Kesäkirjaksikin sopiva The Silent Sister

Diane Chamberlain: The Silent Sister 
HelMet Overdrive äänikirjalaina 

Rileyn isä on juuri kuollut ja hän saapuu kotikaupunkiinsa järjestelemään perintöasioita. Metsässä erakoituneena asuva veli on ainoa jäljellä oleva sukulainen, tai niin Riley ainakin luulee. Vähitellen Rileyn tietoon tihkuu kummallisia asioita. Onko mahdollista, että nuorena itsemurhan tehnyt sisar olisikin elossa? Mitä kummallista liittyy hänen katoamiseensa? Pala palalta uskomaton tarina alkaa selvitä.

Diane Chamberlainin The Silent Sister ei ole kovinkaan erikoislaatuinen kirja juoneltaan. Olen joskus lukenut muitakin samantapaisia. Se on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja varsin viihdyttävä. Työmatkat tuntuivat tämän äänikirjan parissa melkein liian lyhyiltä. Tarina etenee napakasti. Aika vaihtelee Rileyn nykyajassa ja Lisa-sisaren itsemurhan ajassa. Vaihdokset ajankohdassa ja kertojassa voisivat sotkea vyyhteä entisestään, mutta tässä tarinassa takaumat eivät taustoita katkaisemalla juonenkulkua, vaan pikemminkin tukevat lukijan ymmärrystä.

Kyllähän sitä aika ajoissa tajusi, mistä kaikessa oikein kyse, mutta silti teki mieli lukea loppuun ja selvittää, miten sitten oikein kävikään. Sen verran kirjailija on onnistunut jännitettä säilyttämään, ettei kaikki sentään ole ihan itsestäänselvää. Oikein kelpo dekkari, jossa ratkaistaan kadonneen henkilön tapausta ja samalla koitetaan ymmärtää surman taustoja.

Henkilöhahmojen osalta kirjassa mikään ei oikein ole, miltä näyttää. Motivaatiot ja tekemiset vaihtelevat. Hieman minua häiritsi se, että melko vahvastikin tarinassa vaikuttaneita henkilöhahmoja tiputettiin kelkasta noin vaan, eikä heistä hiiskuttu sanaakaan tarinan jatkossa. Olivathan he tosin tehtävänsä tehneet ja tietonsa juonelle antaneet, mutta kuitenkin...

Kaikkiaan siis varsin luettava, joskin dekkareita paljon lukeneelle ehkä jo tavallaan tuttu tarina. Tämä sopinee työmatkojen lisäksi myös laiturinnokkaan tai riippumattoon kesäseuraksi.

Aika kiihtyy ja kaikki jää kesken

Ulos aurinkoon! Silloin kun sattuu paistamaan.

Mistä se johtuu, että keväällä aika tuntuu kiihtyvän? Johtuuko se tekemisen määrän moninkertaistumisesta, kun elämästä osa siirtyy pihalle? Jotenkin tuntuu, ettei millään ehdi kaikkea.

Lukeminenkin tuntuu hidastuvan. Siinä missä talvella tuli luettua kirja muutamassa päivässä, niin nyt kestää kevyempikin opus helposti viikon. Osansa voi tietysti olla minua viime viikkoina vaivanneella päättämättömyydelläkin. Tällä hetkellä minulla on kesken seitsemän kirjaa, SEITSEMÄN! Siis minulla joka ennen tunnollisesti luki kirjan viimeisen sivun viimeiseen sanaan saakka, ennen kuin vaihtoi seuraavaan. Toki jossain vaiheessa minulla saattoi olla kesken kirja per kieli, mutta en minä lue kuin kolmella kielellä, pääasiallisesti suomeksi ja englanniksi...

Yhtenä tekosyynä voi tietysti käyttää HelMet Overdriven kahden viikon laina-aikoja, jotka "pakottavat" tarttumaan saapuneeseen varaukseen heti, kun siitä tulee ilmoitus, mutta ei se nyt sentään kaikkea selitä.

Kokkaaminenkin siirtyy osaksi pihale

Tällä hetkellä kesken ovat siis seuraavat :

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa - Tämä ei kaivanne selittelyjä. Keskenjäämisen (teko)syynä toinen kuunneltavana oleva äänikirja HelMetistä, joka piti aloittaa kahden viikon laina-ajan pitämiseksi.

Diane Chamberlain: The Silent Sister - dekkari naisesta, joka etsii murhasta syytettynä 20 vuotta sitten kadonnutta siskoaan. Se tekosyy edelliseen.

Rory Clements: Prince - Kolmas osa Shakespeare-sarjasta. Lainassa, luvussa ja ihan tykkään. Ehkä saan loppuunkin jossain kohtaa.

Erin Hunter: Tuli ja jää eli Soturikissat II - Keskustelu jatkuu, mutta  "Koska lainakirjat"

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat - Tämä minulla on kesken jo syksyn kirjamessuista lähtien. Jumahdin vähän alle sadan sivun, enkä ole tullut siihen tarttuneeksi sen jälkeen. Ehkä tämä pitäisi poistaa luvussa olevien listalta ja todeta, että kesken jäi...

Scott Lynch: The Lies of Locke Lamora - aika erikoislaatuista fantasiaa varkaiden herrasmiesklubista. Pääasiallisesti kesken "koska lainakirjat", mutta myönnetään nyt sekin, etten ole ihan varma tykkäänkö...

Karen Armstrong: Holy War: The Crusades and Their Impact on Today's World - Tämä on oikeasti mielenkiintoista luettavaa ja olen pahasti jäljessä "tietokirja kuukaudessa" lupauksestani. Jotenkin vaan ei jaksa yhtään keskittyä silloin kun vihdoin ehtii kirjaan tarttumaan... Kyllä minä tämän vielä luen. Viimeistään kesälomalla!

Ja nyt pitää lopettaa tämä verkossa roikkuminen ja mennä syömään ja sitten ulos kävelylle - ehkä sitten saisi muutaman sivun luettua jostain noista yöpöydällä odottavista...

Pihahommatkin vievät oman aikansa

Shakespeare ja sen veli

Merellä ja merimahdilla on rooli kirjoissakin - meillä näkyi laivojen sijaan lokkeja

Rory Clements: Martyr ja Revenger 
HelMet Overdrive e-kirjalainat

Pientä paniikkia ilmassa havaittavissa. Overdriven e-kirjalaina-aika kun on vain kaksi viikkoa. Kun useampi hyvä kirja vapautuu luettavaksi samaan aikaan, paine pistelee takaraivossa. Onneksi olen viime aikoina keskittynyt aika nopealukuiseen kirjallisuuteen, viihdefantasiaan ja historialliseen dekkariin.

Viimeksi mainittua edustaa myös Rory Clementsin John Shakespeare-sarja. Kyllä, luitte oikein. Kyseessä on William Shakespearen veli, joka on sisarustaan vähemmän kulturelli ja kuluttaa aikansa ennemminkin vakoojan ja etsivän tehtävissä kuin viihdyttäen.

Ajankohtana siis on Elisabeth I:sen Englanti ja Tudorien aikahan on minun heikko kohtani. Ihastuin C.J.Sansomin Shardlake-sarjaan eikä tämä John Shakespearekaan mitenkään hullumpi ole. Shardlake on ehkä kuitenkin sympaattisempi ja päähenkilö helpommin lähestyttävissä. Shakespeare kuvataan vähän turhankin jyrkkänä ja jäykkänä.


Osa I Martyr 

Sarjan ensimmäisessä osassa John Shakespeare on Walsinghamin palveluksessa. Sir Francis Walsingham perusti Elisabeth I:sen hoviin maailman ensimmäisen todellisen tiedustelupalvelun, jonka vakoojia ja tiedonantajia oli joka puolella Eurooppaa. John Shakespeare on näiden operaatioiden ytimessä ja Martyr-kirjassa käydään kilpajuoksua toisen aikansa suuren nimen eli Sir Francis Draken murhaa suunnittelevan palkkamurhaajan kanssa.

Juoni on täynnä erilaisia käänteitä ja Elisabethin aika levittäytyy lukijan eteen kirjavana ja eloisana. Katolisten pappien etsintä ja katolisten vaino muutenkin kertovat paljon ajan uskonnollispoliittisesta ilmapiiristä, samoin kuin Maria Stuartin teloitus. Henkilöhahmoja ja erilaisia historiallisia ja varsinaiseen juoneen liittyviä käänteitä on kuitenkin kirjassa niin paljon, että menin välillä jo ihan sekaisin. Kirja antoi vähän levottoman vaikutelman ja vaati välillä mietintähetkiä, vaikka olikin varsin viihdyttävä. .


Osa  II Revenger 

Sarjan toisessa osassa Walsingham on kuollut, mutta John Shakespeare vedetään mukaan kahden mahtavan miehen väliseen valtapeliin käyttämään vanhoja vakoojantaitojaan. Earl of Essex pyytää Shakespearea etsimään kadonneesta siirtokunnasta palanneeksi huhuttua naista. Samaa naista tuntuu etsivän myös julma irlantilainen, jolla on kummallinen valta useampaankin aateiston edustajaan. Lisäksi tarinasta on kiinnostunut myös kuningattaren oikea käsi, Paroni Burghley, jonka tehtävänä on kruunun turvaaminen.

Tässä toisessa osassa juoni pysyy paremmin kasassa, vaikka vauhti on vähintäänkin yhtä hurja kuin ensimmäisessä. Kummassakin tarinassa on kuvauksia aikakauden julmuuksista, mutta toisessa osassa kidutukset ja ihmishengen halpuus korostuvat entisestään. Ehkä niin aikanaan olikin, mutta hieman  tuo asenne nykyihmistä häiritsee. Varsinkin, kun kontrastina John Shakespeare kuitenkin kuvataan varsin humaaniksi mielipiteiltään ja toimiltaan.

Juonittelua, vallanhimoa ja salaisia toimenpiteitä siis riittää sarjan toisessakin osassa. Jopa John Shakespearen veljen huomataan olevan tahtomattaan sekaantunut aikansa pahimpaan salajuoneen. Hänet pelastaakseen joutuu vakoojamme tosissaan miettimään lojaalisuutensa laajuutta.


Sarja jatkuu 

Minulla on jo ladattuna ja aloitettuna sarjan kolmaskin osa. Tosin en ole ihan varma, ehdinkö sitä lukemaan ennen laina-ajan loppumista. Yritys on kova. Tudorien ajan juonittelut ja värikkäät historialliset henkilöhahmot tekevät ajankohtaan sijoittuvista tarinoista jo sellaisenaan mielenkiintoisia. Lisäksi näissä juonitteluissa myös naisilla on vahva rooli, eivätkä he jää vallankäytössään yhtään miehiä eivätkä varsinkaan kuningatartaan huonommaksi. Hennot ja heikot pelastettavat neidot ovat näistä kirjoista melko kaukana.

John Shakespeare tarinoissa on kuitenkin historian lisäksi vielä kiemuraisia jännitysjuonia, joista ei puutu vauhtia eikä vaarallisia tilanteita. Kirjoissa ratsastetaankin tosi lujaa. Näitä siis kannattaa lukea, vaikkei varsinaisesti historiasta olisikaan kiinnostunut. "Oikea" historia sotkeutuu sen verran saumattomasti varsinaiseen juoneen, ettei luentomaisuutta tarvitse pelätä.

Karhuherra selviää aina

Michael Bond: Paddington panee töpinäksi ja Paddington Puutarhakadulla 

Omia ostoksia Elisa Kirjasta 

äänikirjojen lukijana Mikko Kivinen 

Voi Paddington! Menit sinä minne tahansa, niin aina on edessä ongelmia. Elokuvissa käynti, huutokauppareissu, pesulavisiitti tai päivällinen hienossa ravintolassa ja aina tapahtuu jotain noloa ja outoa, mutta... karhukin putoaa tassuilleen, joka kerta. Milloin Paddington pelastaa illan auttamalla pianistia tai löytää miljönäärin solmioneulan tai muuten vain tapaa ihania ihmisiä, mutta aina on seikkailuissa loppu hyvin.

Paddingon on ihanan rakastettava karhuherra, joka aina tahtoo hyvää. Hänen kommelluksiaan kuuntelee mielellään, sillä niissä ei koskaan ole mitään pahantahtoista. Kuuntelimme alkuun ensimmäisen Paddingtonin autossa lasten kanssa, mutta sitten jatkoin ihan itsekseni työmatkoilla. Päivät alkoivat mukavasti hymähdelleen ja hyvällä mielellä. 

Paddingtonit ovat tunnettuja klassikoita, eikä mitenkään ilman syytä. Kukapa ei mielellään seuraisi hyvää tarkoittavan karhun seikkailuja. Paddingtonin lisäksi kirjoissa on mukava setti muita henkilöitä. Herra Grüber on kiltti antiikkikauppias, joka yrittää auttaa Paddingtonia uusiin asioihin tutustumisessa. Rouva Bird, taloudenhoitaja, on ehkä hieman tiukka kurinpitäjä, mutta lämminsydäminen ja pitää aina ongelmiin joutuneen Paddingtonin puolta. Jonathan ja Judy ovat Paddingtonin iloisia ystäviä ja heidän vanhempansa, herra Brown ja rouva Brown pitävät Paddingtonista huolta parhaansa mukaan. Varsinkin herra Brown on minun suosikkini. Hän on niin ihanan konservatiivinen ja vähän ajattelematon. Kaikkein herkullisimpiin tilanteisiin johtavat tarinat alkavat siitä, kun herra Brown saa idean... naisväen epäilyksistä huolimatta hän ottaa Paddingtonin mukaan milloin mihinkin ja hauskastihan siinä aina käy... 

Paddingtonin tarinat ovat myös mielenkiintoinen kurkistusikkuna menneeseen, vähän viattomaan aikaan. Pyykit haetaan ovelta pesulaan, taloudenhoitaja asuu kotona ja on osa perhettä, samalla kun pitää talouden pyörimässä, lapset käyvät koulua sisäoppilaitoksessa ja tulevat kotiin vain lomille. Isä käy töissä jossain epämääräisessä paikassa, mutta mitä ilmeisemmin hyvällä palkalla. Tällainen elämä on meille tuttua englantilaisista romaaneista hyvin toimeentulevian luokan elämästä. Kirjoissa ei vastaan tulekaan mitään kurjaa. Kukaan ei ole köyhä tai nälkäinen, kaikki tarkoittavat hyvää ja elämä on tasaisen herttaista... tai olisi ilman Paddingtonin kommelluksia. 

Vaikka Paddington-kirjoissa esiintuleva maailmankuva on parhaimmillaankin vähän naiivi, se ei haittaa. Näitä kirjoja ei kuuntele opetusmielessä tai maailmantuskaa kokeakseen. Paddington tuo hyvän mielen.

Lukijana Mikko Kivinen on juuri passeli Paddingtonille. Hänen hivenen käheä äänensä ja eloisa lukutapansa saa Paddingtonin elämään kuuntelijan mielikuvituksessa. Lars Svedbergin Sinuhen ja Christieiden lisäksi tämä on minun ehdoton suosikkini äänikirjatoteutusten joukossa. 

"Äiti, lue sinäkin tämä, niin voidaan jutella kirjoista"

Erin Hunter: Soturikissat 
Eka osa blogiarvonnasta ja loppuja omilla rahoilla ostettuna 

"Äiti, lue sinäkin tämä, niin voidaan jutella kirjoista..."

Eihän tuollaista voi vastustaa. Jonkin aikaa kesti, ennen kuin pääsin tarttumaan opukseen. Sinä aikana esikoinen ehti jo kolmanteen osaan, mutta ei hätää. Keskustelu aloitettiin jo esikoisen vieraskynän aikaan yleisesti ja nyt on sitten ensimmäinen osa ruodittu jo pohjia myöten.

Tarina onkin jännä. Ymmärrän hyvin esikoisen innostuksen. Kaiken lisäksi meillä on itsellämmekin kissa, joka sai kummasti uusia (kuviteltuja) ominaisuuksia näiden kirjojen myötä. Tosin vanha kissaneiti (19v) ei oikein korvaansa lotkauta tarinoille ja edelliset seikkailutkin taitavat olla vuosien takaa. Seuraavaksi meille kuulemma hankitaan punaisenoranssi kissanpentu. (No, ei hankita, jos se äidistä on kiinni...)

Soturikissat-sarjan ensimmäisessä osassa kotikissa Ruska karkaa villikissojen mukana metsään. Hänestä tulee Myrskuklaanin soturioppilas. Klaanin myötä Ruska saa uuden nimen Tulitassu ja oppii metsästämään ja taistelemaan. Metsän neljän klaanin välit kiristyvät entisestään ja taistelu reviireistä kiihtyy. Varjoklaanin johtajalla tuntuu olevan ilkeitä suunnitelmia muiden varalle, eikä Myrskyklaanissakaan kaikilla ole puhtaita jauhoja pussissa. Kuka onkaan petturi?

Kirja noudattelee perinteistä fantasiakirjallisuuden kaavaa. Hieman erilainen nuori pääsee oppiin ja hänestä tulee vahva ja taitava. Hän on tietysti myös uskollinen ja rohkea. Molemmat ominaisuuksia, jotka punnitaan vaaran uhatessa petosten verkossa. Oman mausteensa tarinaan antaa se, että päähenkilöt ovat kissoja. Ne ovat inhimillistettyjä, mutta kuitenkin aika kissamaisia. Virkistävää.

Juonenkäänteitä riittää, eikä kirjaa lukiessa pääse pitkästymään. Juoni ei myöskää ole liian itsestäänselvä, joten tällainen fantasialla kyllästetty vanhempikin lukija jaksoi mielenkiinnolla loppuun saakka. Itse asiassa luin tässä eräänä iltana vähän liian myöhään saadakseni kirjan loppuun. Myös kissojen hahmot ovat viimeisteltyjä. Niillä on kullakin omat luonteenpiirteensä ja klaanin jäsenistä muodostuukin rikas kokoelma erilaisia "päähenkilöitä".

Seuraavana pinossa odottavat jo toinen ja kolmas osa. Esikoinen on ne jo lukenut ja vihjailee juonen jatkosta, joten täytyy pitää kiirettä.

Tekniikkaa

Lumiani sanoi työsopimukseni irti.  Akku turposi niin,  ettei kantta saanut kiinni ja mielessäni väikkyivät otsikot räjähtelevistä kakuista.  Suunta siis puhelinkauppaan. 

Työpuhelimena iPhone ja kokemuksia Windows puhelimesta jo plakkarissa,  joten päätin ottaa Androidin kokeiluun.  Mukaan  lähti kaupan toiseksi halvin Samsung.

Yhteystietojen siirto sujui parilla klikkauksella,  FB,  Insta ja Google-profiilit sai toimimaan uskomattoman helposti. Jopa Blogger toimii - tämä on ensimmäinen puhelimella tehty postaus tässä blogissa. 

Vähän on kaksijakoisen hämmentynyt olo.  Riemastuin,  kun tiedot ilmestyivät puhelimeen ja kaiken sai toimimaan niin helposti,  mutta olikohan se kuitenkin vähän liiankin sujuvaa?  Tietoni ja tuotokseni olivat muutaman klikkauksen ja salasanan takana. Hiukan hirvittää  kaikki tämä pilveily.

Bloggariklubilla Kansallisteatterissa ja Alli Jukolan tarina

Luin Riina Katajavuoren Wenla Männistön jo viime vuoden puolella. En oikein päässyt sisälle moniäänisen romaanin nuorempien hahmojen nahkoihin, mutta Alli Jukolasta pidin todella paljon. Kun nyt tuli mahdollisuus viettää maanantai-iltaa ensin Kansallisteatterin Lavaklubilla kirjailijoita ja teatteriväkeä kuunnellen ja perään istahtaa Willensaunaan kuuntelemaan Alli Jukolan tarinaa, oli ihan pakko osallistua.

Kansallisteatterin Lavaklubilla pääsimme nauttimaan useammankin kirjailijan kirjajutustelusta. (Näistä ja kasvaneen lukupinon kirjoista lisää joskus toiste). Lisäksi Hannu-Pekka Björkman luki meille eksklusiivisen näytteen Minna Leinon dramatisoimasta, syksyn ohjelmistoon tulevasta näytelmästä. Ote kuulosti hauskalta ja jotenkin jännästi julmalta. Odotettavaa siis.

i

Illan teemaan liittyen Mika Myllyaho ja Riina Katajavuori kertoivat siitä, miten Wenla Männistön yli 30 henkilöhahmon kudelma päätyi monologiksi. Metodina oli näyttämöllä kokeilu. Mika Myllyaho kertoi olevansa ennemminkin lavakokeilun kautta ratkaisuihin päätyvä kuin kirjallisesti asioita analysoiva teatterintekijä. "Pimennossa pitivät", kommentoi Riina Katajavuori metodin läpinäkyvyyttä kirjailijalle, joka säännöllisesti soitteli tekstinäytteiden perään.

Kysyin, miksi tarinan kertojaksi lavalla päätyi nimenomaan Alli Jukola. Onhan tarinassa monia muita, vahvempiakin hahmoja. Mika Myllyaho totesi: "Kai se on niin, että valintaan vaikuttaa se, mistä itse pitää eniten." Lisäksi hän sanoi pienen pojan isänä ehkä samaistuvansa poikiensa touhuja pilvenreunalta seuraavaan äitiin. Tuon tunnistan itsestänikin. Minäkin koin Alli Jukolan kaikkein läheisimmäksi kirjan hahmoista, ehkä juurikin omien poikieni vuoksi... niin, ja siksi kai myös, että lienee pakko myöntää jo olevani nuorten kohkaamiseen lähinnä kyllästyvä keski-ikäistynyt nainen,

Kaikesta tätimarmatuksestani huolimatta olisi varmasti mielenkiintoista päästä seuraamaan myös nuorten Wenla Männistöstä valmistelemaa näytelmää ja kuulosti Riina Katajavuoren romaanistaan valmisteleva kuunnelmakin (14 roolia) varsin houkuttelevalta.

Alli Jukolan tarina - Kansallisteatterin Willensauna
Alli Jukolana Paula Siimes, Juhona Samuli Laiho 

Maanantai-iltana kuitenkin vietin tunnin seuraten Alli Jukolan tarinaa. Kauemminkin tuota olisi jaksanut kuunnella. Paula Siimes piti lavan suvereenisti hallussaan. Hän oli juurikin niin juureva, vähän naiivi Alli, jollaiseksi hänet Wenla Männistö-kirjassa kuvittelinkin. Jotenkin Alli vain ajelehti elämässään eteenpäin, mutta yritti kuitenkin suurella sydämellä parhaansa.

Pidin vähäeleisestä lavastuksesta. Tosin minun kesti jonkin aikaa tajuta, että kuutioiden seiniin heijastettiin kuvia ja videota. Katsomon oikeasta reunasta niitä ei oikein nähnyt kuin hivenen kurkottamalla. Eniten pidin mukeista - ne heijastivat niin konkreettisesti poikien olemuksia, niiden hellä käsittely äidin huolta pojistaan. Myös meidän keittiönkaapistamme löytyy kunkin pojan itselleen valitsema muki. Jokainen niistä on omistajansa näköinen.

Musiikilla on näytelmässä tärkeä rooli. Samuli Laiho on säveltänyt kirjasta löytyviä runoja monologin tueksi. Ne sopivat tarinaan hyvin. En tosiaankaan ole musiikintuntija, mutta taas kerran jäin miettimään, millainen ero on laulamisella ja teatterilaulamisella? Johtuuko se miljööstä ja laulua ympäröivästä tarinasta? Vai onko kyseessä jonkinlainen laulutekninen ero näyttelijöillä? Laulun rytmitys? Jotenkin laulut vain kuulostavat teatterinäyttämöltä jotenkin erilaisilta, jotenkin enemmän kertomiselta kuin varsinaiselta laululta. Onko kukaan muu kokenut samaa? Toki kyseessä voi vain olla oma mielikuvitukseni ja näytelmään eläytymisenikin.

Alli Jukolan tarina liikuttaa ja naurattaa. Yleisö hörähteli moneen kertaan sekä veljesten perhe-elämän muistoille että Allin kommenteille heidän nykytoilailuistaan. Sitä mietin, millaisena Allin kertomuksen kokevat ne, jotka Riina Katajavuoren romaania eivät ole lukeneet. Minä tunsin romaanin antavan tarinaan syvyyttä ja rikastavan sitä, mutta monologin kuitenkin jäävän vähän kirjan monopolvisen kudelman varjoon. Ehkä kokemus olisi suoraviivaisempi ja jotenkin puhtaampi, jos siirtyy teatteriin suoraan Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Linkit klassikkoon voivat pysyä aidompina, kun ei ole Wenla Männistön luomaa savuverhoa välissä. En voi tietää, kun en osaa aktiivista unohtamista tarpeeksi hyvin. Olisi kiva kuulla/lukea jonkun aidosti tuon kokeneen ajatuksia asiasta.

Tunti on lyhyt aika kertoa kokonaisen romaanin tarina, mutta hyvin kaari kantoi. Tunti on myös juurikin arki-iltaan sopiva kulttuurivirkistäytymisen pituus - kannattaa pitää mielessä, kun sopiva kulttuurinnälkä iskee! Alli Jukolan tarinan jälkeen lähtee teatterista mietteissään, mutta energiaa saaneena.


Kiitokset mahtavasta illasta Kansallisteatterille, Tammelle, WSOY:lle ja Johnny Knigalle
Bloggariklubi on huippujuttu. 


Bloggariklubista ja Alli Jukolan tarinasta on kirjoitettu myös jo ainakin Kirsin Kirjanurkassa ja Lukupino-blogissa ja Kujerruksia-blogissa

Luettuja ja muita elämyksiä huhtikuussa

Huhtikuussa oli omakin piha kuin kauhuromaanista

Huhtikuussa jatkui äänikirjojen valtakausi ja lukeminen yleensäkin jäi vähän normikuukautta vähemmälle. Kaikkiaan luin vain seitsemän kirjaa ja niistäkin yksi oli keittokirja eli Karita Tykän raakaruokakirja Hyvää huomenta. Mielenkiintoista, vaikkei nyt sentään ihan varsinaista lukemista.

Äänikirjoja mahtui kuukauteen peräti kolme. Helen Harperin fantasiasarja Blood Destiny tuli kuunneltua loppuun ja sitten fiilistelin peräti kahdella Lars Svedbergin lukemalla Christiellä peräkkäin. Nautinnollisia työmatkoja.

Dekkarit eivät kuitenkaan jääneet pelkästään Christien varaan, vaan muutenkin palasin takuuvarman ikisuosikin pariin. Donna Leonin Brunetti "Uskon asia" oli tuttua laatutavaraa. Tuttu oli myös jo Milja Kauniston Olavi Maununpoika, kun trilogia pääsi jo viimeiseen osaansa ja Olavi matkansa päähän kirjassa "Piispansormus".

Uudenpia tuttavuuksia edusti sitten Mia Vänskän Musta kuu. Suomalaista kauhua en olekaan pahemmin aiemmin lukenut Vänskän toista kirjaa, Saattaja, lukuunottamatta. Onkohan muuta suomalaista kauhua oikein edes tarjolla?

Aikamatkalla 

Ei pelkästään kirjoja 

Huhtikuussa tuli myös harrastettua kotimaanmatkailua. Mikkelinreissulla löytyi kuukauden ehdottomasti mieleenpainuvin elämys eli illallinen Mikkelin Klubilla. Kuten kuvasta näkyy, meillä oli arvovaltaisia vieraita.

Teatteri on aina elämys, mutta tällainen "elämysteatteri" oli kyllä jotenkin vieläkin sykähdyttävämpi kokemus. Ihan kuin olisi oikeasti päässyt aikamatkalle Päämajan vuosiin.

Toisenlainen ilta oli sitten hyvinvointiin ja raakaruokaan keskittyvä ilta Karita Tykän seurassa. Mielenkiintoinen sekin.


Toukokuu puolesaan näyttää jo nyt huhtikuuta kirjaisammalta. HelMet Overdrivesta on löytynyt uusi mielenkiintoinen historiallinen sarja luettavaksi ja kirjaston kirjoissahan on aina se määräaika. Niin, ja teatteriakin olisi tiedossa. Ihanaa!

Kyyneliä bussipysäkillä

Maeve Binchy : A Week in Winter 
HelMet Overdrive äänikirja 

Huomio, jos näette bussipysäkillä itsekseen kyynelehtivän naisihmisen, niin hänellä ei varsinaisesti ole välttämättä mitään hätää. Tarkistakaa, ovatko kuulokkeet korvilla. Jos ovat, voi kyse olla kirjaan eläytyvästä työmatkalaisesta.

Joo, tuli tuossa kuunneltua Maeve Binchyn A Week in Winter työmatkoilla. Ei, se ei ole mitenkään erityisen suurta klassikkoainesta, eikä varsinaisesti edes mitään itkukirjallisuutta, mutta jotenkin siinä oli kohtia, jotka onnistuivat liikuttamaan. Muutaman kerran tuli kiire pyyhkiä silmiä ennen kuin kanssamatkustajat ryhtyisivät ojentelemaan nenäliinoja.

Tämä ei ole minulle mitenkään tyypillistä. Lukiessani kyllä liikutun, mutta harvemmin kyyneliin saakka. Äänikirja onkin sitten näköjään asia erikseen. Tämä pitänee muistaa jatkossa kirjavalinnoissa.

Millainen kirja sitten saa keski-ikäisen naisen kyynelehtimään? 

Maeve Binchyn kirjat ovat sellaisia ihmisyyden ja ihmiskohtaloiden eri puolia kevyellä otteella tutkivia sikermiä. A Week in Winter kertoo Irlannin länsirannikolla olevaan majataloon avajaisviikolla vieraiksi saapuvien ihmisten tarinat, kunhan ensin on selvitty majatalonpitäjän omasta historiasta. Kirja siis on sarja erilaisten ihmiskohtaloiden kuvauksia. Joukkoon mahtuu ruotsalaisen kirjanpitofirman perintöprinssi, ennakkonäkyjä saava nuori nainen, traagisen tapahtuman jälkiseurauksista kärsivä lääkäripariskunta ja monia muita. Kaikille on yhteistä tarve päästä hetkeksi pois omasta elämästään. Tarinat eivät ole tragediaa, mutta eivät romanttista hömppääkään. Ne ovat elämänmakuisia ja inhimillisiä kertomuksia (ainakin melkein) tavallisista ihmisistä.

Maeve Binchyllä on kyky käsitellä henkilöhahmojaan lempeästi. He tekevät virheitä, kokevat pettymyksiä ja suruja tai etsivät kohtaloaan. Jotenkin suurinta osaa tarinoista leimaa kuitenkin toivo ja lupaus paremmasta. En minä itkenyt niitä traagisia tapahtumia. Kyynelet kirposivat onnellisissa kohdissa.

Olen lukenut Maeve Binchyn kirjoja joskus aikaisemminkin. En muista tarinoita itsessään, mutta muistan saman tunteen lukemisen jälkeen. Olo on jotenkin puhdistunut. Tuntuu, että maailma näyttää itselläkin taas astetta kirkkaammalta (kuvan sumusta huolimatta). Aina joskus tekee hyvää vähän liikuttua ja kaipa ne kyyneleet vievät mukanaan osan omistakin suruista. Kuorma kevenee vaikka kyseessä ovat fiktiiviset kohtalot. Sehän kai on ollut yksi kirjallisuuden tärkeistä tehtävistä kautta aikojen.

Kevään keittokirjat - laidasta laitaan

Keittokirjafriikki tässä hei. Romaanien suhteen minulla on ekirjapakko hyllytilan loppumisen vuoksi, mutta keittokirjoja näyttää kertyvän tasaista tahtia. Jotenkin en osaa lukea keittokirjoja tai ruokalehtiä sähköisinä. Koitan väittää sen johtuvan keittiön vaaroista lukulaitteille - siellä aina jotain tippuu päälle. Huono tekosyy, tiedän, ja löytyyhän ihania reseptejä blogeistakin pilvin pimein. Silti, keittokirjoissa vain on sitä jotain.

Tänä keväänä hyllyyni ilmaantuneet keittokirjat kuvastavat hyvin perheemme ruokafilosofiaa. Vähän kaikkea, muttei mitään pelkästään. Jo näiden kolmen kirjan kanssa mennään aikalailla laidasta laitaan - raakaruoasta täytekakkuun.  Kaikki kolme ovat myös uusia ja puhtaasti suomalaisia. Ihan mahtavaa, miten hyviä keittokirjoja meiltä löytyy!

Karita Tykkä: Hyvää huomenta
Mukaan Myllärin hyvinvointi-illasta

Tiukasti raakaruokaa... 

Kävin kuuntelemassa Karita Tykkää Myllärin hyvinvointi-illassa. Ilta oli mielenkiintoinen ja kirjaankin tuli tartuttua useampaankin otteeseen sen jälkeen.

Hyvää huomenta-kirjan reseptit ovat kirjan nimen mukaisesti erityisesti aamiaiseen keskittyviä, mutta kyllä sieltä löytyy välipalaksi ja jopa lounaaksikin kelpaavia raakaherkkuja.

Kuvat ovat raikkaat ja filosofia selkeä. Mukavaa luettavaa aiheesta kiinnostuneille ja tulipa jotain testattuakin  (lisää täällä...)


Karita Tykän kirja sekä tämä seuraava saivat minut kiinnostumaan raakaruoka-ajattelusta sen verran, että tulin hankkineeksi vielä Outi Rinteen Raakaruoka-aika-kirjan luettavakseni. Siitä lisää sitten, kun olen saanut luettua loppuun ja kokeiltuakin jotain.

Mari Moilanen: Sitä parempi soppa (II) - Puoli kuuta nokkosesta, perunasta ei päivääkään 
Kirjan julkkareista - IHAN UUNITUORE!

Monipuolisesti terveellistä ja herkullista ilman ismejä

Jotain maukasta-blogin pitäjän, Marin toinen kirja on vieläkin kauniimpi kuin ensimmäinen. Hehkuvat värit ja taitavasti kuvatut annokset houkuttelevat lukemaan sivusta toiseen. Kirjan kirjoittaja on myös itse ottanut kirjan kuvat ja se taitaa näkyä teeman "särkymättömyytenä" läpi koko kirjan.

Sitä parempi soppa on ihana sekoitus eri tyyppisiä reseptejä. Kirjasta löytyy niin raakaruokaa kuin pihvien grillausta, eikä herkkujakaan ole unohdettu. Meidän vappupöydästämme löytyy tänä vuonna suklaaraakakakku mukailtuna tämän kirjan reseptistä. Julkkareissa maistamani Marin kakku on ensimmäinen raakakakku ikinä, josta voin sanoa aidosti pitäneeni. Niin, ja nyt pitää tarkistaa se kuusenkerkkien sesonkiaika, että pääsee testaamaan sitten kuusenkerkkäsnapsia... (Lisää kirjasta täällä)

Jenni Höijer, Hanna Löfgren: Sokerileipurin salaisuudet 
luettavaksi ja leivottavaksi kustantajalta

Perinteisiä herkkujen herkkuja pienellä twistillä

Sitten syntisen herkullisia leivonnaisia kotikeittiöstä. Ne onnistuvat sokerileipurin ohjeilla ihan varmasti. Sivuilta löytyvät reseptit kaurakakuista täytekakkuihin ja lopun perusohjelistauksesta saa inspiraatiota lisävariaatioihin.

Kirjan kuvat kilpailevat kauneudessaan Mari Moilasen kuvien kanssa, mutta tyyli on perinteisempi. Tummalla pohjalla leivonnaiset nousevat esiin niin herkullisen näköisinä, että pelkästään katselemalla voi tuntea marengin rasahtavan pinnan tai sitruunapiirakan kielenjuurta kipristävän kirpeyden. Samalla jokainen resepti houkuttelee kokeilemaan ja vaikuttaa kotikeittiössäkin onnistuvalta. Tekemäni ranskalainen sitruunatorttu kapusi suosikkilistani kärkeen kertakokeilulla.  (lisää täältä)


Näillä kirjabloggaajan kevään kolmella keittokirjalla pääsee jo pitkälle. Kokeiltavaa löytyy niin makeannälkään kuin terveellisemmän elämäntavan aloitukseen, jokaiseen tuuleen ja tarpeeseen. Luetaan ja kokkaillaan!