Silmänkääntäjä - Sarah Waters

Silmänkääntäjän vilkutellessa kirjastossa muistelin jostain (muista blogeista todennäköisesti) lukeneeni Sarah Waltersista ihan positiiviseen sävyyn kirjoitettuja arvioita. Siksi kirja lähti mukaani kotiin saakka.

Kesti muutaman päivän, että sain kirjan aloitettua. Sitten kesti parisataa sivua, kun ihmettelin, miksi sitä oikein luin. Tarina kun vaikutti kovin standardilta. Nuori tyttö palkataan huijaamaan toista nuorta tyttöä avioliittoon rahojen toivossa. Kun lukeminen ei kuitenkaan ollut liian raskasta niin jatkoin. Hyvä niin. Mielenkiintoinen osuus alkoi kertojan vaihtuessa. Silloin roolit ja suunnitelmat heittivät tarinassa häränpyllyä. Motiivit muuttuivat ja myöskin lopputulos alkoi näyttämään epäselvältä.

Mistä tarinassa siis on oikein kyse ? Eletään 1860-lukua Englannissa. Pikkuvarkaiden parissa varttunut Suky houkutellaan Gentlemannin avuksi naimakauppahuijaukseen. Nuori perijätär pitää saada karkaamaan Gentlemannin kanssa. Sitten hänet hylätään mielisairaalaan ja Gentlemanni jakaa rahat Sukyn kanssa. Kovin perinteinen juoni siis, mutta käänteet ovat mielenkiintoisempia kuin ensi tulkinnalta uskoisi.

Mielenkiintoinen kirja siis ja oman vivahteensa tarinaan tuo lesbosuhteen kehittyminen päähenkilöiden kesken. Suhde ei myöskään ole vain tuomassa väriä tarinaan, vaan vaikuttaa olennaiselta osalta henkilöiden motiiveihin ja niin myös tarinan kulkuun.

Hiukan häiritsi  Sallankin  huomioima huonohko suomen kielen käyttö. Minä itse en tosiaankaan ole mikään varsinainen kielipoliisi (ainakaan en väitä itse kirjoittavani virheettömästi), joten aika kökköjä virheitä käännöksessä on, jos hyppäävät minunkin silmilleni. Kyse saattaa tietysti olla tyylikeinosta, mutta kovin systemaattista ei sen käyttö ollut läpi kirjan. Tällä hetkellä vahdin lasten kielenkäyttöä, joten "minun tukka"-tyyliset virheet aiheuttavat päänsärkyä. Sen verran yleisestä suomen virheestä on kyse, että olisi luullut suomentajan osaavan sitä välttää.

Ihan lukemisen arvoinen teos. Ei liian raskas, mutta ei myöskään kevyttä viihdettä. Juuri sopivan rentouttavaa iltalukemista.

Nyyh, viimeinen työn alla - Shardlake sarja melkein lopussa

Viimeinen osa, C.J.Sansomin Shardlake-sarjasta toimii tällä hetkellä äidin virikkeenä pojan tarhaharjoittelussa. Äiti kun ei saa poistua tarhan alueelta, mutta pojan pitäisi päästä itsenäisesti viettämään laatuaikaa tarhatätien kanssa. Ei siinä siis muu auta kuin tehdä itsensä pieneksi jossain nurkassa. Kobo on osoittautunut korvaamattomaksi. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että äiti ei ole ihan varma, miten tarpeellinen pidempi harjoittelu meidän Totollemme oikeastaan on. Haasteeksi ei ole osoittautunut ero äidistä vaan lähtö päiväkodista. Siellä on ilmeisesti vähän liiankin kivaa...

Toiseksi viimeinen osa tuli luettua tuossa elokuun alussa ja oli taattua Shardlake laatua. Tarinassa aikaa on kulunut edellisestä osasta taas muutama vuosi. Tamsin ja Barak taistelevat avioelämän haasteiden kanssa. Matthew kukoistaa lakimiehen toimissa ja pysyttelee erossa politiikan kuvioista. Sitten Matthewn hyvä ystävä murhataan ja hän vannoo toimittavansa tappajan oikeuden eteen. Tapaus osoittautuu mielipuolisen sarjamurhaajan teoksi ja linkittyy hallitsevaan poliittiseen luokkaan siinä määrin, että itse arkkipiispa Cranmer pyytää Shardlaken apua murhaajan kiinniottamisessa.

Joku taika näissä Sansomin kirjoissa oikein on. Niitä on ihan oikeasti vaikea jättää kesken. Ehkäpä salaisuus on kirjoittajan historiantuntemuksessa. Tudorin ajan yhteiskunta esittäytyy rikkaana ja elävänä. Historialliset tapahtumat sellaisenaan ovat jo kuin paraskin jännitysnäytelmä, mutta lisäksi aikalaispolitiikka yhdistyy jännittävään juoneen, joka vetää vertoja parhaillekin etsivätarinoille. Toisaalta viehätystä selittänevät sympaattiset ja inhimilliset henkilöhahmot. Kaikkine vikoineenkin, tai ehkä juuri niiden ansiosta, heihin kiintyy ja haluaa tietää, miten kaikkien käy.

Nyyh, enää yksi osa jäljellä. Sitten ollaankin varmaan jo aika lopussa Henry VIII:nen hallintokautta. Sansom on kirjoittanut myös kirjan Espanjan sisällissodan aikakauteen. Sitä pitänee testata Shardlaken jälkeen, vaikka aikakausi ja paikka eivät houkuttavuudessaan minulla vedäkään vertoja Englannin Tudoreille.


 

Äiti lukee : Sarah Prineas - Taikavaras

Kiirettä pitää, vaikka töihinpaluu häämöttää vasta syyskuun alussa. On tarhaopettelua ja muuta valmistelua syksyn haasteisiin. Jonkin verran on tullut kyllä luettuakin, mutta kovasti on tahti hidastunut ja luettavat keventyneet entisestään.

Olen myös yrittänyt (taas) saada esikoista innostumaan uudesta kirjasarjasta. Pimeä nousee ei herättänyt minkäänlaista vastakaikua, joten poimin kirjaston hyllystä Taikavaras-sarjan ensimmäisen osan. Poika ei sitä ole edelleenkään edes avannut, mutta äiti lukaisi kirjan tuossa ohimennen.

Sääli, ettei poika edes aloita tämän lukemista sillä voisi vaikka tykätä. Teksti on helppoa eikä tarinakaan vaadi huikeaa taustatietämystä fantasiasta. Tämä sopii minusta yleensäkin erityisen hyvin nuoren lukijan genreen tutustumisen alkumetreille. Vanha lukijakaan ei kyllästynyt tai hermostunut, mutta kovin pikainen välipala oli kyseessä.

Conn on siis Ehtoisan kaupungissa asuva taskuvaras. Eräänä iltana hän erehtyy tyhjentämään velhon taskut ja ryöväämään tämän velhokiven. Koska kenenkään ei pitäisi pystyä velhokiveen tarttumaan ilman velhon lupaa, kiinnostuu velho Ilkimys Connin kyvyistä ja tämä päätyy velhon oppipojaksi. Ehtoisan taikuus on jostain syystä ehtymässä ja sekä Conn että Ilkimys joutuvat monenlaisiin tilanteisiin asiaa selvittäessään. Onko kyseessä luonnonvoimien tasapainon muutos vai voiko kaiken takana olla ihminen, Alivaltias ?

Täytyy vielä yrittää houkutella poikaa avaamaan kirja, kun tuota laina-aikaakin on jäljellä. Niin, ja itselleni käyn kyllä hakemassa sen toisenkin osan. Uskoisin kevyelle välipalalukemiselle löytyvän tarvetta lähiaikoina lisää...

Minä, Katariina

Kovasti on mennyt kokkaamiseksi viime aikoina, ainakin näin blogin puolella. Jotain on sentään tullut luettuakin herkuttelun keskellä. Mikä olisikaan ihanampaa kuin hyvä kirja ja vieressä herkkulautanen ? Se vaan onkin e-kirjoissa hankaluutena. Likaiset sormet ovat huonompi juttu kuin paperikirjojen kanssa... Silti, kirjoja on tullut luettua ja tässä viimeisin.

Elisa-kirjasta sai alennuksella Laila Hirvisaaren "Minä, Katariina"-teoksen. Kirjassa Katariina II kirjaa elämäkertaansa ja käy keskustelua kamariherransa kanssa. Läpi käydään niin nuoren tytön haasteet suuren Venäjän edellisen keisarinnan simputettavana kuin omat elkeet rakastajien seurassa. Siinä sivussa sitten kerrotaan, miten valta siirtyi Katariinalle.

Mielenkiintoista luettavaa hyvin kirjoitettuna. Minä, Kleopatra oli melkein tuhatsivuinen järkäle ja jäi minulta pahasti kesken. Hirvisaari on ymmärtänyt, ettei minä-muotoon kirjoitettua itsetutkiskelua oikein jaksa liikaa, joten tarina on tiivistetympi ja välillä pääsee ääneen myös Katariinan kamariherra.

Katariina II on kiitollinen henkilö elämäkertailijalle sillä hänen vaiheistaan löytyvät politiikka, valta, rakkaus ja seksi. Romaanimuodossa pääsemme tutustumaan naiseen aseman takana, vaikka kysehän on tietysti kirjailijan omasta tulkinnasta. Hieman jäi kutkuttamaan saada enemmän tietoa myös virallisemmasta Katariinasta. Hänet tunnettiin "Valistuskeisarinnana" ja hän kävi kiinteää keskustelua Ranskan valistuksen ajan filosofien kuten Voltairen kanssa. Näistä keskusteluista olisi mielenkiintoista lukea lisää. Tosin tämä kirja loppuukin Katariinan keisarinnaksi tuloon ja nuo keskustelut ovat silloin vielä tulevaisuutta.

Kaikkiaan siis hyvinkin viihdyttävä tuttavuus. Minä en koskaan ole mitenkään erityisesti ollut Hirvisaaren kirjojen ystävä. Ovathan ne hyvin kirjoitettuja (ainakin ne muutamat, jotka olen lukenut), mutta pieni paatoksellisuus tarinassa on aina vähän häirinnyt. Tästäkin kirjasta teki mielenkiintoisen nimenomaan historiallisen henkilön elämänvaiheiden kuvaus. Puhtaasti fiktiona en ehkä olisi jaksanut innostua.

Pojat kokkaa...

Ja mitäs ne pojat sitten kokkaavat, kun pääsevät keittiöön ? Makeita tietysti. Tällä kerralla tosin suolaisenmakeita.

 

Istuttiin poitsujen kanssa telkkarin vieressä katsomassa Nigellaa ja siitä se sitten lähti... varsinkin, kun äidiltä löytyi kirjakin reseptin kera. Äiti vähän auttoi kattilan ja reseptikäännöksen kanssa, mutta muuten tekivät kyllä ihan itse.

Sulatettiin siis 200g tummaa suklaata ja 100g maitosuklaata kera voin (125g) ja siirapin (3 rkl). Sitten seos kaadettiin samaan kulhoon suolapähkinäpaketillisen ja melkein kokonaisen murokeksipaketillisen kanssa. Sekoitettiin, tasattiin foliovuokaan ja laitettiin pariksi tunniksi jääkaappiin.

Hyvin kelpasi kaikille :-)

Vadelmia, vadelmia, vadelmia...

Parasta kesässä ovat kaikki ihanat kypsyvät marjat. Ensin tulevat mansikat ja niiden jälkeen päästään nauttimaan vadelmista ja mustikoista. Meidän pihan nurkassa on kaksi vadelmapensasta vierekkäin ja niistä tulee monta litraa ihania herkkuja. Tänä vuonna sato on kylmän alkukesän vuoksi vähän myöhässä, mutta vadelmat ovat jättimäisiä ja herkullisia.

Vadelmat ovat ihania ihan sellaisinaan kinuskikastikkeen tai kermavaahdon kera, mutta leipomalla saa pienenkin määrän vadelmia riittämään pitkälle. Tässä alla on kaksi meidän perheen hyväksi havaittua vakioreseptiä. Näitä on pakko saada ainakin kerran kesässä, jollei sitten useamminkin. Reseptit on aikoinaan poimittu jostain lehdistä (muistaakseni Kotiliedestä ja Delicious-lehdestä), mutta en ole ihan varma ovatko enää vuosien käytön jälkeen ihan samanlaisia. Alla niin kuin tänä kesänä tehtiin.


 Vadelmamuffinssit

125g voita
1,5 dl sokeria
2 kananmunaa
1/2 dl maitoa
250g smetanaa
5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1/2 l vadelmia

Vaahdota rasva ja sokeri. Lisää munat yksitellen. Sekoita kuivat aineet keskenään. Sekoita taikinaan kuivat aineet, maito ja smetana. Lisää vadelmat ja sekoita varovasti.

Annostele taikina muffinipellille ja paista 200 asteessa nm 20-30 min. 


Muffinssit voi myös kuorruttaa valkosuklaakuorrutuksella ja koristella lisävadelmilla, mutta tällä kertaa tehtiin näin yksinkertaisesti. 


Vielä lisähuomautus noista muffinssivuoista. Vuosien varrella olen huomannut, että on vaikea löytää vuokia, jotka pitäisivät värinsä myös paiston jälkeen. Nämä DrOetkerin vuoat, joita löytyy ihan lähimarketeista, ovat ihan parhaimmasta päästä ja vielä pirteän värisiäkin !

 

Vadelma-timjamipiirakkaa 

Meiltä löytyy pihalta myös monivuotinen, puuvartinen timjami, jota hyödynnetään tietysti kaikessa mahdollisessa. Tähän piirakkaan sitä saa laittaa reilusti ja lopputuloksena on ihanan yrttinen vivahde täydentämään kerman täyteläisyyttä ja vadelmien kirpeyttä.

Täyte : 

3 kananmunaa + 3 keltuaista

2 dl sokeria

2tl vaniljasokeria

2 tl Maizenaa

7dl kermaa +  2dl maitoa

6 timjaminoksaa

1/2 l vadelmia

pohja :

150g voita

2 dl sokeria

4 keltuaista

vajaat 5 dl jauhoja, hyppysellinen suolaa

Vaahdota pohjan voi ja sokeri ja lisää sitten vähitellen joukkoon keltuaiset. Lisää suola ja jauhot ja sekoita nopeasti taikinaksi. Laita jääkaappiin kovettumaan elintarvikemuoviin käärittynä.

Laita lämpiämään uuni 200 asteeseen. Leikkaa pohjataikinaköntästä ohuita siivuja ja peitä niillä voideltu piirakkavuoka ohuelti. Tasoita saumakohdat ja pistele haarukalla. Laita hetkeksi jääkaappiin kylmenemään. Tämä auttaa siihen, ettei taikina kutistu ja reunat valu, vaikkei pistäisikään kuivia herneitä tai papuja pohjan suojaksi kun se paistetaan uunissa n. 15min ajan.

Vatkaa täytteen munat, keltuaiset, sokeri, vanilja ja Maisena sekaisin kulhossa. Kuumenna kerma ja maito muutaman timjaminoksan kanssa kasarissa melkein kiehuvaksi ja kaada munaseoksen päälle. Sekoita ja siivilöi pohjan päälle vuokaan.

Laske uunin lämpötila 180 asteeseen. Levitä täytteen päälle vadelmia sekä loput timjamista (vain lehdet, ei varsia). Paista kunnes pinnassa muutama rusehtava kohta. (30-40min uunista ja piirakan koosta riippuen).

Tarjoile haaleana ja ripottele päälle vielä tuoreita vadelmia.

 VADELMAISTA LOPPUKESÄÄ !

Modernia goottisävyistä Poe-tunnelmaa

Huh,huh - tulipa otsikko. Tuo vaan jollain tavalla mielestäni kiteyttää ajatukseni Jennifer Eganin "The Keep" -romaanista. Ai, että miten niin ? No...

Poe : Kirja ei varsinaisesti pelota (niin kuin ei Poekaan yleensä). Siinä vaan on jotenkin hiljalleen vinksahtanut tunnelma ja siinä tapahtuu muutama yliluonnolliseen vivahtava kummallinen juttu. Erityisesti kertojan yö linnoituksessa vanhan kreivittären seurassa ja sitä seurannut aamun herääminen ovat outoakin oudompia ja silti myös jotenkin hihityttävän huvittavia.

Goottisävyisyys : vanha linna ja linnoitus, vankityrmiä ja tunneleita, hukkuneet kaksoset ja värisyttävä pelottavan tapahtuman odotus. Tarvitseeko sanoa muuta ?

Moderni : No, modernia tässä tietysti on rinnakkaistarinan asetelma toisen kertojaminän, tarinaa kirjoittavan vangin ajatuksista ja tekemisistä. Amerikkalainen vankilaelämä ja psykologinen pohdinta linnatarinan ja vankilamiljöön välisistä yhteyksistä tuovat kirjaan hyvinkin modernin kudoksen.

Kaikkiaan tykkäsin kirjasta ihan kympillä. Se oli tarpeeksi "vaikea" mielenkiinnon säilyttämiseksi koko ajan. En lukenut mitään muuta kirjaa (keittokirjoja ei kai lasketa) samanaikaisesti. Kerrankin voi lukea kirjaa, jossa ihan oikeasti ei osaa ollenkaan ajatella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Silti Egan pystyi pitämään tarinan jonkunlaisen uskottavuuden piirissä. Hatunnosto hänelle. Tämä olisi voinut mennä tosi pahasti metsään.

Loppu oli ehkä vähän perinteinen ja kertojanvaihdos hiukan töksähti, mutta en minä oikein osaa siihen mitään muutakaan ajatella. 

Onneksi Eganilta on julkaistu monia muitakin teoksia. Ne ovat ehdottomasti lukulistalla.
Kirjasta ovat kirjoittaneet myöskin Anni.M ja Satu. Myös he pitivät kirjasta, jota ilmeisesti ei ainakaan vielä ole suomennettu. Harmi, on nimittäin ehdottomasti tutustumisen arvoinen.