua.

Arvasitten oikein. R.L.Naquinin sarja oli kovasti minun mieleeni. Heti ensimmäisessä kirjassa Zoey törmää kaapistaan ulos tulleeseen hirviöön - tiedättehän, ne lapsia pelottelevat silmät kaapin ovenraossa? Kaappimonsteri Maurice osoittautuu hyväsydämiseksi ja erittäin hyväksi taloudenpitäjäksi gourmet-kokin taitoja myöten. Kaappimonsterista on myös tukea Zoeylle, hänen tajutessaan olevansa itsekin jotain normaalista ihmisestä poikkeavaa. 

Zoey on aina pystynyt aistimaan ihmisten (ja itse asiassa kaikkien tiedostavien hahmojen) tunteet. Nyt hän tajuaa kyvyn erottavan hänet muista. Lisäksi hän osoittautuu Aegis-auttajaksi, hahmoksi, jonka tehtävänä on auttaa kaikkia yliluonnollisia olentoja ja jonka luokse nämä myös enemmän tai vähemmän suoraan suuntaavat ongelmatilanteissa. Haasteet vaihtelevat avioliitto-ongelmista ja lohikäärmeflunssasta perheväkivallan uhreihin. Vähitellen Zoey joutuu jakamaan aikansa Aegis-hahmon apua tarvitsevien yliluonnollisten olentojen ja oman hääsuunnitteluyrityksensä välillä. Kaiken lisäksi morsiamia alkaa kuolla ympäri kaupunkia ja jäljet johtavat ilkeämieliseen demoniin. Demoni tuntuu vainoavan juurikin Zoeyn lähipiiriä, joten jotain on tehtävä. 

Zoey on sympaattinen kaikessa homssuisuudessaan ja hätäilyssään. Silti hänestä löytyy teräksinen selkäranta tarvittaessa. On myös lohdullista lukea henkilöhahmosta, joka oikeasti haluaa hyvää ja yrittää parhaansa, vaikkei aina onnistukaan. Pidän myös kirjan muista "henkilöistä", Mauricen kaltainen siivoava kaappimonsteri saisi minun puolestani muuttaa meillekin ja kuoleman virkamies kuumana poikaystäväkanidaattina kuulostaa mielenkiintoiselta. Homoseksuaali yrttikauppias, joka lukee ihmisten aurat sekä myöhemmissä osissa tavattavat epäonnen pooka ja karkuteillä oleva pullonhenki, sekä monet, monet muut hahmot, ovat varsin riemastuttavia. 

Sen paremmin ensimmäinen osa kuin jatkotkaan eivät myöskään ole liian siirappisia. Itse asiassa teemoina on varsin vakavia ja välillä vähän itkettäviäkin juttuja. Perheväkivalta, ahneus, rasismi ja elävien olentojen kunnioitus... kolmeen osaan mahtuu monia aika kovia juttuja, mutta ne on käsitelty saarnaamatta ja huomaamattomasti. Projisoimalla ongelmakuvaukset yliluonnollisten olentojen kautta, vältetään osoittelevuus, mutta toivottavasti herätetään ajatuksia myös nuoremmissa lukijoissa. 

Silti nämä kirjat ovat viihdettä. Toisessa osassa Zoey joutuu Aegis-testiin eli selviämään hengissä totaalisen epäonnen periodista. Seurauksena monia varsin hilpeitä tilanteita. Kaiken lisäksi kaupunkiin saapuu maahisten mafia, joka aiheuttaa ongelmia ja onnettomuuksia, eikä ruumilta vältytä tälläkään kertaa. 

Kolmannessa osassa kaupunkia lähestyy jokin todella pelottava ja vaarallinen. Zoeyn koti muuttuu yliluonnollisten olentojen turvapaikaksi, kun heitä saapuu yhä enenevässä määrin maan viimeisen Aegis-auttajan suojiin. Zoeyn ja hänen ystäviensä taitoja tarvitaan taas. Ystävyyden ja yhteistyön teema onkin kirjassa vahvana. Kukaan ei oikein pärjää yksinään, ei edes Zoey suurine tunne-voimineen, mutta yhdessä kaikki on mahdollista. 

Tarina jää vähän kesken ja Goodreadsin mukaan jatko-osia olisi tarjolla ainakin kolme. Tällä hetkellä nämä ensimmäiset näyttävät olevan ainoat tarjolla HelMet Overdriven kautta. Kolmen kirous on kirkkaasti karkotettu tämän sarjan osalta, joten täytynee tutkia, mistä nuo jatko-osatkin saisi käsiinsä.

Toukokuun luetut, teatteria ja haasteita loppuvuodeksi

Toukokuussa tuli valitettua ajan puutetta ja lukemisen vähyyttä, mutta kummasti sitä vain luettujen lista piteni tämän vuoden suurinpaan lukemaan. Näin huolimatta kaikesta ulkona tapahtuvasta lisäaktiviteetista, kuten nyt vaikka siementen törkkimisestä sinne tänne lasten kanssa.

Kirjoja kertyi toukokuun lukulistalle kaikkiaan 13. Joukkoon mahtui monenlaista. Keittokirjainnostus jatkui. Mari Moilasen Sitä parempi soppa II nousi suosikkieni joukkoon samantien ja Outi Rinteen Raakaruoka-aika oli monessakin mielessä mielenkiintoinen tuttavuus.

Äänikirjoja kuluu minulla tasaiseen tahtiin työmatkojen vuoksi. Toukokuuhun niitä mahtui peräti viisi. Karhuherra Paddington viihdytti kahden kirjan verran. Ihania kommelluksia, joista aina selvittiin parhain päin. Maeve Binchy vastasi muutamista kyynelistä bussipysäkillä. The Silent Sister oli viihdyttävä kesädekkari ja Agatha Christie tietysti ihan omaa luokkaansa.

Dekkareihin palataan uudelleen vielä dekkariviikolla, mutta toukokuussa genrelukuun mahtuivat myös kaksi John Shakespeare- tarinaa. Lemppariaikaani historiassa on Tudorien valtakauden huippu (Isä ja tytär eli Henrik XIII ja Elisabeth I). Kun sen yhdistää jännittäviin juonitteluihin ja rikosten selvittelyyn, niin pakkohan näiden kirjojen parissa on viihtyä. Kaikkiaan William Shakespearen fiktiivisen veljen seikkailuja tuli luettua toukokuussa kolmen kirjan verran.

Siinä tulikin listattua jo 10 toukokuun kirjoista. Lisäksi luin pari osaa viihdefantasiaa kaappimonstereista ja yhden nuorisofantasian. Viimeksimainittu liittyy yhteen tämän kevään suurista iloistani. Esikoinen ryhtyi lukemaan - ja halusi keskustella lukemastaan. Sarja jatkuu minulla vielä, samoin keskustelut :-)


Teatteria ja haasteita

Huhtikuussa kävin ensimmäistä kertaa varmaan useampaan vuoteen jossain teatterinomaisessa tilaisuudessa. Siitä jäi nälkä, ja kun mailiin tipahti kutsu Kansallisteatterin Lavaklubin Bloggariklubille, niin ilmoittauduin mukaan riemusta kiljuen. Enkä katunut. Ilta oli mielenkiintoinen ja näytelmä ajatuksia herättävä.

Tein päätöksen. Teatteria on saatava lisää. Haastan itseni käymään teatterissa ainakin kerran kuussa. Sen ei luulisi olevan liian vaikeaa. Kesäkuun teatteri-iltakin on jo aikataulutettu. Tällä kertaa luvassa on jotain kevyttä ja hauskaa (taas) työporukan seurassa. Siitä lisää ensi viikolla.

Osallistun joihinkin kirjabloggaajien haasteisiin tämän vuoden aikana (klassikkohaaste tulossa! Samoin luulisin lukumaratonin ilmaantuvan aikatauluun jossain välissä - viimevuotisen raportti täällä) Dekkariviikolla (8.-14.6.)  kannattaa seurata kirjablogeja noin yleensä - saattaa löytää enemmänkin vinkkejä luettavaksi :-)

Kaikenlaista kivaa siis on kesäksi tiedossa ja heinäkuussa tietysti sitten vielä loma. Sitä ennen paiskitaan vielä muutama viikko töitä - ja luetaan muutama kirja.