Harmaita mietteitä naistenpäivänä

Tänään ei saanut varjoselfietä 

Ulkona ei pilkahda aurinko, ei sitten millään. Turun suunnalta kuvissa välkkyy keväinen kimallus, mutta täällä on valokin harmaata. Onneksi ei sentään sada, niin sai kävelylenkillä kuunneltua kirjaa. Stoner soi kuulokkeissa ja sehän sopi keliin kuin nappi nenään. Samanlaista hivenen surumielistä ja harmaata kuuluu siinäkin tarinassa. En vielä ole kuin puolessa välissä mutta vahvasti epäilen, ettei odotettavissa ole mitään naurunremahduksiin julkisella paikalla houkuttelevia käänteitä. Jotenkin kaunis kirja kuitenkin.

Isäntä hemmotteli herkuilla jo eilen, eikä meillä muutenkaan ole naistenpäivää niin suuresti noteerattu. Mitä nyt sain ylimääräisen suukon aamusella. Eikä se minua häiritse. En minä kaipaakaan mitään suuria huomionosoituksia. Arvostan enemmän hyvää arkea yhdessä.

Miksi naistenpäivä onkin jotenkin häiritsevä merkkipäivä? On hienoa, että huomioidaan, mutta päivän tarkoituksen soisi menevän syvemmälle kuin ruusujakeluun kadunkulmassa.

Edelleen elää liian moni nainen nyrkin ja hellan välissä, edelleen on nainen omaisuutta, edelleenkään ei nainen voi päättää elämästään tai lastensa elämästä, edelleen on pelko liian monen naisen asuintoveri, edelleen on naisen euro pienempi, edelleen huomataan naisen ulkonäkö eikä hänen ajatuksiaan, edelleen on nuori nainen työnantajalleen uhka eikä mahdollisuus,

edelleen... on paljon muututtava, jotta naistenpäivän ruusut tuntuisivat merkittäviltä.


Älkää käsittäkö väärin.

Olen onnellinen, 

että olen nainen, tytär ja äiti

että saan tehdä mieluista työtä 

että minua arvostetaan kotona ja koen samaa myös työelämässä 

Olen kiitollinen elämästäni

Soisin vain saman ja paremmankin kaikille naisille maailmassa. Siihen on vielä niin pitkä matka.