Rempanjälkeinen olotila ja Mehiläisten historia

Kylläpä tämä kirjoitustahti nyt on blogissa hidastunut. Enää en voi syyttää olohuoneremonttiakaan, sillä se on valmis. Kävisikö kirjojen hyllyynkantamisurakka ? Ehkä, jos se etenisi. Syynä taitaa vaan olla yleinen väsymys ja saamattomuus. Luen, kyllä. Blogiin kirjoittaminen vain tuntuu nyt kovasti ylivoimaiselta.

Olohuoneesta tykkään. Remontti meni aivan täysin ajallaan ja huonekalutkin ovat paikoillaan. Mitä nyt sohva on ehkä aluperäistä ajatusta massiivisempi (ja menee vaihtoon väärän värin ja irtopäällisen puutteen vuoksi). Nyt en enää oikein ymmärrä, miksi oikein stressasin remonttia niin kauheasti, mutta stressasinpa vain.

Noin muuten olen pikkuhiljaa vajoamassa lomanodotukseen. Kiirettä olisi töissä, mutta minä vain leijun ja lasken päiviä kesälomaan. Näillä näkymin saattaa jopa käydä niin, että pääsen lomalle ihan suunniteltuna aikana. Pidetään peukkuja, ettei loppuviikon työmatka tuo yllätyksiä tullessaan, ainakaan sellaisia, jotka vaativat töitä heinäkuussa.

Kirjoja olen siis lukenut ja kuunnellut, mutta varsin vaihtelevalla menestyksellä. Muutama on mennyt vauhdilla, toiset takkuilivat ja jäivät välillä keskenkin. Viimeksimainittuihin kuuluu monien kehuma Mehiläisten historia. Minä en jotenkin päässyt tarinaan tai tarinoihin millään sisälle.

Tämä kirja tosin herätteli huomaamaan sen, miten kauhean vähän tänä vuonna on hyttysiä - sekä miten kukkapenkissä ei enää oikein surise.

Maija Lunde: Mehiläisten historia 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Toni Kamula, Sanna Majuri, Jukka Pitkänen

Mehiläisiä tutkitaan, mehiläiset ovat katomassa, mehiläiset ovat kadonneet. Kolme aikaa, kolme kertojaa, kolme tarinaa, jotka näennäisesti eivät linkity toisiinsa kuin mehiläisten kautta, mutta joiden välissä on kuitenkin yhteys vuosien yli.

Vuonna 1857 William toipuu masennuksesta ja kiinnostuu mehiläisten kasvattamisesta. Mehiläisfarmari George puolestaan taistelee niin mehiläisten katoamista kuin sukupolvien välistä kuilua vastaan vuonna 2007. Vuonna 2098 ovat mehiläiset kadonneet ja niin on kadonnut myös Taon poika.

Jokainen päähenkilö on omalla tavallaan joko katastrofin keskellä tai astumassa siihen ja tarinat kiemurtelevat omia polkujaan. Jotenkin en olisi jaksanut seurata. Minulla  on muutenkin niin monta kirjaa kesken, etten millään olisi jaksanut näin hajautuvaa teosta. Ihan kuin olisin lukenut kolmea eri kirjaa, mutta ilman mahdollisuutta itse valita, mihin milloinkin tartun.

En myöskään kokenut ketään päähenkilöistä läheiseksi. Williamin itsekeskeisyys, Georgen jääräpäisyys ja Taon järkähtämätön itsepintaisuus jotenkin tekivät heistä kovia. Vaikka heidän kehityksensä menikin tarinoiden edetessä mielenkiintoisempaan ja moniuloitteisempaan suuntaan, oli vahinko jo tapahtunut. En pitänyt kenestäkään.

Olihan kirjassa tietysti mielenkiintoinen kehysteema mehiläisten katoamisen muodossa, varsinkin kun teema pölyttäjähyönteisten tämänhetkisen joukkokadon myötä on varsin ajankohtainen. Yksittäiset tarinat myös sinänsä sisälsivät käänteitä, joiden myötä jossain 2/3 kirjasta kuunneltuani loppu meni jouhevasti ja keskittyen.

En silti voi sanoa varsinaisesti kirjasta innostuneeni.