Kyyneliä bussipysäkillä

Maeve Binchy : A Week in Winter 
HelMet Overdrive äänikirja 

Huomio, jos näette bussipysäkillä itsekseen kyynelehtivän naisihmisen, niin hänellä ei varsinaisesti ole välttämättä mitään hätää. Tarkistakaa, ovatko kuulokkeet korvilla. Jos ovat, voi kyse olla kirjaan eläytyvästä työmatkalaisesta.

Joo, tuli tuossa kuunneltua Maeve Binchyn A Week in Winter työmatkoilla. Ei, se ei ole mitenkään erityisen suurta klassikkoainesta, eikä varsinaisesti edes mitään itkukirjallisuutta, mutta jotenkin siinä oli kohtia, jotka onnistuivat liikuttamaan. Muutaman kerran tuli kiire pyyhkiä silmiä ennen kuin kanssamatkustajat ryhtyisivät ojentelemaan nenäliinoja.

Tämä ei ole minulle mitenkään tyypillistä. Lukiessani kyllä liikutun, mutta harvemmin kyyneliin saakka. Äänikirja onkin sitten näköjään asia erikseen. Tämä pitänee muistaa jatkossa kirjavalinnoissa.

Millainen kirja sitten saa keski-ikäisen naisen kyynelehtimään? 

Maeve Binchyn kirjat ovat sellaisia ihmisyyden ja ihmiskohtaloiden eri puolia kevyellä otteella tutkivia sikermiä. A Week in Winter kertoo Irlannin länsirannikolla olevaan majataloon avajaisviikolla vieraiksi saapuvien ihmisten tarinat, kunhan ensin on selvitty majatalonpitäjän omasta historiasta. Kirja siis on sarja erilaisten ihmiskohtaloiden kuvauksia. Joukkoon mahtuu ruotsalaisen kirjanpitofirman perintöprinssi, ennakkonäkyjä saava nuori nainen, traagisen tapahtuman jälkiseurauksista kärsivä lääkäripariskunta ja monia muita. Kaikille on yhteistä tarve päästä hetkeksi pois omasta elämästään. Tarinat eivät ole tragediaa, mutta eivät romanttista hömppääkään. Ne ovat elämänmakuisia ja inhimillisiä kertomuksia (ainakin melkein) tavallisista ihmisistä.

Maeve Binchyllä on kyky käsitellä henkilöhahmojaan lempeästi. He tekevät virheitä, kokevat pettymyksiä ja suruja tai etsivät kohtaloaan. Jotenkin suurinta osaa tarinoista leimaa kuitenkin toivo ja lupaus paremmasta. En minä itkenyt niitä traagisia tapahtumia. Kyynelet kirposivat onnellisissa kohdissa.

Olen lukenut Maeve Binchyn kirjoja joskus aikaisemminkin. En muista tarinoita itsessään, mutta muistan saman tunteen lukemisen jälkeen. Olo on jotenkin puhdistunut. Tuntuu, että maailma näyttää itselläkin taas astetta kirkkaammalta (kuvan sumusta huolimatta). Aina joskus tekee hyvää vähän liikuttua ja kaipa ne kyyneleet vievät mukanaan osan omistakin suruista. Kuorma kevenee vaikka kyseessä ovat fiktiiviset kohtalot. Sehän kai on ollut yksi kirjallisuuden tärkeistä tehtävistä kautta aikojen.