(Luku)päiväkirja : Lukemisesta

Olimme esikoisen kanssa niin ajoissa ennen Joan Gunnyn haastattelua, että ehdin vaeltamaan Laterna Magican kapeilla kirjahyllykäytävillä. Tuskin olin astunut sisään, kun silmiini osui aarre. Marcel Proustin Sur la lecture on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa ja siinä se odotti, näytteille aseteltuna silmieni korkeudella. Lienee sanomattakin selvää, että nappasin sen mukaani. 

Minulla oli edessäni pari päivää itsekseni Turussa. Töistä vapaalla ja vain päivittäinen visiitti vanhempieni luona ohjelmassa. Sitä luulisi, että uppouduin kirjaan toisensa jälkeen, mutta nykymaailman kirous seuraa minuakin. Erehdyin jossain kohtaa lataamaan pelin puhelimeen. Sellaisen ihan älyttömän ratkaise ja räjäyttele kuvioita kuninkaalle, johon nyt olen sitten ihan koukussa. Pitänee poistaa se puhelimesta, jos en osaa rajoittaa kohtuuteen. Sehän auttoi Instariippuvuuteenkin. 

Toki piti myös käydä keskustassa. Vapaapäiviin Turussa liittyy nykyään olennaisesti kaksi asiaa. Lounas Kauppatorin Agnes -brasseriessa ja visiitti Sammakon kirjakaupassa.

Molemmat ovat lempipaikkojani. Tällä kertaa Sammakolta lähti mukaan jo jonkin aikaa katselemani Kafkan matkapäiväkirja, sekä heräteostoksena Ingmar Bergmanin elämäkerta Laterna magica... Kyllä, nimi houkutteli tarttumaan, mutta toki kirjan ostin sen sisällön todennäköisen mielenkiintoisuuden vuoksi. 

Eikö ole kummallista, miten asiat ja sanat yht'äkkiä alkavat toistumaan, tulevat joka kulmalla vastaan? Toki olen kuullut Laterna Magican aiemminkin, mutta nyt muutamassa päivässä kohtaan termin sekä liikkeen nimessä että kirjana. Sattuman magiaa tosiaan. Sanotaan, ettei kahta ilman kolmatta. Jään mielenkiinnolla odottamaan. 

Sur la lecture

Kirjan alku on kuin tapaisin vanhan tutun. Proust kirjoittaa lapsuuden lukukokemuksesta. Siitä, miten ei millään malttaisi jättää kirjaa kesken. Hän piiloutuu lukemaan puistoon, avaa kirjan salaa makuuhuoneessa talon jo hiljentyessä, kärsii hyvän kirjan loppuessa - oli vielä niin paljon, mitä haluaisi tietää henkilöhahmojen elämästä. Tunnelmaltaan ja miljööltään kirja Kadonnutta aikaa etsimässä kirjasarjan ensimmäistä osaa. Tässä kirjasessa tosin on vain vähän yli 50 sivua. 

Minäkin aloin miettimään lapsuuden lukemista. Luin paljon, aina ja koko ajan - paitsi silloin kun vanhemmat ilmoittivat, että nyt nenä pois kirjasta ja pihalle ulkoilemaan, mitä tapahtui minusta aivan liian usein. Läksyjä en muista pahemmin tehneeni, mutta romaaneja luin. 

Kesälomalla jonkun isä tai äiti vei kaveriporukkani Turun Kaupunginkirjastoon. Jokaisella oli lupa ottaa vain tietty määrä kirjoja - tarkoituksena ilmeisesti, ettmme istuisi vain lukemassa koko kesälomaa. Me tietysti luovasti kiersimme rajoitusta ja istuimme kaverini Liisan takapihalla ringissä - heillä oli hienot kansituolit - ja kirjapinot kiersivät lukijalta toiselle, kunnes kaikki oli luettu. En tiedä lukiko meistä jokainen aivan jokaista kirjaa, mutta minä taisin niin tehdä. Aivan joka kerta. 

Lapsuudesta jäi lukemisen tarve ja tapa, joka on ollut enemmän tai vähemmän vakio elämässäni tähän saakka, enkä usko sen loppuvan ennen kuin haudassa, ja senkin jälkeen palaan todennäköisesti kummittelemaan kirjastoon. Kirjoitan tätä kerrostaloasunnossa ja ikkunastani näkyy kirjastoauton pysäkki. Kyllä tässä kelpaisi vanhuusvuosia viettää... 

Mutta takaisin Proustiin 

Proust kirjoittaa lapsuuden lukemisesta arvostaen, mutta toteaa kuitenkin muistojen ovat enemmän lukemisen paikoista ja tilanteista kuin itse kirjoista. Tavallaan olen samaa mieltä. Hän selittää asiaa eteenpäin - kirjoittajan teksti kuvaa tekijänsä johtopäätöksiä, mutta lukijalle (lapselle) ne ovat ennemminkin kannustusta etsiä enemmän. Kun haluamme kuulla kirjan henkilöistä tai heidän maailmastaan lisää, on se kehotus tutkia eteenpäin, lukea enemmän. 

Kun luemme lisää kirjoja, varsinkin eri aiheista, maailmankuvamme ja ymmärryksemme omasta roolistamme siinä syntyy ja kehittyy usean kirjan vaikutuksesta yhdistyessään aiemmin omaksumaamme. Näin tapahtuu ilman että välttämättä tiedämme, mikä kirja toi minkäkin ajatuksen. Romantiikka, uskonto, tavat, poliittiset asenteet - kaikki saavat vaikutuksia lukemastamme ja siksi kai kansan lukeminen onkin vaarallista ja mm. raamatun kääntäminen kansankielelle koettiin alkujaan ongelmalliseksi. Kontrolli katoaa, kun oma ajattelu kehittyy. Siksi diktaattoritkin polttavat kirjoja. Lukemalla laajemmin paljastuu populististen iskulauseiden tyhjyys ja ymmärrys syvenee - väitän, ettei ajatuksella lukeva ihminen erehdy lampaana seuraamaan äänekkäintä. 

Proust jatkaa, että lukeminen voi auttaa ja parantaa, tai aktivoida älyllistä toimintaa. Kirjailijat ovat yleensä myös ahkeria lukijoita. Varoituksena kuitenkin, että kirjojakaan ei saa ottaa suorana totuutena, vaan vain tutkia niiden vaikutusta omiin ajatuksiin. Silti, Proustin mukaan ystävyys kirjojen kanssa,  joka ilmenee lukiessa, on ystävyyttä puhtaimmillaan. Tästä olen Proustin kanssa eri mieltä. Hänestä reaktiomme ovat aidoimmillaan lukiessa, mutta minusta silloin ei voida puhua ystävyydestä vaan omasta ajattelun kehityksestä. Kirjat antavat ehkä lohtua, huvitusta tai ajateltavaa. Silti ne ovat vain kaikuja kirjoittajansa ajatuksista ja lukiessa ei synnyt todellista vuorovaikutusta toisen ihmisen ajatusten kanssa. Se voi ainoastaan muodostua dialogin, reaktioiden kautta. Vain ajatusten vaihtaminen luo todellisen ystävyyden. Mikä tosin olisikaan paras tapa tutustua ja syventää ystävyyttä kuin kirjojen herättämistä ajatuksista puhuminen?

Vanhojen kirjojen viehätys on myös niistä löytyvissä jäljistä lukijoidensa historiasta. Samoin Proust nostaa lopuksi esille sen, miten vanhemmissa teoksissa näkyy myös ihmiskunnan historian jälkiä ja hän onkin oikeassa. Yksi tapa säilöä historiaa on kirjoittaa omasta ajasta, jotta tulevat polvet saavat kielestä, kerronnasta ja tarinan kulusta oppia, mitä joskus oli, ja miten ennen ajateltiin. Ehkä siksikin tämä pienen kirjan lukeminen viehätti minua. Sen ajatukset ovat ajankohtaisia vielä nytkin, mutta tapa puhua niistä ja kieli, jolla Proust kirjoittaa, vievät kauemmas toiseen, jo kadonneeseen aikaan. 

Alkuperäinen omistusteksti Proustin kirjassa, koen sen sopivan minullekin 

Viikolta poimittua : Runoilijan valokuvat ja äitiyden ylistystä

 

Kukapa sitä ei saisi radio DJnä ollessaan ajatusta tehdä valokuvakirjaa kuuluisista ihmisistä ja heidän jääkaapeistaan ? Minä en ehkä ihan ensimmäisenä, mutta rakastan kuunnella tarinoita niiltä, jotka saavat idean ja vielä toteuttavatkin sen. Olimme onnekkaita päästessämme kuuntelemaan Joan Gannyn ja Anna Piiroisen keskustelua Laterna Magicassa. Onnenkantamoisena huomasin tilaisuuden ilmoituksen, mutta ei tässä pelkästään Fortunan varassa oltu. Fiksuna naisena vein esikoisen paikalle jo hyvissä ajoin, niin ehdimme katsoa valokuvat ja myös vaellella antikvariaatin kirjahyllyjen välissä, ja vielä istua hyville paikoille punaviiniä siemaillen. Bread and Butter - varsin osuva nimi kalifornialaiselle viinille. Se oli pehmeää ja helposti juotavaa. Tila oli täynnä seisomapaikkoja myöten ja tunnelma lämmin. 

Näyttely Joan Gannyn Charles Bukowskista ottamista valokuvista on palannut Suomeen. Samaan paikkaan, jossa kuvia oli esillä vuonna 1997. Anna Piiroinen puolestaan on kirjoittanut ystävyydestään Joanin kanssa kirjan Joan ja minä. Keskustelussa kuulimme anekdootteja vuosien varrelta, sekä siitä, mitä Charles Bukowski merkitsi Joan Gannylle myös uran osalta. Runoilijan agentista tuli myös valokuvaajan agentti ensiksimainitun liikuttuessa valokuvalahjasta. 

"Everybody just takes my beer and stuff. Nobody ever brings me anything" 

(mukaellen muistini mukaan Joanin puheesta) 

Keskustelua virisi myös yleisön kanssa Bukowskin merkityksestä osallistujille, sekä siitä, että "dirty old man" oli ehkä sittenkin sisimmältään herkkä runoilijasielu (pun intended), joka vain jossain kohtaa katosi roolinsa syövereihin julkisessa imagossaan. Ehkä pitäisi kuitenkin lukea häneltä jotain. Luinhan minä Henry Milleriäkin aikoinaan ja häntä on kuvattu samoin termein, ja hänestäkin on Joan Ganny ottanut valokuvia. 

 

Henry Miller, Charles Bukowski, Muhammad Ali, Jane Fonda jne. Tuskin maltan odottaa kirjan lukemista. Se on varmasti täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia anekdootteja pitkän ja loisteliaan valokuvaajan uran varrelta. Annan tiedän olevan sujuva ja ajatuksenjuoksultaan kiinnostava kirjoittaja, joten siltäkin osin odotukset ovat korkealla. 

Tällaisia lauantai-iltapäiviä voisin viettää useamminkin, mutta ei tuossa vielä kaikki tältä viikolta.

Torstaina käytin arkeen osuvaa vapaa-aikaa vierailemalla Didrichsenin museossa. Se on ihastuttava, pieni  museo, jonka haasteena ovat välillä ehkä liiankin suositut näyttelyt. Varsinkin viikonloppuisin on parkkipaikka täynnä ja samoin taulujen edessä välillä ahdastakin. Siksi oli arkivisiitti erityisen ilahduttava. 

Tällä hetkellä käynnissä oleva näyttely on nimittäin todellakin vierailun arvoinen ja vetää väkeä. Kyseessä on Elin Danielson-Gambogin Katseita ja kohtaamisia (12.9.2026-31.1.2027).

Itsenäinen taiteilija aikana, jolloin naisen oletettiin tyytyvän kodinhoitoon ja lasten kaitsemiseen, on kiehtonut mieltäni pitkään. Danielson-Gambogi päätti kohdentaa katseensa kotiin toisella tavalla. Hänen kuvansa äideistä lapsineen tai kodin puuhista yleensä ovat arkisen eläviä ja siksi niin vaikuttavia.

Jo vuosia sitten pysähdyin Äiti-teoksen eteen. Siinä taitelijan sisar imettää pientää vauvaansa. Aikanaan teos herätti kohua. Siinä kuvattiin epäsiistiä makuuhuonetta. “Sänkykin petaamatta, herranen aika”. Aihekin koettiin liian yksityiseksi ja lähinnä säädyttömäksi. Minä luulen reaktion johtuneen osaksi teoksen vaikutuksesta katsojiin. Rauha äidin ja lapsen läheisyydessä saa kai jokaisen joskus lastaan imettäneen naisen rinnat kivistämään, kun mieleen nousee tunne pehmeistä huulista nännin ympärillä ja siitä yllättävästä voimasta, jolla pieni ahnaasti imee elämää.

Nyt tosin huomasin vähän yllätyksekseni päätyväni pariinkin otteeseen pienen Sadonkorjuu-taulun kohdalle. En tiedä maalaustekniikoista mitään, mutta gallerian valoissa välähtivät siveltimen vedot ja jonkinlaiset viillot melkein kolmiulotteisina. Läheltä näki viivat, kauempaa oli edessä kaunis syksyinen maalaisniitty ja sen keskellä nainen, matkalla puoliselle luulisin.

Viehätyin myös Balda-tädin ajanviettestä. Hän tekee, mitä haluaa, ja kuvan hetkessä on menossa rentoutumishetki pasianssin parissa. Ehkä pitäisi siirtyä fyysisiin kortteihin ja unohtaa kaikki digitaalinen vähäksi aikaa. Saattaisi olla hyvinkin meditatiivista ja hermoja rauhoittavaa.

(Luku)päiväkirja: Historiallisia dekkareita Suomesta ja vähän muualtakin

Viime aikoina olen parannellut kirjastokauhuani varausvyöryn alla urakoimalla lainaan tulleita dekkareita. Ne ovat onneksi melko nopealukuisia ja nämä kolme itse asiassa  myös mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa. 

Joukossa on kaksi suomalaista ja yksi ukrainalainen. Kaikki sijoittuvat ajanjaksolle viime vuosisadan vaihteessa ja sen alkupuolella, jolloin maailma oli vielä viaton... vai, miten se nyt oikein olikaan ? 

Nyt mennään siinä järjestyksessä kun tulin dekkarit lukeneeksi eli pompitaan aikajanalla. Ensimmäisenä nimittäin luin 1930-luvulle sijoittuvan dekkarin, jonka esikuvana on ollut ihan oikeasti Helsingissä toiminut Suomen ensimmäinen (tai ainakin melkein) nainen yksityisetsivänä. Mielenkiintoista. 

Terhi Rannela: Kuolema kaivopuistossa 

Kirjastosta 

Aino Tylli on juuri avaamassa Helsinkiin etsivätoimistoaan, kun Kaivopuistosta löydetään nuoren naisen ruumis. Eihän Aino toki halua sotkeentua poliisin toimiin, ja muutenkaan ei murha kuulu tyypillisiin etsivän toimeksiantoihin, mutta kummasti hän tulee auttaneeksi tuttua poliisin etsivää, kun kerran kysytään. 

Murhatutkimusten aikaan Ainolla on toki työn alla myös oma tehtävänsä löytää lapsensa aikoinaan hylännyt äiti ja sekin osoittautuu kimurantiksi, puhumattakaan erään inhottavan aktiivisen Auervaaran jahtaamisesta. 

Etsiväntyön ohella Aino pohtii yhteiskunnan ja maailman tilaa. Kansa on edelleen jakautunut ja maailmalla sytytellään uutta roihua - ainakin uutisista päätellen. Aino on valveutunut ja maailmaa nähnyt nainen, jonka seurassa lukijakin saa kuvaa 30-luvun Helsingin ilmapiiristä ja ihmisten elintavoista. 

Cosy mystery ei pelota, vaikka pientä jännitystä löytyykin ja Ainokin toimii vähän ainakin tätä lukijaa ärsyttävällä tyhmänrohkealla tavalla. Ei ihan joka paikkaan tarvitsisi tunkea itsekseen. Onneksi hänellä kuitenkin yleensä on pää paikoillaan, joten kirjan jaksaa lukea loppuun saakka. Luulenpa itse asiassa löytäneeni uuden kirjasarjan seurattavaksi, kunhan jatko tälle ensimmäiselle osalle ilmaantuu. 

J.P.Koskinen : Ruoveden paholainen

Kirjastosta  

Nykyään on muotia sijoittaa historian tunnettuja henkilöitä romaaneihin enemmän tai vähemmän aktiivisina toimijoina. Tällä kertaa on JP Koskinen pistänyt Axel Gallenin ja hänen Ruoveden rakennusprojektinsa keskelle murhatutkintaa. Kun metsästä löytyy rituaalimurhalta näyttävän teon uhri, jolle lisätyt viikset ja taskusta löytyvä viesti viittaavat maalarimestariin, alkaa tunnelma tiivistyä. 

Selvästi joku tai jokin vainoaa Axel Gallenia, mutta löytyykö vastaus aiemmista tapahtumista ulkomailla oleskelun aikana vai onko piru ottanut Ruoveden haltuunsa? Kummallisia tapahtumia ovat mukana selvittämässä myös Hugo Simberg, joka viettää aikaa kisällinä mestarinsa ohjauksessa sekä Vinhan kirjakaupan aikoinaan perustanut Kustaa Wilenius, eikä tietenkään pidä unohtaa vallesmanni Seikkua tai Galleneilla piikovaa Ida Matintytärtä. Kaikkein hauskinta olikin seurata eri henkilöiden suhtautumista tapahtumiin, kukin oman luonteensa ja roolinsa mukaisesti. Hyvin on JP Koskinen tuonut historian henkilöt eläviksi. Voin hyvin kuvitella heidän olleen juuri tuollaisia, vaikken tietenkään keneenkään ole koskaan sen paremmin tutustunutkaan . 

Merkittävässä roolissa on myös suomalainen metsäseutu, sen ihmiset ja vanhat uskomukset, jotka saavat kyläläiset nimittelemään korkeaa uudisrakennusta pirunlinnaksi. Kaikenlaisia kiemuroita mahtuu tarinaan ennen kuin selviää onko kaiken takana ihminen vai alimaailman asukki. 

Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Ilmeisesti kyseessä on ensimmäinen osa Ruovesi noir sarjaa - varmasti palaan seuraaviinkin osiin, vaikka lienee vaikeaa säilyttää tuoreus, jos henkilöhahmot pysyvät samoina. Katsotaan, miten käy, mutta tämä nyt kannattaa ainakin lukea. 

Kuriositeettina mainittakoon myös kustantaja, joka liittyy selkeästi niin paikkakuntaan kuin yhteen kirjan päähenkilöistä eli kyseessä on Vinhan kustantaja - ihan vaikuttaa tilaustyöltä. Vinkeää. 

Bonuksena sitten vielä ukrainalainen veijaritarina eli rikosten selvittelyä ja hengissäpysymistä Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. 

Andrey Kurkov: Kiovan korva

Kirjastosta, Kääntäjä Arja Pikkupeura

Tämä ei ollut ihan tyypillinen dekkari sillä vaikka rikos tapahtuu ja sitä ratkotaan, pääasiassa tapahtuu kaikenlaista muuta. Ollaan Ukrainassa vuonna 1919. Tilanne on epävarma ja heti alussa käy selväksi, että henki ei ole paljonkaan arvoinen levottomissa oloissa, eikä kaikkia murhia edes tutkita. Varkaistakaan ei aina tiedä, ovatko kulloinkin vallassa olevien edustajina vaiko ihan omalla asiallaan. 

Samsonin korvan leikkasi irti ohi ratsastanut kasakka ja hän kuljettaa sitä mukanaan toiveenaan saada se ehkä joskus takaisin paikalleen. Sittemmin hän huomaa korvasta olevan hyötyä tiedonhankinnassa ja liityttyään vähän sattumalta miliisin leipiin, Samson tempautuu mukaan raakojen murhien ja niihin liittyvien varkauksien tutkintaan. Avukseen ja seurakseen hän löytää väestönlaskennan piirissä työskentelevän ja erittäin pätevän idealisti-Nadezdan. Rakkaus yllättää kesken jokapäiväisen selviytymisen. 

Tyyli on kirjassa perinteisen veijaritarinan mukainen ja ripaus maagista realismia maustaa pikantisti. Samsonin lievään saamattomuuteen kiintyy, osoittautuuhan hän kuitenkin selviytyjäksi ja osaa käyttää vastaantulevia tilaisuuksia samoin kuin aivojensa kapasiteettia hyväkseen juonen monimutkaistuessa. Jos haluaa kauhistella vallankumouksen jälkeistä kaaosta, tämä kirja antaa siihen mahdollisuuden, mutta voi sitä lukea ihan vain kuvauksena yhden rikoksen ratkaisusta tai yhden rakkauden syntymästä. Sitä paitsi, tämäkin on sarjan aloitus. 

(Luku)päiväkirja : Syyskuun luetut ja kirjamessuilua Turussa

 

Vähän ehdin viikonloppuna ottamaan esimakua syksyn kirjamessuista. Lauantain iltapäivälipulla mentiin Turun Kirjamessuilla oikein koko rahan edestä, sillä ehdimme esikoisen kanssa neljässä tunnissa katsomaan neljä esitystä ja keräämään useamman kirjan saaliin. Minulle tämä messureissu oli harvinaisen helppo sillä seurasin vain esikoisen itselleen kuratoimaa esityslistaa. Mielenkiintoista - Keskiajan demoneista Punaiseen Beethoveniin. 

Hyödyllisin uusi tuttavuus ei kuitenkaan tainnut tällä kertaa olla varsinaista lukemista vaan ostin muutaman vihkosen niitä iltoja varten, kun pitää saada kuopus eroon tietokoneesta. Jos saan isoveljensä houkuteltua mukaan, voi suunnitelma jopa onnistua. Raportoin onnistumisesta, kunhan sinne saakka keritään. 

Kirjastokauhun ilmenemistä eivät kirjamessut tietysti auta yhtään. Yleensä sieltä tulee hankittua iso pino luettavaa, mutta nyt pysyin maltillisena. Tämän vuoden pakollinen kirjamessuhankinta on tietysti Juhani Karilan Terapeuttini on ihmissusi. Rakastin hänen edellistä romaaniaan Pienen hauen pyydystys, joten odotukset ovat hirmuisen korkealla. Vähän koitan toppuutella, etten pilaa lukukokemustani ihan itse omalla asennoitumisellani. Tämä on kuitenkin eri kirja. 

Lisäksi esikoinen hankki muutaman kirjan mm. lavakeskustelun pohalta melkein riemastuttavalta vaikuttavan Keskiajan demonit. (Keskiajan hirviöt meillä onkin jo luettuna molemmilla.) Vähän haasteellisempaa luettavaa edusti sitten Rick Rubinin Luovuus ja olemisen taito. Selvästi on seuraava polvi fiksumpi jo nuoresta pitäen. En tasan olisi vähän yli parikymppisenä lukenut paljon muuta kuin romaaneja.

Esityksistä parhaiten taisi mieleen jäädä päivän viimeinen eli Sarjakuva soikoon! Sen aikana Ville Tietäväinen, Aapo Kukko ja Sami Nyyssönen kävivät keskustelua sarjakuvan olemuksesta, sen suhteesta esittäviin taiteisiin ja kertoivat omista teoksistaan, jotka olivat mielenkiintoisesti erilaisia niin filosofialtaan kuin sisällöltään. En oikeastaan tunne sarjakuvaa kirjallisuudenlajina, enkä lue niitä oikeastaan koskaan. Asiaintila pitänee korjata, sillä kaikkien kolmen uudet teokset vaikuttivat mielenkiintoisilta. (Metsän kuningatar, Punainen Beethoven ja Olet mitä luet - sarjakuvan ymmärtämisen selitys) 

Kuukauden luetut : Syyskuu 

Syyskuu osoittautui oivalliseksi lukukuukaudeksi. Loppuun pääsin 10 kirjan verran. Kuuntelussa on nykyään näköjään pääasiassa tietokirjoja ja sekä The Silk Roads että Queer Georgians olivat sujuvaa ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Anthony Delaney luki teoksensa itse ja se toi tietysti oman sävynsä myös tekstiin, varsinkin kun queer-historia on selvästi kirjailijalle hyvin läheinen ja tärkeä aihe. 

Milja Kaunisto	Napoleonin koodi	paperi
Peter Frankopan	The Silk Roads	äänikirja
T.A Williams	Murder in Portofino	ekirja
Eppu Nuotio	Hevosenkenkä	paperi
Nelli Hietala	Puun sielu	paperi
Patti Smith	Enkelten leipää	paperi
Anthony Delaney	Queer Georgians	äänikirja
Andrey Kurkov	Kiovan korva	paperi
Terhi Rannela	Kuolema Kaivopuistossa	paperi
Barbara Pym	Oivallisia naisia	paperi

  

The Silk Roads avaa maailmanhistoriaa vähän uudesta näkökulmasta vaihtamalla maailman keskiöön Euroopan sijasta Aasian ja erityisesti Lähi-idän alueen. Tekee hyvää vähän katsoa oman kouluhistorian ulkopuolelle. Onhan se selvä, että jokaisen maan kouluissa keskitytään läheiseen historiaan ja asemointi on sen mukaista. Jo Ranskan ja Suomen koulujen historiaohjelmassa on merkittäviä eroja ja edes pieni poikkeaminen vielä kauemmas tekee hyvää. Tässäkin kirjoittaja on  selvästi eurooppalainen ja näkökulma tavallaan tuttu, mutta fokusoituminen uudella tavalla antaa paljon uutta tietoa ja pistää ajattelemaan. (Sekä Silkkitiet että sen uudempi painos on myös suomennettu ja Atena julkaissut - kannattaa tarttua, jos tulee vastaan) 

Historiallisten romaanien karttelutaukoni päättyi Milja Kauniston Napoleonin koodiin ja kolmesta dekkaristakin peräti kaksi on historiallisia. Vähän samoihin aikoihin sijoittuvia, eli viime vuosisadan alkupuolelle, mutta toinen Ukrainasta ja toinen Suomesta. Ne pari  muuta dekkaria ovat sitten cozy mysteryä parhaimmillaan eli Rakel Oksan uusin mysteeri ja Armstrong & koiransa Oskar uudessa seikkailussa. 

Viihdettä kuukauteen mahtui yhden kirjan verran, mutta Oivallisia naisia oli paljon enemmän kuin vain romanttista viihdettä. Itse asiassa se ei oikeastaan ollut hirveän romanttinen - ainakaan perinteisessä mielessä. Pidin kovasti. 

Nelli Hietalan Puun sielu oli jonkunlainen naisen kehityskertomus, mutta en ihan päässyt siihen sisälle. Ymmärrän puun halailun hyvää tekevän vaikutuksen, mutta en pysynyt kärryillä tarinan edetessä. Luin kirjan loppuun, mutta kauhean suurta muistijälkeä se ei tainnut jättää. 

Sellaista tällä kertaa. Nyt siirryn jatkamaan uuden läppärin asennusta. Tämä vielä toimii, mutta kun sitä uutta Windowsia ei tähän enää saa ja muutenkin vähän aina välillä kiukuttelee tunnistautumisessa niin päätin 7 tai 8 vuoden jälkeen siirtyä uuteen. Katsotaan, mitä kivaa tekniikan kehitys on mahdollisesti tuonut mukanaan. 

(Luku)päiväkirja: Oivallisia naisia

 

Voi tätä syksyn valoa. Se tulee vinosti ja muuttaa kaiken kullaksi, ainakin hetkeksi ennen kuin pimeys laskeutuu. Kuvanottopäivänä nautittiin muutaman sateenropinaa täynnä olleen päivän päätteeksi syksyn kauneimpia hetkiä. Tuntui melkein kesältä, mutta jotenkin aurinkoa arvostaa enemmän, kun sitä joutuu vähän etsimään eikä se keimaile korkealla. 

Vähän samoin Barbara Pymin kirjassa Oivallisia naisia valo tulee vähän vinosti ja paljastaa varjoista kaikenlaista. Kertoja Mildred on papin tytär ja vanhapiika. Viiskytluvun käsitysten mukaan siis varjossa ja oikeastaan onneton. Paitsi, että elämä itsellisenä naisena voi olla hyvinkin täynnä tapahtumia ja tunteita, kun mikään ei tunnu toimivan ilman Mildredin apua vaikka hän joutuukin sitten toimimaan lähettinä avioparin katastrofikirjeenvaihdossa tai keittämään teetä useammassakin kriisitilanteessa. Mildrediä tarvitaan käytännön tukena niin kirkon myyjäisten järjestämisessä kuin vierashuoneen seinien maalauksssa . 

Rauhallinen elo häiriintyy, kun naapuriin muuttaa jännittävä Napierin pariskunta. Rouva on antropologi ja mies komea upseeri, eikä kumpikaan käyttäydy totuttujen normien mukaisesti. Mildred pääsee kurkistamaan ihan uudenlaisiin ympyröihin, eikä draamasta ole puutetta. Omien tunteidenkin perässä on välillä vaikea pysyä. 

Nautin kirjasta suunnattomasti. Se kertoo melko tavanomaista tarinaa sodanjälkeisen Englannin yhteisöstä. Kirkossa käydään ja pappi on kaiken keskipisteenä. Kaikessa on kuitenkin joku kummallisen nurinkurinen tuntu. En oikein osaa tuota edes selittää. Arvot ovat voimissaan vaikka maailma onkin muuttumassa uudenlaiseksi ja moni asia päälaellaan. Päähenkilöllä on epätavallisen tarkka katse ja ironinen suhtautuminen myös omiin toiveisiinsa ja ajatuksiinsa. Hän ei naura ilkeästi, mutta hymähtelee ja vähän hymyilee vinosti. Minä suorastaan rakastuin Mildrediin, joka uskoo hyvään tahtoon ja rakkauteen, mutta näkee savuverhon läpi eikä sokeudu romantiikasta sen paremmin kuin sovinnaisuuden vaatimuksista. 

Pymin katse on tarkka ja kynä terävä. Oivallisia naisia on perinteinen kuvaus ihmissuhteista ja ajankuva elävä, mutta voi miten hellän julmasti hän kuvaa henkilöhahmojaan. Herkullinen ja riemastuttava, siinä kai ainakin kaksi sanaa kuvaamaan lukukokemustani. Minä pidän siitä, kun joku ei ota itseään tai muita liian vakavasti ja samalla kuitenkin kirjoittaa haudanvakavista asioista.

Minä taisin odottaa jotain vähän tyttökirjamaista tai historiallista romaania, mutta tämä on ajaton kuvaus ihmisten toiveista ja tarpeista kohdata toisiaan ja kuitenkin samalla pysyä yhteiskunnan odotusten sisällä.