Aika kamala, mutta hyvä - Hilkka Ravilo : Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Viimenen kirjastonkirja, joka pitää palauttaa maanantaihin mennessä. Melkein tuli kiire, kun jäin jumiin Valtaistuinpeliin. Tähän kirjaan tartuin Jorin hehkutuksen jälkeen ja oikeassapa hän oli. Teos on hyvä ja erittäin taitavasti kirjoitettu. Ja silti kuuluu sarjaan : "kirjat joista en tiedä pidänkö vai enkö".

Vika ei tosiaankaan ole Ravilon kirjoittajantaidoissa, tarinan aihe vain itsessään on sellainen, että se aiheutti minulle välillä pieniä inhonpuistatuksia. En koskaan ole innostunut pedofiliasta kertovista kirjoista, eikä tämä ole poikkeus. Päällimmäisenä kirjan jälkeen jäi minulle voimaton raivo siitä, miten joku voikin rikkoa lapsen ruumiin ja mielen niin, että vaikutukset heijastuvat vuosikymmenien päähän ja tuhoavat siinä samassa muutaman muunkin ihmisen elämää.

Seppo ja Soilikki ovat lapsuudentovereita körttipitäjän pappilasta. Sepolle ei kukaan muu tyttö ole merkinnyt koskaan mitään. Soilikin kokemukset varjostavat avioliittoa. Kaksi ihmistä kärsii eikä kohtaa toisiaan rakkaudesta ja välittämisestä huolimatta. Seksi, tai lähinnä sen puute, nousee elämässä pääasiaksi ja onnen mittariksi.

Kirjan henkilöhahmot ovat kirpeästi kirjoitettuja. Kukaan ei ole täydellinen uhri tai pelastaja. Seppo on saamaton. Soilikki käyttää seksiä vallan välineenä. Ruustinna sulkee silmänsä kauhistuttavilta asioilta ja rovasti, no, jokainen arvannee hänen roolinsa tarinassa. Kaikkein inhimillisin ja myös pidettävin henkilöhahmo minulle oli Sepon äiti, aviottoman lapsen körttipitäjässä saanut pappilan piika. Hänellä tuntui olevan maalaisjärkeä ja käytännöllinen katsantotapa, jolla saatiin järjestystä mahdollisuuksien mukaan myös muiden elämään.

Pelottava kirja, upeasti rakennettu tarina ja elävät henkilöhahmot tekevät tästä teoksesta erinomaisen. Kipeä aihe ja sen inhorealistinenkin kuvaus taas estävät pitämästä kirjasta.