(Luku)päiväkirja: Feeding Phil ja sen semmoista

 

Torstai 20.1.2022

Juuri kun ehdin hehkuttamaan ihanaa talvikelia alkoivat ropinasäät ja liukastelu. Ei silti, että olisin kauheasti ehtinyt edes testaamaan jäisiä katuja, kun töissäkin on taas tahti kiihtynyt. Korona jyllää, Venäjä uhoaa ja maailma on kerran keikahtanut vähän vinoon. Silti olen viime päivinä ollut vihreällä. (Tiedättehän sen palaverien "tunnetestin", kun kaikilta osallistujilta kysytään päivän väriä ja pitää kertoa kaikkea henkilökohtaista, jotta näyttää osallistuvalta ja sitoutuneelta? )

Minun vihreyteeni lienee parikin syytä. Ensinnäkin saimme pitää isännän kotona viikkoa kauemmin. Itsekkäästi iloitsen toimistonsa koronatartunnoista, joiden vuoksi se suljettiin 10 päiväksi. Toiseksi, olemme taas touhunneet omassa kuplassamme. Tehneet ruokaa, jutelleet, käyneet kävelyillä (ennen ropinaa) ja yllättävää kyllä katsoneet iltaisin televisiota. 

Huomasimme kauhuksemme, että Toton elokuvasivistyksessä oli Shrekin mentävä aukko. Nyt puuttuu enää numero neljä. Shrek on yksi kaikkien aikojen suosikeistani ja onkin ollut kiva seurata kuopuksen nauravan suurin piirtein samoissa kohdissa kuin minäkin. 

Isännän kanssa olemme puolestamme koukuttuneet Netflixistä myös löytyvään Somebody Feed Phil - ruokamatkasarjaan. Siinä Phil (Rosenthal) matkustaa eri maissa ja kaupungeissa ja maistelee herkkuja katuruoasta tähtiravintoloihin. Ei siis sinänsä mitään uutta auringon alla, mutta Philin luonnonlapsen riemu hyvistä mauista ja uusista ihmisistä sekä loppumaton energia (ja ruokahalu) ovat jotenkin koukuttavia. Jaksot on tehty ennen pandemiaa. Annosten jakaminen, uusie tuttavuuksien halailu ja jatkuva matkustaminen tuntuvat lämpimän nostalgisilta. 

Lukeminen onkin sitten ei niin yllättäen jäänyt vähän vähemmälle, mutta jotain kuitenkin. 

Unelmahommissa äänikirja jäi tauolle, kun tuli jotenkin vähän paha mieli. Kirja on hyvä ja realistinen kuvaus oman unelmahomman luomisesta, mutta olen viime aikoina käynyt läpi jonkinlaista urakriisiä ja tosissani miettinyt, mitä haluan tehdä kun kasvan isoksi. Tuli sellainen olo, että on moniin asioihin jo liian myöhäistä. Tunsin itseni  myös vähän riittämättömäksi. Ei minulla oikein ole unelmahommaa, enkä oikein osaa mitään hauskaa työtä niin hyvin, että kukaan haluaisi panoksestani maksaa. Taitaa olla joku 50-kriisi menossa. 

Joka tapauksessa, vaihdoin siis äänikirjassa Torstain murhakerhon toiseen osaan Mies joka kuoli kahdesti. Sen verran alussa, etten oikein osaa sanoa siitä vielä mitään. 

Ekirjana tulin lukeneeksi parissa illassa Ruth Galloway-sarjan kymmenennen eli Musta enkeli. Tarina sinänsä ei ole liian jännä nukkumiseen, mutta yhtenä iltana torkahdin sohvalle (Phil taisi olla Etelä-Koreassa, mutta oli liian poikki), enkä sitten tietenkään saanut unta. Niinpä luin kirjan loppuun. Tiedän, ei ihan fiksuinta toimintaa. Äänikirjalla olisin varmaan saanut unen päästä kiinni, mutta ehkä sitä joskus sentään voi vanhakin valvoa...  Dekkari itsessään oli ihan perushyvä Galloway. Suhdekuviot ehkä vähän turhankin sekaisin, mutta noh... sellaista se taitaa arkeologin elämä olla - ainakin kirjoissa. Italia tapahtumapaikkana oli ihan virkistävää vaihtelua. 

Suomen ruokahistoriakin loppui. Seuraavana tietokirjalistalla joko Metsä meidän jälkeemme, jonka tilasin alemyynnistä tai sitten Suomalainen kansanusko. Saa nähdä, kumpaan tartun. Ainakin luen vielä tarkemmin Kirjoneuleita pakkaspäiviin-kirjan - vai voiko neuleohjekirjaa varsinaisesti lukea ? Vähän samantapainen kysymys kuin keittokirjojen kohdalla...