Ne hedelmät - ja turbouuni

Varsinkin ne aprikoosit, vaikka muitakin tuli kyllä syötyä ihan kiitettävästi.

Tarjolla oli useampia lajikkeita käyttötarkoituksen mukaan

Olemme jo ehtineet takaisin kotiin ja laukutkin on (melkein) purettu. Minun on kuitenkin vielä ihan pakko laittaa tässä muutama kuva aprikooseista - niin, ja aprikoositortusta, jonka lomalla tein. Se olikin sitten ainoa leipomukseni matkan aikana ja siinäkin meinasi käydä hullusti. Olin laittanut piirakan uuniin ja aikaa oli kulunut noin 25minuuttia, kun anoppi ilmoitti, että torttu tuoksuu ihanalta. Tuoksuu ? Nyt jo ? Minulle tuli kiire uunille ja aivan oikein, pinta oli jo kärähtänyt. Varsinainen turbouuni siis oli kyseessä. Meidän kotiuunissamme piirakka olisi saanut olla uunin lämmössä ihan rauhassa vielä vartin verran. No, syötyä tuo tuli kuitenkin...

Hyvää piirakassa oli erityisesti pohja. Siihen käytin "petit suisse" pohjaista voitaikinaa eli suomeksi kai ihan samaa kuin rahkavoitaikina. Se sopi tarkoitukseen oikein hyvin, sillä se ei paisu ihan samalla tavalla kuin perinteinen voitaikina, mutta pysyy kuitenkin sopivan rapeana.

Lomamatkan aprikoositorttu 

Rahkavoitaikina, jota käytettiin esim. täällä

Aprikooseja lohkoina.

Kauli taikina voidellun piirakkavuoan pohjalle. Sekoita purkillinen Crème Fraîchea, 3 kananmunaa, 2 tl vaniljasokeria, 4rkl sokeria keskenään. Lisää tilkka maitoa, kunnes seos on sopivan löysää. Kaada piirakkataikinan päälle vuokaan ja lisää aprikoosilohkot. Ripottele päälle vielä sokeria.

Paista uunissa 200 asteessa 25min turbouunissa ja noin 40min normaalissa uunissa...

Puutarhatonttuja ja kirjaviruksia - Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Lumikko ja yhdeksän muuta

Oma ostos Elisa Kirjan kesäalesta

Tämä lomamatka on ollut sen verran täynnä touhua, että lukeminenkin on jäänyt ihan paitsioon. Lukumaratonin toisen osankin jouduin jättämään väliin. Tosin olin päivistä sen verran sekaisin, että Camarguesta paluun jälkeisenä päivänä aloitin lukemaan, kunnes tajusin maratonin jo loppuneen edellisenä päivänä.  Pidin kuitenkin aloittamastani kirjasta sen verran paljon, että luin sen samana päivänä vielä loppuun. 

Kyseinen kirja on Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Oman lukumaratonsuoritukseni aikana luin Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät ja jäin totaalisesti koukkuun.  Tämäkin kirja oli pakko lukea mahdollisimman nopeasti. Ella Milanan seikkailut kotikaupungissaan Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran kymmenentenä jäsenenä veivät mukanaan. Viallisista munasarjoista kärsivä nuori Ella hyväksytään seuran viimeisimmäksi jäseneksi. Juuri kun hänen pitäisi aloittaa kirjailijakoulutuksensa, seuran perustaja ja opettaja Laura Lumikko katoaa lumipyörteiden keskelle.  Ella ryhtyy selvittämään seuran menneisyyttä ja pelaamaan Peliä, jonka tarkoituksena on vuotaa kirjoittamiseen tarvittavaa aineistoa kirjailijalta toiselle.

Kirja on täynnä fantasiamaisia elementtejä. Oven taakse haukkumaan kerääntyvät koirat, pahanilkiset puutarhatontut ja kirjoja tuhoavat virukset luovat hiukan painostavan epätodellisuuden, jonka keskellä Seuran jäsenten omalaatuisuudet tuntuvat lähes rauhoittavan normaaleilta. 

”Onnellinen olento lakkasi kehittymästä, sillä onnellisuus oli tyytymistä ja kehitys perustui tyytymättömyyteen. Onnellisuus oli siis tilapäinen häiriötila evoluutiossa.” 

Yksikään seuran menestyvistä jäsenistä ei oikeastaan edes yritäkään olla onnellinen.  Ellakin pohtii onnellisuuden tarpeellisuutta ja sitä, mitä oikeastaan haluaa tulevaisuuteensa kuuluvan.  Saadaksen itse otteen omasta tulevaisuudestaan hän ryhtyy vuodattamaan tietoja seurasta muilta siihen kuuluvilta ja saakin selville ”suuren salaisuuden”. 

On vaikea sanoa, mikä oikeastaan on kirjan teema. Onko se oman paikkansa etsiminen, kirjoittamisen (luomisen) vaikeus vai maailman vinksahtaneisuuden tulkinnanvaraisuus ? Kierteitä ja kiemuroita  on tarinassa paljon ja useimmat tapahtumat eivät välttämättä vie juonta varsinaisesti mihinkään. Sitä en sitten tiedä, olisiko se niin tarpeellistakaan. Tässä tarinassa matka on tosiaankin päämääräänsä vaikuttavampi ja on parasta antaa vain mennä vauhdista ja yllättävistä yksityiskohdista nauttien. Jokainen lukija voi tästä rikkaudesta poimia itselleen olennaisimmat tulkintansa. 

Härkiä, hevosia ja onnellisia kanoja

Terveisiä hellerajan tuolta puolen. Kun mittari näyttää lähemmäs 40 varjossa ja tuulikin lähinnä polttaa, niin paljon ei jaksa tehdä. Vietimme pari päivää melkein Välimeren rannalla Camarguessa. Aluehan on tunnettu härkätaisteluista, joissa ei vuodateta sen enempää härän kuin taistelijoidenkaan verta. Lajeja on useampia, mutta tunnetuimmassa yritetään ryöstää härkien sarviin kiinnitettyjä ruusukkeita, mielellään väistäen sarvien huitaisut.

Edellisellä kerralla osuimme keskelle juhlakautta, mutta nyt olimme paria päivää etuajassa. Niinpä ohjelmassa ei ollut itse kisoja vaan pojat pääsivät seuraamaan härkien jakamista ja ruusukkeiden asettelua. Saivatpa kokeilla myös, millaista on ratsastaa Camarguen valkoisella hevosella. Mielenkiintoista ja hauskaa, mutta täytyy sanoa, että uima-allas houkutti nuoret miehet luokseen heti portista saavuttua.

 

Muuten ei tällä helteellä sitten varsinaisesti tehtykään. Lähinnä seurailimme onnellisten kanojen iltakävelyä pihamaalla ja kilpikonnien matkaa takaisin aitaukseensa. Mitäpä sitä muuta, paitsi hyvää ruokaa tietysti. Merguez ja godivo ovat sanoja, jotka saavat grilliruokien makunystyrät innostumaan. Härkäpata (La Gardianne eli feminiininen muoto paikallisista lehmipaimenista les gardiens) herkku lähellä tuotetusta lihasta. Aidan takaa kerätyt munakoisot, tomaatit, paprikat ja muut kasvisherkut eivät kai tarvitse erillistä mainostusta... Minun suosikikseni nousivat sellaisenaan grillatut munakoisosiivut - siis niiden makkaroiden lisäksi.

Saimme myös arvokkaan muistutuksen auringon vaaroista. Tällaiset pohjoisen kasvatit eivät etelän aurinkoa oikein kestä, lämmöstä puhumattakaan. Isommilla pojilla on varotoimenpiteistä ja varjosessioista huolimatta olkapäät punaisina. Nuorimmainen sai auringonpistoksen. Muistakaa tekin etelään lähtiessä hankkia olkihatut - lippis vain kuumentaa ja pahentaa tilannetta ! Tänään siis vietämme sisäpäivää telkkarin ja pelien ja piiiiitkän siestan merkeissä. 

Luolavisiitti

Etelä-Ranska on ollut ihmisten asuttama jo esihistoriallisista ajoista lähtien. Lascaux ja sieltä löytyvät luolamaalaukset ovat maailmankuuluja. Myös Valencen lähiympäristössä on tehty mielenkiintoisia löytyöjä ja kävimme tutkimassa yhtä eli yleisölle avoimia luolia Soyons-kylän kyljessä.

Paikalle pääsee vain harjoittamalla liikuntaa eli kiipeämällä noin kilometrin verran kukkulanrinnettä ylöspäin. Mamie jätettiin suosiolla varjoon istuskelemaan jo parkkipaikalla, mutta Toto 2v kiipesi sitkeästi ihan itse ylös saakka. Maisemat olivat huikeat ja luolien tarina mielenkiintoinen.

Kesäoppaina on opiskelijoita, joiden tietämys on vaikuttavaa. Vaikuttvaa oli myös oppaamme kärsivällisyys puheliaiden ja uteliaiden poikien kysymysten pommituksessa. Meillä oli oikea yksityiskierros, kun samaan aikaan ei paikalle sattunut muita, joten pojat saivat rauhassa kysellä kaikkea mieleentulevaa. Samalla vanhemmat saivat arvokkaan muistutuksen siitä, että lapset kyllä oppivat. Kysymysten taso oli nimittäin sellainen, että jouduin välillä oikein ihmettelemään, mistä kaikki tieto oli oikein peräisin. Ilmeisesti pojat ovat lukeneet edes jotain - piilossa äidiltä.

Luolissa oli esihistoriallisina aikoina asunut Neandertalin ihmisiä. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan meidänkin DNAssamme on jälkiä heistä, joten pääsimme tutustumaan esi-isiimme oikein lähietäisyydeltä. Myös luolakarhu ja luolaleijona olivat paikalla. Täytyy sanoa, että en kyllä yhtään kaipaa vastaavia petoja nykyfaunaan. Joskus on sukupuutto melkein paikallaan ;-)

Soyonsin löydöt ovat merkittäviä myös siksi, että sieltä on löytynyt ainoana Euroopassa merkkejä siitä, että Neandertalin ihmiset olivat kannibaaleja. Syitä voimme vain arvailla. Oliko kyseessä nälänhädän pakottama tapa, uskonnollinen voimansiirto tai siirtymärituaali ? Luolan seinät sen tietäisivät...

Luolien nimämistapakin oli mielenkiintoinen. Yleensähän löytäjät antavat luolille oman nimensä, mutta tuolta löytyy Ketun luola, Lampaan luola ja suurimman nimi on Neron luola. Arvaatteko miksi ?

Vankkureita, lomaruuhkia ja sinijalkaisia kanoja

Hotelli-idylliä

Burgundin seutu on täynnä ihania viinitiloja ja pieniä hotelleja. Me vietimme hääjuhlien jälkeisen loppuyön suloisessa Moulin de Saint Verand - hotellissa. Pikkuinen uima-allas, mainio ravintola ja viinitilojen maistajaispaikkoja 3 peräkkäin samalla kadulla...

Viikonloppu oli ihana ja hääjuhla tietysti ihan omaa luokkaansa tunnelmaltaan. (Onnea hääparille vielä tätäkin kautta ! ) Häiden lisäksi ei kuitenkaan tietenkään keritty maistelemaan tai edes nauttimaan altaasta, joten otamme kotimatkalla vahingon takaisin ja viemme Myllylle myös lapset nauttimaan sunnuntaipäivästä. Voitamme siten edes pari tuntia pitkästä ajomatkasta laivalle. Samalla hyödynnämme oppejamme Ranskan lomaruuhkakulttuurista. 

Täällä nimittäin on heinäkuussa ja elokuussa ns. mustia viikonloppuja, jolloin lomalaiset valtaavat auringon moottoritien (L'autoroute du soleil). Lomamökkien vuokra on yleensä lauantaista lauantaihin, mikä tarkoittaa sitä, että niinä päivinä jonot seisovat välillä satojen kilometrien matkalla. Lyonin keskustan tunneli on tunnettu "mustana tunnelina" jo vuosikymmenien takaa. Niinpä me laskemme sen varaan, että sunnuntaina vielä etelästä lähdössä olevat lomalaiset eivät lähde ennen kuin on ihan pakko eli aamulla liikenne olisi vielä siedettävä. Ainakin viime viikonloppuna laskelma toimi. Emme joutuneet ruuhkaan kumpaankaan suuntaan. Lauantaina olimme matkalla pohjoiseen ennen kaikkia muita ja sunnuntaina ehdimme etelään Pariisin tasolta tulevia nopeammin.

Mylly-hotellin kuriositeettina on parit vankkurit, joissa voi myös yöpyä. Ilmastointia niissä ei ole, eikä kyllä koko muussakaan hotellissa mutta näillä keleillä taitaa kiviseinien sisällä olla kuitenkin siedettävämpää. Täällä on nimittäin KUUMA ! Mittari nousee päivällä reippaasti yli kolmenkymmenen eikä yölläkään juuri päästä alle 25 asteen. Olemme siis ihan eteläisessä rytmissä - aamulla ylös ja ulos, sitten pitkä siesta ja illalla valvotaan. Saa nähdä riittääkö kaksi viikkoa paluun jälkeen koulurytmiin pääsemiseen.

Mutta vielä on lomaa jäljellä ! Ennen paluumatkaa suuntaamme vielä etelämmäs härkien, valkoisten hevosten ja vaaleanpunaisten flamingojen maahan eli Camargueen. Täältä voitte kurkata, mitä tarkoitan.

Hotellin lounaalla ei jäänyt nälkä vaivaamaan - pelkkä alkusalaatti olisi riittänyt

Ja tässä vielä hotellin vieressä asuvia onnellisia kanoja ! Tuo sinijalkaiset ovat sitä kuuluisaa Bressen-kanan lajia.

Pakollinen pysähdys

Toreilla käynti on miltei jokapäiväistä huvia, mutta tännekin pitää päästä ainakin kerran loman aikana. Kyseessä on tietenkin Valrhonan suklaatehtaan myymälä...

Kaupassa on suklaamaistiaisia joka nurkalla ja ostoskassiin saa aina vähän ylimääräistä mukaan. Tällä kertaa kassalla meitä palveli peräti koko tehtaan johtaja, jonka kanssa keskustelimme Valrhonan Suomen tilanteesta ja tulevaisuudesta. Ei ole ilmeisesti uutta kauppaa tiedossa ihan lähiaikoina, vaikka halua olisi. Pitäisiköhän vaihtaa uraa ja ruveta suklaakauppiaaksi ? ;-)

Ensi kesän reissun ajankohdan määrääkin sitten Valrhonan suklaakoulun kesälomakausi. En päässyt tänä vuonna kurssille, kun ovat lomalla juuri nyt. Mokomat.

Söimme itsemme suklaaähkyyn jo kaupassa, mutta eipä tuosta ostetusta rasiastakaan enää ole paljon jäljellä. Jotain sentään pistin ostoksista piiloon kotimatkaa varten ja ehditään varmaan käymään tuolla vielä kerran ennen kotimatkaa.

Tain d'Hermitageen ajaa täältä Valencesta vajaassa puolessa tunnissa. Suklaan lisäksi sieltä löytyy Rhônen alueen viinintuottajia joka nurkalta - vai mitäs sanotte nimistä Paul Jaboulet ja Chapoutier... Tuttuja yleensä kaikille viinejä vähänkin tunteville.

Suklaata ja viiniä samassa kylässä - ei hullumpi vierailupaikka kesälomalla. Eivätkä maisematkaan ole yhtään hullummat. Rhône virtaa aivan tehtaan takana.

Ja nyt tämä raportointi hiljenee viikonlopuksi ja keskitymme juhlimaan ystävien häitä. Tcin-tcin !

Torikatsaus

Ranskanreissusta kertominen jää ehdottoman vajaaksi, jos ei mainitse toreja. Valencekaan ei kaupunkina ole suuren suuri, mutta toripäiviä on mont. Näillä meidänkin kulmillamme jo kolme ! Tiistai-iltaisin ihan meidän edessämme olevan katoksen alle tulevat lähiseutujen luomuviljelijät myymään tuotteitaan. Torstai-aamuisin on parin kadun päässä toisten tuottajien tori ja lauantaisin on sitten se ISO tori... Eihän täällä tosiaan tarvitsisi mennä supermarketteihin ollenkaan !

Tässä kuvia tiistai-illan kierrokselta. Arvatkaapa ollaanko herkuteltu ? Eikä torilla ollut edes kaikkia tuottajia, kun ollaan keskellä hedelmäsesonkia ja kaikki yrittivät kerätä hedelmät pois ennen luvattuja ukkosmyrskyjä.

Aukion katos palvelee muina aikoina lähiravintoloiden terassinjatkeena ja lasten leikkipaikkana. Tiistai-iltaisin siellä on tori !

Huomaa, että tuotteet ovat luomuja. Tomaattejakin oli kaikenvärisiä ja -muotoisia.

 

Juustoja oli myytävänä useammallakin tiskillä - yleensä vuohenmaidosta tehtyjä. Mikään ei olekaan niin hyvää kuin uunissa tai grillissä kuumennettun Tomme de chèvre tai sitten vuohenjuustofaisselle (eräänlainen valutettu jugurtti) aamupalalla hunajan kera.

Luonnonmukaisuudesta kertoo myös se, että kanoja ei tosiaankaan ostettu muoviin pakattuina. Sisuskalut ja päät olivat mukana ja painoa tietysti se melkein 2 kiloa. Vähän muuta kuin nuo Suomessa myytävät broilerinreppanat. Makukin on ihan toiselta planeetalta !

Ja ne makkarat ja pateet... Emme pahemmin ole päätämme vaivanneet lounaiden suhteen. Raikasta salaattia ja kylmiä pateita. Uppoaa muuten lapsiinkin ennätysvauhtia !

Herkkumantelit

Meillä kotona syödään mantelit yleensä siinä kuivatussa muodossa, mutta täällä oli tuoreita hedelmäkauppiaan hylly puollollaan. Hyviä ihan sellaisenaan kuorittuina jälkiruokana, mutta terveystietoisethan näistä tekisivät mantelimaitoa, jonka terveellisyys on kuulemma ihan omaa luokkaansa. Ehkä mekin vielä ehdimme.

Väsyneitä mutta onnellisia

Päästiinpäs perille. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että kolmen lapsen kanssa Travemündesta Valenceen oli kyllä varsinainen rykäisy. Kaikkiaan aikaa kului noin 15 tuntia ja viimeisten tuntien aikana piti pysähtyä vähintään kerran tunnissa.  Laiva oli satamassa kymmeneltä ja perille päästiin reippaasti iltapäivän puolella. 

Automatkaa edeltävä laivareissu oli kyllä mukava.  Perhehytti on meillä nyt osunut molemmilla kerroilla laivan eteen ja ikkunapuolelle. Ei yhtään hullumpaa reissaamista, kun maisemat näyttävät tältä. 

Muutenhan laivamatkan tunnelmia kuvastanee hyvin tämä… 

Ensimmäinen päivä meni sitten automatkasta toipuessa, mitä nyt käytiin vähän taas illalla kävelemässä ja katselemassa paikkoja. Valence on mukava kaupunki Rhône-joen  kainalossa. Vanhakaupunki on täynnä putiikkeja ja erityisesti pieniä ravintoloita ja kahviloita. Illalla kahdeksan aikaan meno oli parhaimmillaan ja ilmakin sen verran viilentynyt, että jaksoi kävellä paria askelta enempää. Täällä on nimittäin tosi kuuma...

Seuraavina päivinä edessä on sitten toreja, hedelmiä, shoppailuja, juustoja, yhdet häät,  puistoja, suklaatehtaanmyymälä, viiniä, kävelyretkiä , lisää herkullista ruokaa ja sukulaisvierailuja – kunnon lomaa siis.