Kirottu Istanbul ja lumouksen voima

Elif Shafakin kirjoittaman (ja Jaakko Hämeen-Anttilan suomentaman) Kirottu Istanbul-romaanin voitin Amman synttäriarvonnassa. Hienoa, että voitin. Kahden ensimmäisen luvun aikana en oikein vielä lämmennyt, mutta sitten rikas ja monisävyinen tarina vei mennessään.

Bloggauksen otsikossa lukee lumous vaikka kirjassa paljon perustana on kirous. Kazancin perheessä miehet on kirottu kuolemaan nuorina. Siksi äiti Gülsüm 4 tytön jälkeen hemmottelee ainoaa poikaansa ja lähettää tämän valtameren yli kirousta pakoon. Amerikassa poika tapaa tytön, Rosen. Tytöllä on tytär, jonka isä on armenian pakolaisten jälkeläinen. Käärme syö omaa häntäänsä ja juonet linkittyvät toisiinsa täti Zelihan aviottoman tyttären ja Rosen tyttären tavatessa ja luodessa yhdessä jatkoa tarinalle.  Kirja on kuin kirjava kangas täynnä toinen toistaan värikkäämpiä kuvioita. Persoonalliset,miltei karikatyyriset henkilöhahmot ja historiallisten tapahtumien limittyminen nykyaikaan luovat oudon lumouksen. Kirja koukuttaa lukijan mukaansa eikä tarinaa voi jättää kesken.

Eli Shafak oli joutua vankilaan kirjansa takia sen ilmestyttyä Turkissa. Syynä tähän olivat kirjassa armenialaisten henkilöiden esittämät kommentit Turkista ja armenialaisten kansanmurhasta. Sama historian musta jaksohan aiheutti myös diplomaattiselkkauksen Turkin ja Ranskan välille tuossa jokin aika sitten, kun ranskalaiset päättivät kansanmurhan olevan osa todellista historiaa ja sen kieltämisen rikollista.

"L'histoire est écrite par les vainceurs." Historiankirjat kertovat voittajan näkökulman - sehän on pätenyt kautta aikojen. Tässä tarinassa isovanhempien tarinat ovat tärkeitä, mutta vielä kriittisemmäksi nousee seuraavien sukupolvien selviytyminen menneiden tapahtumien painolastin kanssa toisenlaisessa maailmassa. Miten löytää oma paikkansa ja omat ajatuksensa ? Miten tärkeään on lopulta tietää totuus ? Eri puolet tulevat tarinassa kauniisti yhteen kahden nuoren tytön hahmossa. Turkkilaisen suvun nuorin, Asya ja amerikkalainen, isän puolelta armenian pakolaisten jälkeläinen, Armanoush ystävystyvät ja äkkiä ikiaikaisen viholliskansan takaa löytyykin tavallinen ihminen.

Historian melskeiden rinnalla myös yksilön tragedia ja sen vaikutukset kahden eri sukupolven elämään nousevat tärkeiksi. Onhan se niin, että jokaiselle meistä vain sillä on oikeasti merkitystä, mikä vaikuttaa omaan ja läheisten elämään. Historian lehtien havina toimii vain taustana jos emme itse ole sen tapahtumien keskipisteessä.

Lumouduin siis tarinasta. Sen eksentrisistä ja vahvoista naisista, historian elävyydestä keskellä nykypäivää, mutta myös - ja ennen kaikkea - ruoasta. Kirja on täynnä upeita kohtauksia, joissa ruoan mausteisen tuoksun voi miltei tuntea. Armanoushin perhepäivällinen ennen treffeille lähtöä on yksi parhaista lukemistani kuvauksista vanhempien yrityksestä pitää huolta nuoresta ruoan välityksellä. Kohtaus on kaikessa yleismaailmallisuudessaan hermostuneen teinin ja valkosipulin välisen kauhun tasapainon myötä myös herkullisen koominen - ja voi, miten tutulta jotkut eleet ja lauseet  amerikanarmenialaisessa ruokapyödässä voivatkaan kuulostaa hämäläisen pitopöydän perillisestä.

Kirjan lukemisesta on minulla jo jonkin verran aikaa, mutta lumous säilyy edelleen. Tämän pariin tulen vielä palaamaan, enkä vähiten siksi, että melkein jo tunnen aromaattisten mausteiden tuoksun nenässäni...

EDIT :Ruokaa romaaneista tämän kirjan inspiroimana löytyy täältä.