Stonehengestä lukee ihan vain... no Stonehengenkin vuoksi

Sam Christer: Stonehengen perintö 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta

Erityisesti minut sai tähän kirjaan tarttumaan siinä kuvatut tapahtumapaikat. Stonehenge on kiihottanut ihmisten mielikuvitusta kautta aikojen. Eikä se ihme olekaan. Kivet huokuvat salaperäisyyttä ja niiden vieressä käveleminen on jo kokemus sinänsä. Suojanarujen takaakin saattaa aistia voimia, joita ei nykyihminen ymmärrä. Siis ihan oikeasti. Minä olen mielestäni aika realistinen ja jalat maassa - nainen, mutta Stonehenge veti hiljaiseksi. Itse asiassa sen vaikutus tuntui, vaikka vain katsoi bussin ikkunasta tiellä ohi kiitäessä. Olen kokeillut molempia, vieressä kävelyä ja bussilla ajoa. Muistan tunteen edelleen vaikka molemmista on vuosia ja taas vuosia aikaa.

Stonenge siis saa minut varmasti kiinnostumaan ja sen mainetta ovat käyttäneet hyväkseen lukemattomat kirjailijat. Toiset paremmalla lopputuloksella kuin toiset. Sam Christer ei onneksi yritä tehdä kirjastaan tärkeämpää tai mystisempää kuin mitä tarina edellyttää. Lukukokemus oli varsin viihdyttävä.

Salainen kultti, mystisiä voimia, uhreja ja kidnappauksia eli luvassa oli aika perinteistä jännitystä. Enkä kirjaan pettynytkään. Se oli aikalailla sellainen kuin kuvittelinkin. Tarina eteni jouhevasti, mukana oli sopivasti epäuskottavia juttuja ja jännitystäkin lukukokemusta piristämässä. Ihan kelpo jännäri siis.

Gideon Chase saapuu vastaanottamaan isänsä jättämän perinnön. Samalla hän yrittää ymmärtää, miksi menestynyt tutkija ampui itsensä. Mikä sai hänet tarttumaan aseeseen ja miksi juuri nyt? Kun isän talosta löytyy salainen huone ja sieltä päiväkirjoja vuosien takaa, huomaa Gideon sotkeutuneensa johonkin salaperäisempään ja suurempaan kuin hän osasi kuvitellakaan. Amerikkalainen perijätär karkaa henkivartijoiltaan romanttiselle retkelle. Stonehenge kutsuu, mutta romanttinen piknik muuttuukin joksikin ihan muuksi. Rikoskomisario Megan Baker tutkii kadonneen nuoren miehen tapausta, mutta saakin kohta pöydälleen jotain paljon suurempaa. Tutkimusten edetessä hän joutuu huomaamaan juttuun sekaantuneen ihmisiä, joihin pitäisi voida luottaa.

Tarinan polut etenevät reippaasti lyhyissä luvuissa ja niiden väliset yhtymäkohdat ovat sopivasti ennalta-arvattavia, mutta kuitenkin myös yllätyksellisiä. Sujuva teksti on mukavaa ja helppoa luettavaa. Stonehengen perintö ei ole mikään suuri klassikko, mutta puolustaa kunnialla paikkaansa kevyemmän iltalukemisen puolella. Tällainen piristää mieltä aina välillä.

Unohdetut ovet ja kokeellista lukemista

Kuva: Natalia Maroz & Kirjalabyrintti 

Minna Roininen : Unohdetut ovet - valintoihin perustuva syväkirja
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

"Ahh... No, nyt!", ajattelin ensimmäisen kahden luvun jälkeen. "Vihdoinkin on kunnollinen tarina ja mielenkiintoisessa formaatissa!"

Alma ja Simon ovat olleet viisi vuotta naimisissa. Viime aikoina Simon on muuttunut yhä oudommaksi. Hän ei nuku miltei yhtään pelätessään yhä todellisimmiksi muuttuvia painajaisia. Sitten ovella käy lintumies ja kertoo, että Simon kuolee. Hänen ainoa mahdollisuutensa on Alma, jonka pitää sukeltaa syvälle unien maailmaan ja vapauttaa Simon vankilasta. Painajaiset muuttuvat valveuneksi, kun Alma taistelee saadakseen Simonin ulos kellarista.

Tarinan käänteet päättää lukija. Kirja on rakennettu linkeistä luvusta toiseen. Lukija päättää, mitä Alma tekee seuraavaksi tai keneen hän luottaa. Samalla pääsee määrittämään Alman luonnetta ja tapaa suhtautua asioihin. Minä lähdin siitä, että hän on luottavainen ja avoin ja nostaa aina kissan pöydälle, ja tein valintani siltä pohjalta.

Lopputuloksena oli varsin mielenkiintoinen tarina. Varsinkin kirjan alkupuoli oli koukuttava ja tarina eteni eheästi. Valitettavasti puolivälin jälkeen hiukan petyin alkuodotuksissani ja tarina muuttui hajanaisemmaksi, juurikin varmaan valintojeni vaikutuksesta. Tällaisen kirjan tekeminen taitaisi vaatia miltei pelinteossa vaadittavia testausmenetelmiä, jotta lopputulos olisi täysin looginen ja tarinana eheä. Vaihtoehtoja tarinankululle kun on kuitenkin aika paljon...

Huono kirja tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole, vaikka ajattelisi pelkästään romaanin näkökulmasta. Tarinassa on jännitettä ja henkilöhahmot kehittyvät (välillä vähän yllättävästikin) matkan varrella. Pienet epäloogisuudet antaa anteeksi jo pelkästään aihepiirin ansiosta. Eihän unilta voi oikein muuta odottaakaan?

Kirjojen kirjoittaminen on kovaa työtä jo pelkästään yhtä tarinavaihtoehtoa kirjoittaessa. Täytyy nostaa hattua Minna Roiniselle, että hän on jaksanut kehitellä vaihtoehtoisia juonenkulkuja tässä määrin. Lukija saa monta kirjaa yhdessä ja hän voi huvitella vaihtelemalla tarinan sävyjä. Taidankin seuraavalla kerralla päättää Alman salailevan kaiken mahdollisen ja lähtevän aina pakoon vaikeuksia... Saa nähdä muuttuuko loppuratkaisu ja, miten tarinankulku vaihtelee. Toisaalta voisi olla mielenkiintoista lukea linkitön vaihtoehto (sekin on tarjolla) ja nähdä, millaisena kirjailija itse on nähnyt lopullisen version tarinasta. Kiitokset myös Kirjalabyrintille rohkeasta julkaisusta. Ei taida olla tämän tuottaminen ja toteuttaminen ihan sieltä halvimmasta päästä. (?)

Toivottavasti ekirjojen teknisiä ominaisuuksia hyödyntäviä kirjoja tulee jatkossa enemmänkin. Saataisiin ehkä nuoret (pojatkin) innostumaan lukemisestä sen vähän pelillistyessä. Voisin kuvitella omien poikieni keskittyvän ainakin vähäksi aikaa pieniä teknisiä ominaisuuksia sisältävän tarinan selvittämiseen. Siitähän monessa tietokonepelissäkin on kyse, tarinanrakentamisesta. Pisimpään tuntuvat ainakin meidän junioreita kiinnostavan juuri kunnollisen tarinan sisältävät jutut.

Haaroittuvien ja lukijan valintojen mukaan elävän kirjan kirjoittaminen kuitenkin on kirjailijalle vaativaa, eikä huono kirjoittaja taitaisi kunnialla selvitäkään. Vaaditaan vähän muutakin kuin kirjailijan kerrontaa ja kielioppia. Tarina pitää ymmärtää prosessimaisena tai "puumaisena" rakenteena, jotta pystyy pitämään kaikki punaiset langat käsissään. Lisäksi tarvitaan vielä teknistä osaamista ja ymmärrystä. Ehkä tällaisen kirjan kirjoittaminen toimisikin parhaiten tiimityönä. Kirjailija + pelikoodari/insinööri/prosessifriikki?  Kirjoitetaanhan dekkareitakin maailmalla yhä useammin pareittain. Osaksi varmaan ihan sen takia, että loogisuus pysyisi kasassa vauhdikkaassa tuotantotahdissa.  Dekkari olisikin mielenkiintoinen tässä muodossa. Muuttuisiko murhaaja? Ketä voi pelastaa tehdessään oikeita valintoja? Selviääkö murhaaja, jos et valitse oikein?


p.s. Ensimmäistä kertaa e-kirjojen kohdalla melkein harmitti, ettei Kobossani ole värejä. En yleensä pahemmin kiinnitä kirjojen kansiin huomiota, mutta tässä on jotenkin sellaista värien tuomaa syvyyttä ja tunnelmaa, että sitä voisi katsoa enemmänkin. No, täytyy avata oma blogi aina välillä ja ihailla kuvaa.


Unohdetut ovet minulle luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Vaihteeksi dekkaria ihan painettuna - Sinisilmät

Markku Keisala: Sinisilmät 
Luettavaksi ja blogattavaksi kirjailijalta 

En olekaan pitkään aikaan lukenut oikeasti tyylipuhdasta dekkaria (lampaita ei lasketa) ja vielä ihan painetussa paperimuodossa. Tosin Markku Keisalan Sinisilmätkään ei ollut ihan tavallinen dekkari, ainakaan siinä mielessä, että pääpaino olisi ollut rikokseen tutkimiseen keskittyvässä poliisissa. Olihan tarinassa poliisejakin, mutta he tulevat mukaan vasta myöhemmin.

Rauhalliseen maalaistaloon tuodaan työmieheksi saksalainen sotavanki, jolla on sinistäkin sinisemmät silmät. Vuosia myöhemmin katoaa nuori tyttö ja vielä myöhemmin tapahtuu murha. Eikä tarina vielä silloinkaan lähde kehkiytymään auki. Vasta kun pappi ryhtyy tutkimaan isänsä salaperäistä menneisyyttä ja tämän jäämistöstä löytynyttä outoa lappua, alkaa tapahtua. Kun geokätköstä sitten löytyy ihmisen luita, pääsevät poliisitkin tosissaan juttuun mukaan.

Ensin ajattelin, että pitkä aikajana 40-luvulta 2010-luvulle varmasti tekee tarinasta liian hajanaisen, mutta se pysyikin kauniisti kasassa. Jokainen aiempien vuosikymmmenien tapaus vain loi pohjaa itse ratkaisun hakemiselle. Samalla tunsin Suomen historian eri vaiheiden aukeavan taas yhdellä uudella tavalla myös omassa mielessäni yhden miehen ja kahden perheen vaiheiden kautta. Jotenkin vuosikymmenten väliset muutokset ammateissa ja toimissa kuvasivat selkeästi muutoksia koko maan oloissa. Mielenkiintoista. Historiallinen konteksti taisi minulle loppupeleissä ehkä ollakin se paras anti tämän kirjan kohdalla, eikä ihan vähäinen sellaisena.

Itse rikos ja sen ratkaisu, ovat aika tyypillisiä. Itse asiassa arvasin lopputuloksen jo aika varhaisessa vaiheessa. Se tosin ei häirinnyt lukukokemusta. Tarina etenee kirjassa jouhevasti ja päähenkilö Anssi on rakastettava kaikessa vilpittömyydessään. Vanharouva Astrid taas on sellainen dekkarien arkkityyppi, että hän tuntuu kuuluvan tarinaan ihan itsestäänselvästi. Poliisit jäävät vähän taustalle ja harmaammiksi hahmoiksi. Naiset rikoskomisarioina ja esimehinä tietysti tuovat aina jonkinlaista jännitettä, mikä minua ehkä vähän jäikin häiritsemään. Vaikka toki toivon naisten pärjäävän ja etenevän myös perinteisesti miesvaltaisella alalla, niin tarve asian erikseen esilletuomiseen harmittaa. Se tietysti ei ole kirjailijan vaan maailman vika...

Minä pidin kirjasta. Se oli piristävän omanlainen ja kuitenkin turvallista dekkariluettavaa. Se on myös helppoa luettavaa. Luvut ovat lyhyitä, teksti ymmärrettävää eikä kirjailija ole turhia temppuillut hämäysten kanssa. Lukija tajuaa, minkä tajuaa.  Tarina on surullinen, mutta koskas dekkareissa olisi kaikki hyvin? Kaiken lisäksi äitini on kotoisin Somerolta, joten Baddingin punainen kioski ja monet paikannimet Somerniemeltäkin ovat hämärästi tuttuja.

Stoner

John Williams : Stoner 
Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 
Lukija: Jukka Pitkänen 

Päänsärystä päästyäni minun piti kirjoittaa Stonerista, mutta harhauduinkin sitten miettimään toista kuuntelemaani äänikirjaa. Jotenkin piti vähän sulatella ja... äh, ketä minä yritän huijata? En minä mitään miettinyt vaan hyppäsin suoraan perusviihdefantasian pariin, mutta se ei tietenkään estä Stoneria edelleen pyörimässä mietteissä tastalla.

Stoner nimittäin on sellainen kirja, joka ei päästä otteestaan kovin helposti. Näennäisesti tarina on hyvinkin tavanomainen, jopa tylsä. Köyhistä oloista tuleva maalaispoika pääsee yliopistoon, ihastuu kieleen ja kirjallisuuteen ja jää yliopiston käytäville opettamaan. Hän rakastuu, saa lapsen, pettyy rakkaudessa ja jumittuu elämäänsä, jota ei tiedä halunneensa vaikka tietää sen valinneensa. Kuulostaako tutulta?

Tuttuudesta huolimatta Stonerissa on jotain, joka vaivihkaa hivuttautuu ihon alle ja jää aivojen poimuihin kutkuttamaan. Päähenkilö tuntuu vähän saamattomalta, vaikka hän saa tahtomansa, epäröivältä, vaikka hän puskee läpi esteiden, sovinnaiselta, vaikka... Tavanomaisen tylsästä elämästä löytyy John Williamsin kirjassa hohtoa, sellaista hiljaista voimaa, joka pysäyttää.

Arkkityyppisestä englannin professorista löytyy yllättävää syvyyttä tarinan edetessä, kuten taitaa löytyä kaikista. Kukaan meistä ei ole pelkästään jotain päällepäin näkyvää. Romaani tavoittaa jotain olennaista ihmisesnä olemisesta. Samalla se on kuvaus ajanjaksosta, jolloin jotain särkyy maailmassa peruuttamattomasti ja kaikki muuttuu.

Pidin kirjasta kovasti ja se sopi todella hyvin ääneen luettavaksi. Rauhallinen rytmi ja selkeät lauseet tekivät kuuntelusta nautittavan ja tarinasta ymmärrettävän. Jukka Pitkäsen tasainen tapa lukea sopi tarinaan hyvin, eikä se kuitenkaan ollut yhtään tylsä.

En myöskään ihmettele, että tästä romaanista kohutaan nyt ja vasta nyt. Sen ilmestymisen aikoihin olivat sodat varmastikin vielä liian lähellä, eikä kellään ollut tarpeeksi perspektiiviä tapahtumiin arvostamaan tarkalla kynällä piirrettyä ajankuvaa. Nyt Stoner tuo tuon maailman lukijan eteen ja samalla se kertoo jotain niin kovin ajatonta. Romaani ei kerro sodasta, mutta se kertoo ihmisistä, joihin sodat jättivät lähtemättömän jäljen ja maailmasta, joka ei enää tunne itseään.


Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta (Tarjouksessa 29.3.2015 saakka 19,90€)

Sielu nimittäin asuu hajuaistissa

Leonie Swann : Murha laitumella 
Kuunneltavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 
lukijana Sinikka Sokka 

Paimen makaa laitumella lapio sisuksissaan. Kyseessä on murha. Lampaat eivät jää vierestä katselemaan vaan ryhtyvät selvittämään, kuka on syyllinen. Siinä sivussa filosofoidaan elämän tarkoitusta ja sielun olemusta. Kaikkihan tietävät, että ihmisillä ei ole sielua, tai sitten se on hyvin pieni. Sielu nimittäin asuu hajuaistissa...

"No jaa, tämä taitaa olla joko ratkiriemukas tai tosi outo", ajattelin ladatessani äänikirjan puhelimeen. Ainakaan Sinikka Sokka ei voi olla lukijana kovin huono, eikä ollutkaan. Luenta oli eläväistä ja lampaiden eri hahmot ja luonteet nousivat tarinasta selvinä esiin. Oli kaikkisyövä pässi, maailman viisain lammas (Miss Maple), hyljitty talvikaritsa, sirkuksesta pelastettu musta pässi ja vuorenkielekkeellä keikkuva villilampaaksi itsensä kuvitteleva uuhi, ja monia muita. Lampaat selvittävät ihmisten kummallisia toimia ja ajatuksia lammasmaisesta näkökulmasta ja kaikenlaisia oivalluksia sitä matkalla tuleekin vastaan.

Huolimatta mielenkiintoisista hahmoista niin lammaslaitumella kuin ihmisten kylässä, minun kesti tosi kauan päästä tarinaan oikeasti mukaan. Olin jo yli puolenvälin ennen kuin aloin yhtään innostua. Asetelma vaan oli niin outo, että oli pakko jatkaa, vaikkei oikein olisi välttämättä huvittanutkaan. Sitten lampaiden charmi puri ja jäin koukkuun. Ovat ne vaan aika epeleitä, niin... lampaita, ja kuitenkin jotain vähän enemmän.

Tarina on outo, mutta siinä on jotenkin absurdisti kuitenkin järkeä. Ehkä me ihmiset näytämme vähän tuollaisilta lampaiden näkökulmasta. Ihan pakko oli vähän vahingoniloisesti naureskella pässinemesistä pelkäävää pappia ja lihakauppias tuntui itsestäkin ihan viholliselta, vaikka... no... lukekaa tai kuunnelkaa itse.

Tämä oli myös ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin Elisa Kirjan iPhonessa toimivalla sovelluksella. Hyvin pelitti ja ostettujen kirjojen lataaminen puhelimeen on itse asiassa melkein liian helppoa. Ei tarvitse kuin avata sovellus ja klikata kirjaa, jonka haluaa puhelimeen mukaan. Viime aikojen tarjouksista on tullut ostettuakin oikein urakalla. Ei lopu kuunneltava ja luettava kesken. Onkin mennyt erinäisistä syistä taas ihan äänikirjoiksi tämä lukuharrastus.


Tämän nimenomaisen kirjan  tarjosi Elisa Kirja kuunneltavaksi ja blogattavaksi.

Päänsärkyä, äänikirjoja ja vähän Tallinnaa

Tulipahan sekin todistettua. Äänikirjaa jaksaa kuunnella silloinkin, kun päässä jyskyttää ja silmät eivät kohdista sen enempää ruudulle kuin kirjan sivullekaan. Stoneria kuunnellessa, pimeässä hotellihuoneessa sai sen verran keskityttyä muuhun kuin ohimoiden vasarointiin, että jopa torkahdus onnistui. Kirjan tapahtumatkin taidan suurin piirtein muistaa. Tykkäsin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Yllämainittu ei-suunniteltu äänikirjatestaus tapahtui siis Tallinnassa. Hotelli Estorian huone oli onneksi sen verran mukava, että siellä jaksoi kököttää sen aikaa, että sai päänsäryn suurin piirtein kuriin siinä työpäivän lopun ja perheen saapumisen välissä. Siitä tosin en ole ihan varma, että auttoivatko värit jyskytyksen vaimentamisessa, mutta ainakin ne piristivät mukavast.

Onneksi meillä ei ollut mitään suuren suuria suunnitelmia ohjelmaksi. Syömässä toki käytiin ja Tallinnassa onkin monentyyppistä ravintolaa tarjolla ihan Vanhan Kaupungin sydämessä. (Tämän reissun herkuttelusta lisää täällä - siis miekkataistelua ja täytettyjä eläimiä). Kalevin suklaakaupassa toki tuli myöskin poikettua.

Muuten sitten vain lähinnä kävelimme kaupungilla ja kun väsyimme kävelemään siirryimme hevosvaunujen kyytiin. Kierros taisikin olla yksi lasten suosikkihetki koko reissussa - edellisen illan miekkailijoiden lisäksi. Vaikka 35€ meidän perheen vartin kierroksesta vähän kalliilta tuntuikin, niin kerrankos sitä, turistina. 

Äidin mieleen parhaiten jäivät ihanat kukkakioskit Viru-centerin ja Vanhan kaupungin välillä. Se ruusujen tuoksu ja kukkien väriloisto toivat parhaiten kuin mikään muu minullekin kevätolon. Oli jo aikakin. Viime viikkoina vielä olen lähinnä odotellut sitä talvea, joka tänä vuonna vähän niin kuin jätti tulematta. Nyt se sitten alkoi. Minun kevääni.

Harmaita mietteitä naistenpäivänä

Tänään ei saanut varjoselfietä 

Ulkona ei pilkahda aurinko, ei sitten millään. Turun suunnalta kuvissa välkkyy keväinen kimallus, mutta täällä on valokin harmaata. Onneksi ei sentään sada, niin sai kävelylenkillä kuunneltua kirjaa. Stoner soi kuulokkeissa ja sehän sopi keliin kuin nappi nenään. Samanlaista hivenen surumielistä ja harmaata kuuluu siinäkin tarinassa. En vielä ole kuin puolessa välissä mutta vahvasti epäilen, ettei odotettavissa ole mitään naurunremahduksiin julkisella paikalla houkuttelevia käänteitä. Jotenkin kaunis kirja kuitenkin.

Isäntä hemmotteli herkuilla jo eilen, eikä meillä muutenkaan ole naistenpäivää niin suuresti noteerattu. Mitä nyt sain ylimääräisen suukon aamusella. Eikä se minua häiritse. En minä kaipaakaan mitään suuria huomionosoituksia. Arvostan enemmän hyvää arkea yhdessä.

Miksi naistenpäivä onkin jotenkin häiritsevä merkkipäivä? On hienoa, että huomioidaan, mutta päivän tarkoituksen soisi menevän syvemmälle kuin ruusujakeluun kadunkulmassa.

Edelleen elää liian moni nainen nyrkin ja hellan välissä, edelleen on nainen omaisuutta, edelleenkään ei nainen voi päättää elämästään tai lastensa elämästä, edelleen on pelko liian monen naisen asuintoveri, edelleen on naisen euro pienempi, edelleen huomataan naisen ulkonäkö eikä hänen ajatuksiaan, edelleen on nuori nainen työnantajalleen uhka eikä mahdollisuus,

edelleen... on paljon muututtava, jotta naistenpäivän ruusut tuntuisivat merkittäviltä.


Älkää käsittäkö väärin.

Olen onnellinen, 

että olen nainen, tytär ja äiti

että saan tehdä mieluista työtä 

että minua arvostetaan kotona ja koen samaa myös työelämässä 

Olen kiitollinen elämästäni

Soisin vain saman ja paremmankin kaikille naisille maailmassa. Siihen on vielä niin pitkä matka.

Twitter art - Hearts, Keys and Puppetry

Peilit ja heijastukset ovat teemana kirjassakin 

"We don't love you anymore..."

Neil Gaiman, Katherine Kellgren (Narrator): Hearts, Keys and Puppetry

Overdrive äänikirjalaina (BBC) 

Selasin pitkästä aikaa Overdrive-valikoimia ja nappasin kuunneltavakseni Neil Gaimanin nimiin kirjatun Hearts, Keys and Puppetry. Kirja ei ole hurjan pitkä, äänikirjana vain vajaat kaksi tuntia. Silti se on tunnelmaltaan hieman ahdistava, kaunis ja kokonainen tarina. Vasta tarinan kuunneltuani huomasin Goodreadsista, että kyseessä ei olekaan perinteinen kaunokirjallinen teos vaan "Twitter art".

Siis mikä? 

BBC oli pistänyt pystyyn koeprojektin jo vuonna 2009. Gaiman lähetti eetteriin ensimmäisen lauseen ja sen jälkeen pyydettiin yleisöä lähettämään tietyllä hashtagilla varustettuja lauseita, joiden pohjalta kirjoitettiin Hearts, Keys and Puppetry. Tviittejä tuli jo tuolloin yli 10.000, joista 874 päätyi kirjaan. Kirja tuotettiin äänityksenä ja on BBC:n jakelussa. Nyt siis ihan ilmaiseksi kuunneltavan Overdriven palvelusta HelMet kirjastokortilla. 

Mielenkiintoista! Ehkä te muut olette näistä kuulleet enemmänkin, mutta minulle tämä oli uusi juttu, vaikka sekä SoMe että Crowdsourcing sinänsä aiheina minua ovatkin kiinnostaneet jo pidemmän aikaa. 

Tiedättekö muita vastaavia juttuja? Niistä olisi kiva lukea lisää? 

Tässä kirjassa kivaa on myös se, että se on oikeasti hyvä tarina eikä pelkästään hätäisesti kyhätty somekokeilu. Uusia medioita hyödyntävässä kirjallisuudessa minua usein häiritsee huomion siirtyminen sisällön sijasta tekotapaan. Aivan liian helposti on tarina köykäinen, ellei peräti yksinkertaisesti huono ja esiin nostetaan vain hypetystä jonkin uuden tavan (tai vanhan tavan muka uudistamisesta). Minusta minkäänmuotoinen kirja ei kanna, jollei tarina ole lukemisen arvoinen. 

Onneksi hyviäkin löytyy. Tämä on yksi ja tällä hetkellä luen toista, ihan suomalaista tuotantoa olevaa vaihtoehtojuonista ekirjaa, mutta siitä lisää vähän myöhemmin. Hearts, Keys and Puppetry leikittelee peilikuvilla ja palapeleillä, todellisuuden, kuvitelmien ja toiveiden tasapainottelulla. Syvempänä teemana voidaan nähdä syyllisyyden vaikutus psyykeen, toki höystettynä ripauksella toivoa ja fantasiaa. Sam istuu peilin edessä harjaamassa hiuksiaan, kun hän joutuu vaihtamaan paikkaansa peilikuvansa kanssa. Peilin takainen maailma vilisee pelottavia nukkeja, pehmoeläimiä, prinssejä ja kuningattaria. Tarina on eheä, välillä vähän pelottava, kaunis ja toivossaan lohdullinenkin. Kuuntelun arvoinen, varsinkin kun lukijakin on taattua BBC-laatua. 

Täältä luin tarkemmin 

Mitä lukee kaivatessaan elämäänsä takaisin ?

Tasan yhtenä päivänä koko kuukauden aikana...

Koulustakin tuli jo kysely siitä, onko kotona jotain ihmeellistä keskimmäisen viis veisatessa läksyistä ja haukotellessa tunneilla. No, eihän tässä muuta ihmeellistä ole ollut, kuin että vanhemmat ole ehtineet vahtimaan yhtään. Myönnän, useampana iltana olen luullut lasten nukkuneen jo pidemmän aikaa havahtuessani heidän huoneistaan kuuluviin ääniin... Töitä, töitä ja sitten vähän töitä. Siinä on ollut tämän perheen helmikuu. Ei tätä ikuisuuksiin jaksaisi, vaikka työstään pitääkin ja kiinnostavaa tekemistä riittää.

Nyt yhteistyösopimus on allekirjoitettu, uusi systeemi livenä ja aloitettu uusi projekti käynnissä. Elämme toivossa saada elämämme takaisin maaliskuussa. Palaamme vahtimaan lasten läksyt, siivoamme edes kerran ja äitikin tekee keittiössä jotain muuta kuin lämmittää edellisen illan tähteitä. Onneksi meillä sentään myös isäntä kokkaa, niin eivät ole lastensuojeluviranomaiset ovella syyttämässä lasten nälässä pitämisestä.

Lukukuu kului ajallisesti paljolti äänikirjojen parissa. Michael Monroen elämäkerta oli varsin viihdyttävää luettavaa ja loppukuun työmatka sujuivat joutuisasti seuratessa lampaiden dekkaritoimintaa. Se kirja tosin on vielä kesken.

Muuten kuukauden lukeminen on ollut vähän sieltä kevyemmästä päästä. Äänikirja mukaanluettuna loppuun saakka luettuen listalla on 7 kirjaa, joista peräti 2 on kevyttä nuortenfantasiaa kivalla kelttiviballa. Korppipoikien sarja on vienyt sen verran mukanaan, että aion lukea neljännenkin osan. Sarjasta lisää siis sitten siinä vaiheessa.

Nopealukuisiin kuuluu myös Ville Haapasalon ensimmäisistä Venäjän vuosista kertova "Et kuitenkaan usko". Osittain päällekkäin Monroen elämäkerran kanssa luettuna lopputuloksena oli hiukan surrealistinen olo kaiken työnteon keskellä. Sitä jotenkin menetti itsekin kosketuksensa todellisuuteen lukiessaan herrojen edesottamuksista itse aivot tietokoneen tuijotuksesta turtana.

Suomalaiset ihmissusitarinat olivat ihanan viihdyttäviä (ja lyhyinä tämän kuun iltalukemiseksi erityisen hyvin sopivia). Tykkäsin kovasti Juri Nummelinin kokoamasta "Kuun pimeä puoli" -ihmissusinovellikokoelmasta. Kannattaa ehdottomasti tutustua!

Mitä ilmeisimmin stressaantuneena sitä tarttuu nimenomaan vähän viihdyttäviin ja eskapistisiin kirjoihin. Stonehengen perintö tuli luettua kuun viimeisenä iltana, kun systeemi oli juuri pistetty päälle - ja se toimi! Perusjännärillä sai latauksen purettua mukavasti.

Helmikuun "vakavimmasta" kirjasta vastasi Katri Lipsonin Jäätelökauppias. En minä oikein tarinassa pysynyt mukana, mutta uskallan väittää syyn tällä kertaa olleen enemmän kirjan sopimattomuudesta kuukauteen kuin lukijan aivotoiminnasta.

Takana siis työntäyteinen, stressaava, mutta ihanan mielenkiintoinen kuukausi. Kaiken hosumisen lomassa kerittiin käväisemään Turussakin - kirjastossa kuinkas muuten ja vähän tietysti muuallakin. Kuukauden tönäisi ihanasti vauhtiin kahvihetki Antti Tuurin kanssa. Täytyyhän sitä jollain sentään energiaa hankkia pitkiin päiviin!

Maaliskuussa vaadimme elämämme takaisin! Työtä tehdään edelleen, mutta tarkoituksena olisi saada koululaiset ruotuun ja viettää aikaa koko konkkaronkan kanssa yhdessä myös muuten kuin läksyjä vahtien. Tiedossa yksi pieni reissu koko perheelle ja muutenkin rennompaa yhdessäoloa. Sitä odottavat kaikki! Eikä äidin kirjapinokaan ole ainakaan pienentynyt...