Sivut

18.9.2022

(Luku)päiväkirja: Universumi yllättää


Kuuntelinpa tuossa kesän lopussa yhden keittokirjan - tai no teknisesti kyseessä on toki keittokirja, mutta sellainen, jossa on paljon muutakin luettavaa kuin reseptejä. Kyseessä on The Alice B Toklas Cookbook, joka ilmeisesti oli lajissaan ensimmäinen. Siis ensimmäinen siinä genressä, jossa reseptien lisäksi kerrotaan anekdootteja ruoan ympäriltä ja elämästä yleensä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se kertoo kahden amerikkalaisen naisen seikkailuista Ranskassa (ja vähän Amerikassakin) viime vuosisadan alkupuolella. Kuuluista taiteilijat (mm. Picasso) ja kirjailijat (kuten Hemingway) vilahtelevat kahden maailmansodan tapahtumien ja puutarhaelämän välissä. Gertrude Stein ja Alice Toklas elivät yhdessä vuosikymmeniä ja valitsivat asuinpaikakseen Euroopan, koska ranskalaiset suhtautuvat vapaamielisemmin erilaisiin seksuaalisiin suuntauksiin kuin puritaaniset amerikkalaiset. 

Reseptit ovat kirjassa tietenkin mielenkiintoisia (vaikka se tryffelien määrä on kyllä ihan kammottavaa. Minä kun en ole tuohon mielestäni ylihypetettyyn sieneen tykästynyt ollenkaan). Parasta kirjassa on kuitenkin kuvaus elämäntavasta ja jo kadonneesta ajasta. Varsinkin kertomukset kesistä vuorien kainalossa sijaitsevassa talossa ja sen puutarhassa olivat viehättäviä ja houkuttivat tunnelmoimaan ranskalaista maalaiselämää. 


Kuva Storytel

Alice B. Toklas kuvailee keittokirjassaan myös niitä monia keittäjiä, jotka heidän palveluksessaan valmistivat amerikkalaista, ranskalaista, indokiinalaista, tai mistä nyt sattuivat olemaankaan, ruokaa emäntiensä iloksi. Joukkoon mahtui myös eräs suomalainen Margit, jonka ruoka oli jumalaisen hyvää, mutta jonka Toklasin ja Steinin ystävä risti Mademoiselle Hamletiksi hänen raskasmielisyytensä vuoksi. 

Tuskin olin mielessäni maistellut viimeisen kirjan reseptin, kun tartuin Leena Parkkisen uutuuteen... 


Ja BAM!

Olisihan se pitänyt tajuta ja ehkä jossain alitajunnassa jokin yhteys heikosti vilahtikin, mutta pysähdyin kuitenkin hämmentyneenä kuin seinään heti kirjan alussa. 

"Margit oli monta vuotta taloutemme ilonaihe, joskaan hänen olemuksensa ei säteillyt iloa. Hän oli melankolinen, kuten pohjoisen ihmiset yleensä ja muuan ranskalainen ystävä kutsui häntä mademoiselle Hamletiksi..."

Että mitä ? Minähän juuri luin jotain varsin samanlaista... Eikä ihme, sillä tuo on suora lainaus Alice B Toklasin keittokirjasta. Sinänsä ei kai olisi pitänyt hämmästyä, kun kirjan nimikin on Neiti Steinin keittäjätär, mutta näköjään sitä (kirja)universumi pääsee yllättämään, jos ei pidä varaansa ja pysy tarkkana. En ollut yhdistänyt kirjan nimeä mitenkään amerikkalaiseen kirjalijaan Pariisissa - saa tietysti kyseenalaistamaan kykyäni ajatella ja kyselemään väsymyksen asteesta, mutta näin se nyt meni. 

Kirjat totta totisesti tulevat sarjoissa (tai pareissa) - välillä ihan sattumalta ja lukijan vaikuttamatta asiaan muuten kuin tarttumalla eteensä tuleviin opuksiin. 

Kun toivuin hämmästyksestäni, mikä tapahtui toki nopeasti, nautin kovasti yhtymäkohdista juuri lukemaani keittokirjaan. Parkkinen kutoo todellisuuden anekdootit taitavasti Margitin fiktiiviseen tarinaan Paraisten saarella. On kiehtovaa seurata tapahtumia kertomuksen ajankohdasta ja takaumina kahden siskoksen saapumisesta kartanolle palvelukseen ja tapahtumien etenemisestä kohti tragediaa. 

Dekkarimainen tarina pitää otteessaan alusta loppuun saakka, vaikkei juonessa rikosta ratkaistakaan. Kertomus ei ole tavanomainen, vaikka rakkaus ja luokkaerot tuttuja kuvioita luovatkin. Parkkinen kääntää asetelmia uudella tavalla, tosin ehkä nykytrendien keskellä vähän odotetustikin ja kirjoissaan osittain toistuvana teemana naisten välisestä kiintymyksestä. Toistuvuus ei kuitenkaan tarkoita millään tavalla tylsää. Itse asiassa tuntuu, että kirjailija on tulossa aina vain taitavammaksi antamaan lukijan tunnistaa hahmottuvia kuvioita paljastamatta tarinasta missään vaiheessa liikaa. Kuva on kokonainen ja oivallus syntyy vasta ihan lopussa, kun viimeisetkin yhteydet paljastuvat. Toisaalta arvostan myös langanpätkien sitomista. Työ tuntuu viimeistellyltä. 

Neiti Steinin keittäjätär onkin jotenkin tyylikäs kirja. Ei sliipattu ja lipevä, mutta hienostuneella tavalla siloiteltu kaikkine juonellisine rosoineen ja rikkonaisine henkilöhahmoineen. Vähän niin kuin vaikka Lapponia-korut, joiden karkeakin ja välillä käsittelemättömän näköinen pinta muodostaa arvostettuja ja haluttuja esineitä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se oli yksi eniten odottamiani uutuuksia tälle syksylle, enkä tosiaankaan pettynyt. En ole ihastunut ihan kaikkiin Leena Parkkisen kirjoihin, mutta erityisesti Säädyllinen ainesosa ja nyt tämä saavat minut jatkossakin odottamaan uusien kirjojen ilmestymistä. 


6 kommenttia:

  1. Nämä sattumat tai ”sattumat” ovat kyllä hauskoja, kun kirjat yllättäen alkavat juttelemaan keskenkään! Tuota Parkkisen kirjaa on minulle jo monelta taholta suositeltu. Myös esittelemäsi keittokirja kuulostaa ihastuttavalta! Sinänsä ajatus keittokirjan kuuntelemisesta äänikirjana (toki tässä vaikuttaa olevan paljon muuta kuin reseptejä) tuntuu joltain sellaiselta, mihin omat aivoni eivät taivu. Tai eihän sitä tiedä, pitäisi kokeilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keittokirjojen kuuntelussa on tosiaan omat haasteensa. Jotkut toimivat - tämä toimi juttelun osalta, reseptien ei. Sinänsä mielenkiintoinen toki.
      Sattumia tapahtuu yllättävän usein kirjojen osalta. En tiedä, johtuuko jostain alitajunnan toiminnasta vai onko oikeasti kyse puhtaasta sattumasta.

      Poista
  2. Minusta nämä kirjayhteydet ovat aivan huippua! Mielelläni luen muutamankin samaan aiheeseen liittyvän kirjan, jos niissä on eri katsantokanta tai vaikkapa ajanjakso. Esimerkiksi Tommi Kinnusen ei kertonut katuvansa sai minut tarttumaan kahteen muuhun sodan loppuvaihetta kuvaavaan teokseen, joita yhdisti se, mitä tapahtui suomalaisille, jotka olivat Norjassa sen jälkeen, kun Suomi hääti saksalaiset maasta.
    Leena Parkkisen teoksen olen jo henkisesti laittanut lukulistalleni, mutta tästä bloggauksestasi tuli vielä lisää intoa tarttua kirjaan. Keittokirja olisi varmasti hyvä lisä, etenkin minä taas rakastan tryffeleitä! Harvoin niitä tosin syön, mutta äskenkin nappasin ruisleivän, jonka päälle en laittanut muuta kuin muutaman pisaran tryffeliöljyä. Oli hyvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuhh... tryffeliöljyä meilläkin käytetään. Isäntä saa laittaa annokseensa ja minun ei tarvitse ;-)
      Kirjat tosiaan usein tulevat sarjoissa. Toisinaan se on tietoista (eli juurikin huomaa kiinostuneensa jostain ajanjaksosta tai aiheesta), toisinaan kirjaversumi vain päättää yllättää.

      Poista
  3. Keittokirjan kuunteleminen tuntuu tosiaan aika haasteelliselta, mutta silti viehätyin kuvauksestasi niin, että tekisi mieli kokeilla, jos vain aika riittää. Parkkisen kirja on sisällöltään tutumpi ja ehdottomasti kuuntelulistallani. Mulla jäi bloggaamatta aikoinaan se Säädyllinen ainesosa mutta pidin siitä hurjan paljon!

    Tryffeliin minulla on samanlainen maku kuin sinulla. Viime syksynä Italiassa yritettiin taas, miehenikään ei siis siitä pidä, ja maisteltiin mm tryffelipastaa, mutta kun ei vaan uppoa ja maku on kuitenkin niin vahva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tryffelissä on jotain... siitä kai joko tykkää tai sitten ei.

      Keittokirjan kuuntelussa on omat haasteensa, mutta esim. Nigella Lawsonin How to Eat toimi erityisen hyvin illan unilääkkeenä. Siinä Nigella brittiyläluokan aksentissa on jotain hyvin rauhoittavaa...

      Alice B. Toklasin kirjassa on sen verran paljon mielenkiintoisia anekdootteja jne. että ihan unilääkkeeksi se ei aina toimi, mutta oli kyllä mielenkiintoinen.

      Poista