Joskus äiti nauraa, joskus ei

kuva WSOY (Anton Lipasti)

 Nuorille kohdennetut kirjat ovat tyylillisesti välillä vaikeita. "Mukahauska" ei aina naurata ja hauskan ja "mukan" välinen ero on hiuksenhieno. Toisinaan mietin, onko ero minun aikuisen mielessäni vaiko tekstissä. Välillä käy nimittäin niinkin, että Totoa naurattaa vaikka minua ei. Malliesimerkki sukupolvien välisestä erosta lienee Neropatin päiväkirja - tosin Totollakin kesti muutaman kirjan verran ennen kuin hän alkoi oikeasti pitämään ja into hiipui melko nopeasti. 

Viime aikoina meitä molempia naurattaneista kirjoista minusta hauskimmat ovat olleet Lipastin isä/poika yhdistelmällä kirjoitetun Oskari Onniston uskomattomat seikkailut-sarjan kaksi osaa. Niissä mennään juuri hauskan ja ärsyttävän rajamailla, mutta jotenkin vältetään itsestäänselvyyksien toisto ja lukijaa aliarvioivat välihuomautukset. Ehkä kuvittajana toiminut Anton on karsinut isänsä pahimmat kielikukkaset. 

Anton Lipasti, Roope Lipasti : Luutarhurin tapaus ja Leprankukka 

Kirjastosta 

kuva WSOY (Anton Lipasti)

Oskarille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ensimmäisessä osassa lähdetään luokkaretkelle Oskarin isän johtamaan kaivokseen ja sieltä löytyy omituinen hahmo. Hahmon lähdettyä karkuretkelle tarvitaan myös luokkakavereiden apua, jotta hässäkkää aiheuttava otus saadaan palautettua, minne se kuuluu. 

Toisessa osassa puolestaan joudutaan taas tekemisiin kauhean rehtori Limataisen kanssa. Pitäähän ihmiset pelastaa hirvittävän leprankukan vaikutuksilta vaikka siemenet ovatkin levinneet jo kaikkialle. Leprankukan vaikutus oli muuten sellainen, että minuakin vähän puistatti. En ole ehkä kaikkein modernein äiti, mutta 50-luvun asetelmiin en todellakaan halua palata. 

Tarinat ovat tietysti täysin villejä ja epäuskottavia, mutta eipä tässä mitään realismia kirjoitetakaan. Kaikenlaista vähän noloakin sattuu, mutta päällimmäisenä on mukavan hyväksyvä sävy. Kukaan ei ole oikeasti ilkeä ja kaverit ottavat nolot tilanteet ennemminkin ystävällisesti auttaen kuin ilkeästi hohottaen. Sehän sopii ainakin minulle vallan mainiosti. 

Kaikkiaan siis mukavia pikavälipaloja äidillekin. Jostain syystä Toto aivan ehdottomasti halusi minun lukevan nämä. En tiedä, miksi. Ehkä kyseessä oli jonkinlainen äiti-testi. Taisin läpäistä, kun kerran osasin nauraa oikeissa kohdissa. 

kuva Tammi (Johanna Rojola)

Maria Laakso: Taltuta klassikko 

Äänikirja Nextorysta 

lukijana : Pirjo Heikkilä

Tämän kirjan konsepti on tosi hauska. Otetaan kirjallisuuden klassikoita ja muokataan niistä juttua ymmärrettävässä  ja helposti lähestyttävässä muodossa - nuorille siis. 

Minun täytyy myöntää, etten tyylillisesti tainnut olla kohderyhmää. Pidin kyllä siitä, miten klassikoita kuvattiin, mutta kiemurtelin kuunnellessani lukijalle heitettyjä välihuomautuksia ja kommentteja. Ne kuulostivat jotenkin päälleliimatuilta, ihan siltä kuin aikuinen yrittäisi puhua "nuorten kieltä". Saatoin sieluni silmillä nähdä omien teinieni ilmeet, jos yrittäisin samaa. Ne selän takana veljeen luodut silmäykset... 

Tunne saattoi tietysti johtua formaatista. Äänikirjan lukijassa ei ollut mitään vikaa, mutta ehkä tekstin "opettavaisuus" jotenkin korostuu kuunnellessa aikuista lukemassa. Voi olla, että kirja toimii paremmin kuvituksen tukiessa luettua tekstiä. En tiedä, ehkä pitää joskus kokeilla ja kysyä jälkikasvulta kommentteja. 

Nyt olen taas jonkun aikaa keskittynyt "aikuisten kirjoihin". Totonkin lukuinto on ollut vähän niin ja näin. Lähinnä hän on tainnut viime aikoina koittaa saada selvää sarjakuvista ranskaksi. Tai no, luki hän myös tabletilta Nextory-kirjoja koulun lukudiplomiin. Ihan hyvä sekin tietysti, mutta olisiko lisää jotain hyviä lukuvinkkejä krantulle kymmenvuotiaalle lukijalle?