Romaaneista keittokirjoihin - miten sitä oikein ehtisi kaikkea ?

Nyt, kun en enää pahasti kärvistele pahoinvoinnin tai vatsakivun kourissa, olen alkanut kummasti taas kuluttamaan aikaani myös keittiön suunnalla - ja tietysti myös keittokirjojen parissa. Tästä on sitten suorana seurauksena, etten ole oikein ehtinyt keskittymään romaaneihin. Miten ihmeessä sitä oikein ehtisi kaikkea ?

Välillä siis kuvaa myös "tietokirjoista" eli kahdesta leivontareseptejä tulvivasta kirjasta, joita myös selailee ja lukee ihan mielikseen. Nämä löytyvät kirjahyllystäni ja säännöllisesti niihin tulee palattua. Reseptejäkin on tietysti tullut testattua ja hyvin ovat onnistuneet.

Nigellan ohjeet ovat takuuvarmoja ja tekstit hauskasti kirjoitettuja. Parasta näissä on se, että samaistun luontaiseksi laiskuriksi tunnustautuneen Nigellan tapaan tehdän ruokaa ja leipoa - eli herkullista helposti.

Rachel Allenin reseptit ovat kokeiltavia ja suhteellisen helppoja nekin. Lisäksi koko kirja ja myös reseptivalinnat ovat jotenkin piristävän erilaisia brittiläisen valtavirran (siis esim. Nigella Lawson tai Jamie Oliver) tuotoksista. Taitaa Irlannin ja UK:n välissä olla jo tarpeeksi etäisyyttä ainakin kulttuurisesti vaikkei ehkä maantieteellisesti.

Leivonnaisia ja ulkoilua aurinkoisessa talvisäässä siis tänä sunnuntaina, niin, ja parin tunnin päiväunet - selittäneekö tuo viimeinen sitten ajanpuutteen tunnetta... ?

Miina Supinen : Liha tottelee kuria

Tätä kirjaa on kehuttu monessa blogissa hervottoman hauskaksi ja viihdyttäväksi - minulle tuli tarinasta enemmänkin alakuloinen olo. Välillä tietysti hymähdytti ja taisin vähän naurahtaakin, mutta enimmäkseen minun kävi sääli niin totaalisen hukassa olevia perheenjäseniä. Lisäksi jäin pohtimaan, että kärjistetyistä henkilöhahmokuvauksista huolimatta, saattaa kirja kuvata monenkin hyvinvoivan "eliittiperheen" dynamiikkaa. Nykyäänhän kovasti puhutaan nuorison pahoinvoinnista ja siitä, miten vanhemmat omien kiireidensä keskellä korvaavat läsnäolonsa lompakon sisällöllä.

Lisäksi minua jäi hiukan häiritsemään kirjan "ruumiillisuus". Ihmisen keho ja sille tehtävät asiat tuntuivat olevan kaiken keskipisteessä. Elämänhallintaa etsittiin kovasti tekemällä omalle ruumiille väkivaltaa ylenmääräisen kuntosaleilun ja steroidien kautta tai sitten etsimällä mahdollisimman alistavia seksuaalisia kokemuksia. Tätä tematiikkaa tietysti enteilee jo kirjan nimikin, eikä lähestymistapa tietysti ole meidän aikanamme kovin kaukaa haettu. Mediahan on täynnä erilaista ehdotuksia keinoiksi parantaa omaa elämäänsä - laihdutusvinkit, kauneusohjeet, seksioppaat jne. kertovat samaa.

Luettava kirja kuitenkin ja hyvin kirjoitettu. Ainakin tämä herätti ajatuksia...

Anni.m esimerkiksi kirjoitti tästä blogissaan, joten sieltä voi käydä lukaisemassa toista tulkintaa kirjasta.

Junamatkan vampyyrivälipala

Monessakin blogissa on mainittu Harlekiinin uudesta nocturne-sarjasta, joka keskittyy kovasti trendikkäisiin vampyyrien ja muiden yliluonnollisten olentojen rakkaussuhteisiin.

Helsingin rautatieasemalla silmiini osui kyseistä sarjaa Michele Haufin Rakas vampyyrini. Pitihän se tietysti sitten napata mukaan. Olisin saanut kirjan luettua Helsinki-Turku-välillä, jollei puhelin olisi koko ajan soinut tai piipannut, eikä siitä kauheasti jäänyt enää iltalukemiseksikaan. Kevyttä siis.

Oliko sitten hyvää kevyttä kirjallisuutta ? No jaa, ehkä käsiini osui jotenkin turhankin Harlekiinimainen tarina, mutta minulle ainakin tuli déjá vu (tai lu) olo. Aika samanlaista hömppää, johon en oikein ole jaksanut vuosikausiin keskittyä kuin ns. normaalit Harlekiinitarinatkin. Siis huolimatta siitä, että päähenkilöinä oli vampyyrien heimonvanhin ja ihmissusiprinsessa.

Pariskunta menee pakosta naimisiin, jotta rauhansopimus vampyyrien ja ihmissusien välille saataisiin aikaiseksi. Ja kuinkas sitten kävikään ? Sen arvannevat kaikki. Lisäkäänteitä tuovat jonkun verran molempien heimojen petollisuus rauhansopimuksen suhteen ja ihmissusiprinsesessan isän julmuuden ilmentymät, mutta ei kirjassa oikeasti ollut mitään kovin uutta.

Kannattaako sitten lukeakaan ? No, kyllä tuo sai junamatkan tuntumaan lyhyeltä... kevyttä viihdettä. Eikä Harlekiinilta kai oikein muuta voi odottaakaan, vai ?

Lyhyt filosofian oppimäärä nuorille ja vähän vanhemmillekin

Kyllä minä taidan olla jo liian vanha - tai sitten vaan väsynyt. Joka tapauksessa totesin, että tieto ei enää lukemalla oikein tartu ja vanhakin oppi on autuaasti unohtunut.

Luin pitkästä aikaa uudelleen Jostein Gaarderin Sofian maailman. Kirjan kuvaukset filosofeista ovat edelleenkin mielenkiintoisia ja itse tarinakin menettelee, mutta kun yritin aina parin luvun jälkeen muistella lukemaani (ja huom. joskus aiemmin ainakin osittain oppimaani) niin lopputuloksena oli hyvin vajavainen tieto. Onneksi ei joudu tenttimään eikä kukaan anna arvosanaa oppimisesta. Aika pelottavaa kuitenkin...

Kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen, jos on vähänkään kiinnostunut filosofian historiasta. Sofian mukana pääsee filosofian kurssille, jolla käsitellään tärkeimmät länsimaiset filosofit Antiikin ajoista melkein nykyaikaan. Tämän voisi mielestäni melkein ottaa kouluissa kaikille nuorille pakolliseksi lukemiseksi... heillä kun voisi vielä jäädä jotain muistiinkin vastaisen varalle. Onhan se myös tärkeää, että osaa yhdistää vastaantulevia väitteitä ja teesejä historiallisen ajattelun kehitykseen ja myöskin aina välillä aikakausien kontekstiin. Antaa suhteellisuudentajua ja helpottaa omien mielipiteiden muodostamista.

Marguerite Yourcenar : Le Coup de Grâce (Armonlaukaus)

Ensin luin Hadrianuksen muistelmat, sitten lyhyet rakkaustarinat (Feux) ja nyt viimeiseksi vuoden alussa Armolaukauksen. L'Oeuvre au Noir on vielä alkutekijöissään, mutta työn alla kuitenkin. Kolme ensimmäistä ovat hypänneet suoraan suosikkilistani kärkijoukkoon, neljännestä en vielä tiedä.

Le Coup de Grâce on se kirja, jota hehkutin jo aiemmissa kirjoituksissa uudeksi lempikirjakseni (tai siis yhdeksi niistä parhaista). Tarina on hirvittävä ja kauhea, mutta se on kirjoitettu niin kauniisti, että kauheuden melkein unohtaa. Samalla joutuu väkisinkin miettimään ihmismielen ja -käytöksen monimutkaisuutta, sekä ihmisten välisten suhteiden vaikutusta tapahtumiin että historiallisen kontekstin vaikutusta ihmisten käytökseen ja kohtaloihin.

Päähenkilöinä tarinassa ovat Eric ja Sophie, joiden elämät kietoutuvat toisiinsa 1919 Baltian sotatantereilla punaisten ja valkoisten ottaessa mittaa toisistaan sisällissodan melskeissä. Teini-ikäinen Sophie rakastuu Ericiin epätoivon vimmalla, mutta tämä ei pysty vastaamaan tunteisiin. Alkaa varjomainen piirileikki, johon osallistuvat ihmiset toimivat ympärillä riehuvan sodan aiheuttamien impulssien ajamina. Rakkaustarina synkkenee tragediaksi. Loppuratkaisua ohjaavat historialliset tapahtumat, jotka ajavat ohi ihmisten välisten suhteiden ja tunteiden.

Ei siis helppoa luettavaa, mutta kielellisesti ja tarinana myös jollain tavalla puhdistava kokemus. Taas yksi kirja, johon tulee varmasti palattua vielä uudelleen. Kuten myös muihinkin kirjailijan teoksiin. Kaikki ne ovat kovasti erilaisia ja kuitenkin selkästi Yourcenarin tuotannoksi tunnistettavia. Hadrianuksen muistelmat on yksi parhaista ikinä lukemistani historiallisista romaaneista. Feux taas melkein surrealistisen keveitä (ja kuitenkin myös traagisia) lyhyitä tarinoita rakkaudesta klassisen kirjallisuudenhistorian puitteissa. Suosittelen ehdottomasti ja erityisesti alkukielellä - valitettavasti en tunne käännösten tasoa...

Kaikkein parasta rentoutusta

Oikeastaan minun varmaan pitäisi hehkuttaa jo mainitsemaani ihanaa kirjaa, mutta lomanjälkeisen ekan työpäivän jälkeen ei aivoissa oikein riitä energiaa mihinkään syvälliseen (Minä kuulin tuon hymähdyksen ! Tiedän kyllä, etten yleensäkään kovin syvälliseen analyysiin yllä, mutta nyt mennään vielä enemmän pinnan tuntumassa.)

Siksipä tässä SUURIA suosikkejani dvd-pinosta. Poirotit ja erityisesti David Suchetin tähdittäminä ovat kyllä aivan omaa luokkaansa - melkein parempia kuin itse alkuperäiset Christien kirjat. Ja se on paljon sanottu se.

Sisko leikki joulutonttua ja täydensi kokoelmaani vasta nyt Suomen televisioon tulleilla jaksoilla (ja muutamalla muulla). Näitä pitää katsella verkkaiseen tahtiin ja nautiskellen. Kaksi jaksoa on katsottu uusista, osaa pitää säästellä äitiysloman alkuun. Saa nähdä maltanko.

Eka 2011 - Jane Harris : The Observations

Onko teille jäänyt koskaan kirjan lukemisen jälkeen sellainen olo, että kuluneen ajan olisi voinut käyttää paremminkin ? Minulle kävi taas juuri niin tämän kirjan jälkeen.

Lukaisin sen kokonaan (yli 500 sivua) yhden päivän aikana, mikä sekin kertonee syventymisen asteesta ja jotain kirjan tasostakin. Tarina oli sen verran kiinnostava, että halusi tietää, miten se päättyy, mutta lopussa käteen jäi... no, kovasti heppoinen juoni ja sekavat henkilöhahmot. Sanalla sanoen kertomus, joka unohtunee aika nopeasti. Että sillä tavalla vuoden alkuun.

Kirja kertoo outoon taloon palvelijattareksi saapuvasta Bessystä. Talon emännällä tuntuu olevan jokin synkeä salaisuus ja Bessyllä itselläänkin on hyviä syitä pysyä hiljaa menneisyydestään. Tarinan edetessä mukaan tulevat kummitusjutut, emännän järjen valon himmentyminen ja Bessyn historian vähittäinen selviäminen. Aineksia siis olisi vaikka mihin, mutta vähän sekavaksi tarina jää. Tuntuu, että kirjailija on halunnut käyttää elementtejä romanttisesta kummitustarinasta, sekoittaa niitä jonkunlaiseen yhteiskuntaluokkien kuvaukseen ja aikakauden yhteiskuntakritiikkiin ja sitten jäänyt loppuun saakka miettimään, että pitäisikö sittenkin kirjoittaa seikkailutarina. Vähän kaikkea eikä lopussa mitään kunnolla.

Onneksi tämän jälkeen tartuin kirjaan, josta tuli samantien yksi kaikkien aikojen suosikeistani, mutta siitä lisää sitten vähän myöhemmin.

Loppiaisen lopetusta

Kaipa se on vaan alistuttava ja myönnettävä, että joulu on auttamattomasti ohi ja loppiainenkin meni jo. Kuusi pitäisi riisua ja joulukoristeita taas pistää säilöön ensi vuotta varten. Kelikin on muuttunut vetisen lotisevaksi.

Tässä nyt kuitenkin vielä kuva meidän tämän loppiaisen "kuninkaankakusta" ja alla vielä valittu kuningatar, joka tosin ei ollut kovinkaan ihastuksissaan kruunustaan.

Loppiaisen mantelipiirakkahan on meillä isännän kotimaasta (Ranskasta) tullut tapa juhlistaa loppiaista. Ja mikäs siinä on juhlistaessa, herkullistahan tuo on.
Reseptiä kaipaaville tässä vielä linkki jo aiemmin julkaisemaani...

Vielä viime vuodesta ja Quantum Thiefistä...

Monen muun blogin innostamana aloin minäkin oikein laskemaan, että paljonkos sitä tulikaan viime vuoden aikana luettua. Yllätyin. Olen näköjään ehtinyt kirjojen pariin enemmän kuin uskoinkaan.
Tilastoni tosin on vain suurin piirtein puolen vuoden ajalta (eli tämän blogin tähänastisen elämän ajalta), mutta sinä aikana olen Library Thingissä pitämäni listauksen mukaan lukenut 29 kirjaa. Ei paha, sehän on noin kirja viikossa.

Okei, myönnetään, joukossa on tosi paljon helppolukuisia dekkareita, mutta eikös nekin kuitenkin lasketa kirjoiksi ?

Ja mitä näistä luetuista sitten jäi mieleen vielä vuoden vaihduttua ? No, ainakin nuo uudet vanhat dekkarituttavuudet eli kirjailijoina Ngaio Marsh ja Martha Grimes, jotka tarjosivat hyvinkin viihdyttäviä hetkiä. Tänään Akateemisessa näin pokkarihyllyssä ainakin Ngaio Marshia englanninkielisenä, joten sieltä löytyy halukkaille...

Erikoisimpia tuttavuuksia ehkä olivat nuo Jane Austen väännökset Zombeineen. Ne jäivät vaivaamaan mieltä vielä lukemisen jälkeenkin - eivät tosin sen takia, että olisivat olleet erityisen pelottavia tai aiheuttaneet painajaisia. Lähinnä jäin miettimään sitä, voiko toisen tekstiin noin vain tarttua ja lähteä vääntelemään. Onko kyseessä pilanteko vai kunnianosoitus ?

Vanhoja rakkaita tuttavuuksia joukkoon mahtui ainakin Waltarin "Suuri Illusioni", Mäkelän "Mestari" ja Hemingwayn "Käärme paratiisissa", eikä vuotta voi laittaa plakkariin mainitsematta Coelhon "Alkemistia". Viimeksi mainitun lukeminen oli oikeasti nautinnollista.

Vuoden viimeisenä kirjana on vielä bloggaamaton "Quantum Thief" Hannu Rajaniemeltä. Mitähän siitä nyt sitten oikein sanoisi ? Scifi on minulle osittain vähän tuntematon laji ja kirjan kanssa kesti hetken päästä sinuiksi varmaan ihan vaan tyylilajiin tottumisen takia. Lisäksi kirjan tarina polveilee kovasti, koneet ovat osa ihmistä eikä ihmisen olemus ole ollenkaan totutunlainen. Vai mitä sanotte aineettoman tietoisuuden tai identiteetin mahdollisuudesta vaihtaa ruumista ja käytännössä elää vaikka ikuisesti ?

Tarina sinänsä on aika perinteinen - Jean le Flambeur on varas, joka on aikoinaan rakentanut jotain myös muita kiinnostavaa. Hän ei vain muista sitä. Kirjan edetessä selviää vähitellen, mistä on kyse. Ei siitä sen enempää, ettei pilata niiden lukukokemusta, joilla tämä odottaa vielä luettavien pinossa.

Ihan mielenkiintoinen tuttavuus, mutta en ole ihan varma tulenko jatkossakaan scifiin kovasti keskittymään. Kaipa sitä pitäisi lukea edes muutama...

Tänään täydennettiin kirjahyllyn päällä vaarallisen korkeana keikkuvaa pokkaripinoa. Sekä miehen että minun luettavien kasa kasvoi muutamalla. Minä poimin mukaani muutaman blogeissa kehutun kuten Miina Supisen "Liha tottelee kuria" ja Haruki Murakamin "Suuri lammasseikkailu". Niistä sitten myöhemmin, kun pääsen pinossa eteenpäin.

Hyvää Uutta Vuotta - ja Mäkelän Mestaria

Tämäkin bloggaus kai pitäisi aloittaa anteeksipyynnöllä pitkästä kirjoitustauosta, mutta taidanpa vaan tyytyä toteamaan, että puoleenväliin kestävää pahoinvointia pahempaa on vain raskausnärästys... kumpikaan vaivoista ei onneksi ole vaarallinen sen enempää äidille kuin vatsassa myllertäjällekään, mutta äidin ne saavat kyllä polvilleen - tai tässä tapauksessa sängyn pohjille itkemään kivusta. Se siitä...

Kirjojakaan en ole pahemmin tässä viime viikkoina lukenut, mutta pari sentään on tullut kahlattua läpi. Ennen joulua jo sain loppuun Hannu Mäkelän "Mestarin". Aivan kuten ensimmäiselläkin lukukerralla jo vuosia sitten, kirjan teksti sai minut lumoihinsa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ja piti otteessaan viimeiselle riville saakka. Kyllä Eino Leino on sitten ollut mielenkiintoinen mies.

Tarina kulkee päähenkilön itsensä kertomana. Mäkelän kieli tuntuu jotenkin tuovan tuon aikakauden lähelle ja todeksi, vaikken tietysti tiedäkään, puhuivatko ihmiset mitenkään samalla tavalla (tai kirjoittivatko edes). Runollinen tempo ja poljento sopivat erityisen hyvin runoilijasta kertovaan elämänkertaan. Pääsemme seuraamaan Leinon elämää lapsuudesta alkaen - siitä miten hän kulki veljien jalanjälkiä koulusta maailmalle ja äidin kuolema heitti pojan tuuliajolle. Suuntaa ei sitten elämälle tuntunutkaan enää löytyvän - naisia riitti, samoin kuin ammatillisia menestyksiä ja tappioita. Ainoana johtotähtinään Leinolla olivat vapaus ja kirjoittaminen. Oikea runoilijan stereotypia siis, mutta silti kovasti mielenkiintoinen.

Kirja siis kuuluu sarjaan nautittavat lukukokemukset. Tähän kannattaa palata useampaankin kertaan.

Lopuksi vielä...

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE !