Kuukauden tähän saakka oudoimmasta luku-/kuuntelukokemukseksta taitaa vastata Oyinkan Braithwaiten romaani poikaystäviään puukottavaa siskoaan suojelevasta sairaanhoitajasta. Minulla usein kirjat jäävät oleilemaa mielessäni yhdistettyinä paikkoihin, joissa niitä olen lukenut, tai ruokiin, joita lukiessani olen syönyt. Taitavat Onnibussin penkit jatkossa assosioitua punaiseen muutenkin kuin vain nahkapäällysteensä puolesta.
HelMet Overdrive -laina
Lukija: Adepero Oduyie
Loput kuuntelin lukumaratonin aikana. Kirjan jälkeen jäi vähän outo olo, sillä sitä kuunnellessa huomasi hymähtelevänsä ja melkein nauravansa asioille, jotka ihan oikeasti eivät ole kauhean huvittavia. Eikä sitten lopulta kuitenkaan naura, sillä poikaystäviään puukottavan Ayoolan välinpitämättömyys ja täydellinen itsekkyys on oikeastaan aika pelottavaa.
Myös Koreden täydellinen omistautuminen sisarelleen, joka kulminoituu tehokkaissa ruumiiden hävittämisoperaatioissa herättää kysymyksiä. Miten pitkälle sitä itse olisi valmis menemään sisarensa pelastamiseksi? Vaikka tietäisi sisaressa olevan jotain pahasti vinksallaan? Kirjan alkuperäinen nimi, Thicker than Water, kuvastaa päähenkilöiden dynamiikkaa varsin hyvin.
Toisaalta kirja saa pikkuisen suuttumaan miehille. Ihan oikeastiko he näkevät vain kauniin ulkokuoren, eivätkä edes välitä ottaa selvää sen takana oleilevasta naisesta? Ovat melkein ansainneet kohtalonsa, mokomat. Nigerialainen kulttuuri esittäytyy kirjassa niin vahvasti naista esineellistävänä ja alistavana, että siskosten "vastaisku" tuntuu melkein hyvältä.
Ayoola siis iskee veitsen poikaystäviensä selkään, kirjaimellisesti, ja soittaa sitten siskonsa hätiin siivoamaan jäljet. Sairaanhoitajana Korede on tehokas ja taitaa puhdistamisen kikat. Tilanne monimutkaistuu, kun myös Koreden ihastus sairaalasta haluaa Ayoolan itselleen. Jossain kohtaa Koreden pitää valita, miten asiaan suhtautuu.
Ayoola tuntuu olevan täydellinen psykopaatti, mutta jotenkin lukija kutenkin aina kaipaa syitä henkilöhahmon outoon käytökseen. Tässä kirjassa sormi osoittaa syyttävästi tyttöjen isään ja vähän pikkusiskoa hemmottelevaan äitiinkin, mutta miten pitkälle voidaan syyttää olosuhteita, miten paljon voi olla luontaista taipumusta ja missä kohtaa on vastuu myös ihmisellä itsellään? En tiedä.
Kaikkiaan kirja on makaaberilla tavalla viihdyttävä, mutta samalla hivenen häiritsevä. Sitä voi lukea monella tavalla ja olla montaa mieltä. Ainakaan en taida Ayoolaa ja Koredeta heidän herättämien ajatustensa vuoksi ihan heti unohtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti