(Luku)päiväkirja: Pysähtymisen taito ja matkakertomuksia

 

15.7.2022

Se paljonpuhuttu väsymys tuli minulle vasta sitten, kun testi taas näytti negatiivista. Outoa. Nukun kymmentuntisia öitä ja jatkaisin untani aamulla uudelleen heti kahvin jälkeen.  Paljon en siis saa aikaiseksi.

Toisaalta, mitä sitä lomalla pitäisi ? Nyt unohdetaan se lista, joka aina on kotitöitä. Kai minä saan levätä, jos siltä tuntuu?

Olenhan sentään tehnyt leipäjuuren ja vähän laittanut ruokaakin. Lukenut (vähän), jatkanut viikkokausiksi sivuun jääneitä käsitöitä (pikkuisen). Nukkunut. Kävellyt sen mitä jaksan. Nauttinut siitä, että isäntä on kotona ja pojistakin kaksi. Ensi viikolla ollaan koolla koko perhe muutaman päivän ajan.

Kuuntelen Kyllikki Villan matkakirjaa Pakomatkalla – toinen lokikirja. Siinä Villa on lähtenyt matkalle tavoitteenaan päästä käymään isänsä lapsuusmaisemissa Namibiassa. Matka alkaa Lissabonista, jossa on hyvä suunnitella seuraavia etappeja, jatkuu sieltä Oxfordin kautta laivalle Kapkaupunkiin. Ihan pelkästään ei ole kyse päämäärästä, vaan myös siitä, mikä jää taakse. Mitä ilmeisimmin on tärkeän ihmissuhteen päättyminen jättänyt kirjailijan henkisesti ajelehtimaan fyysisestä paikallaanolosta huolimatta. Matka on yritys päästä eteenpäin myös mielessä. On pakko ihailla 68-vuotiaan Kyllikki Villan kykyä repäistä itsensä irti ja lähteä kohti tuntematonta.

 Juuri kuuntelemassani kohdassa kirjoittaja on jäänyt viikkokausiksi St.Helenan saarelle. Kävelyä alas kaupunkiin, kirjoittamista, käännöstöitä, lukemista – yksinäisyys, hiljaisuus, uudet ihmiset. Kuuumuus. Pysähtyneisyyden ja irrallisuuden tunne hänen merkinnöissään, se kiehtoo merkillisesti  minuakin.

Kuitenkin on kyse matkakertomuksesta, jossa liike on tärkeää. Ehkä juuri siksi tuo St.Helenalle juuttuminen (vapaaehtoinen sellainen) tuntuu jotenkin merkitykselliseltä. Seisahdus matkalla ollessa. Tauko.

Tauot ovat tärkeitä puheessa, musiikissa ja tarinoissa. Ne korostavat ja luovat odotusta, tai ehkä tärkeää onkin juuri tuo liikkeen pysähtyminen. Ollaan tässä ja nyt. Huomataan pienetkin asiat. Se on kai sitä hypetettyä mindfulnessia puhtaimmillaan.

Tekisi itsekin mieli ja välillä saavutan tuon miltei leijuvan tunteen näinä laiskoina lomapäivinä. Toisaalta kierrän kehää, mieli vaatii muutosta ja liikettä. No, sunnuntaina alkavat minun vuoden ”lapsivapaani” ja lähden siskon luo käymään ihan itsekseni. Tähän mennessä vuoden ainoat päivät ilman jälkikasvua.

Pojat ovat jo niin isoja, ettei muutos ole ihan niin dramaattinen kuin voisi kuvitella, mutta on siinä oma viehätyksensä, kun voi jättää vastuun jollekin toiselle ja tehdä vain mitä mieleen juolahtaa, edes pari päivää. Tosin olemme isännän kanssa viime aikoina soveltaneet vapaiden vanhempien periaatetta. Jos meidän tekee mieli mennä jonnekin, kysymme kerran halukkaita seuraan. Jos ei kiinnosta, lähdemme keskenämme. Selviävät vallan mainiosti keskenään, enkä nyt lomalla jaksa kinata esim. ruutuajasta ihan koko ajan. Hunningolla niin vanhemmat kuin muksut, mutta olkoon. Edessä on pitkä ja työntäyteinen syksy ihan kaikilla. Nyt pitää tankata valoa ja energiaa, sen mitä tuo korona nyt sallii.

Kyllikki Villan äänikirjan lisäksi olen aloitellut Minna Mikkosen kirjaa Amelian luut. Olen aika alussa, enkä oikein tiedä, mitä ajatella. Amelia Earhart haaksirikkoutuneena autiolla saarella. Katsotaan, mihin tämä etenee. Minulla ei ole mitään ennakko-odotuksia. 

Tänä viikonloppuna on Kirjabloggaajien kesälukumaraton. Olen valmis, vaikkei makrilleja löytynytkään kaupasta. Taidan aloittaa 24h maratonini jo tänään illalla. Tarvitsen unta normaalia enemmän, joten sunnuntain vastainen yö pitää voida nukkua. Silloin pitää jaksaa ajaa.