Vien sinut kotiin

Minä olen ihan jämähtänyt telkkarin viereen. Samassa liemessä-ruokaohjelma, vähän Voice of Finlandia ja ennen kaikkea, Brooklyn 99 eli herttaisen hauska poliisikomedia Netflixillä istuttavat minut sohvalle.

Isännän vika tuo viimeinen. Hän sitä alkuun rupesi katsomaan ja nyt minä olen koukussa myös. Jotenkin vaan Jake, Amy, Rosa ja kumppanit ovat vähän outoja, välillä tyhmiä, mutta ennen kaikkea hyviä poliiseja, jotka aina suojaavat työtoverin selustan, ja siinä sivussa käsittelevät omia tunteitaan ja ihmissuhteitaan. Sarja on sellainen hauska ja harmiton.

Telkkaria katsoessa ei pysty lukemaan. Tämä selitys valmistelee siis mainintaa siitä, että kirjapino ei pienene millään eivätkä sivumäärät kasva.

Lukujumista sinänsä ei ole kyse, jonkinlaisesti hyppyrottasyndroomasta vain. Jaksan keskittyä ehkä vartin verran ja sitten taas teen jotain muuta. Kesken on Goodreadsin mukaan 19 kirjaa...

Onneksi on nämä viime vuoden puolelta bloggaamaatta jääneet...

Ben Kalland: Vien sinut kotiin 
Kustantajalta arvostelukappaleena 

Luin Kallandin esikoisesta useammankin jutun blogeissa ennen kuin uskalsin itse siihen tarttua. Yleensä en ole kauhean innostunut uskonnollisiin lahkoihin keskittyvistä kirjoista. Minusta kun kaikenlainen ääripään ajattelu on yleensä ikävästi tuskaa ja pahoinvointia aiheuttavaa, pahimmillaan väkivaltaista ja tuhoavaa.

Niin on tässäkin kirjassa - tosin paljon eleettömämmin kuin terrorismiin tai skandaaleihin liittyvissä tarinoissa. Se tekee asetelmasta kuitenkin ehkä vielä pelottavamman.

Markus on kasvanut uskonnnolliseen yhteisöön kuuluvassa perheessä. Kaikki kanssakäyminen on säänneltyä ja hyväksyntä vaattii moitteetonta käytöstä - ainakin näkyvästi. Säännöt tuntuvat vähän vaihtelevan riippuen yhteisössä saavutetusta asemasta - tai henkilön sukupuolesta. Tekopyhyys ja silmänpalvonta kantavat pitkälle.

Tukahdutetut tunteet ja kohtuuttomat vaatimukset saavat ihmiset käyttäytymään eri tavoin. Markuksen sisar karkotetaan yhteisöstä (tai hän lähtee itse ulkopuolelle) - Ellen sortuu painon alla. Markus etenee yhteisön hierarkiassa ja saavuttaa ulkonaista menestystä. Sitten saapuu kirjeen naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Muistot, valinnat ja aiemmat päätökset nousevat pintaan.

Kirja on kirjoitettu melko eleettömästi. Traagisetkin tapahtumat tajuaa oikeastaan vasta pari lukua myöhemmin. Kyllä ne kerrotaan, mutta draama puuttuu. Siksi kai ne tuntuvatkin aika vaikuttavilta.

En pitänyt kirjasta. Ei, tuo on väärin sanottu. Kirja on hyvin kirjoitettu ja tarina keriytyy auki jännän vaivihkaa. En pitänyt tarinasta. En pitänyt Markuksesta tai oikeastaan kenestäkään henkilöhahmosta, paitsi ehkä nuoruudenrakastetusta. Eniten minua häiritsi tapa, miten elämä vain meni eteenpäin välittämättä kenenkään kysymyksistä tai kyseenalaistuksista.

Ainakin kirja onnistui häiritsemään omalla hiljaisella tavallaan. Oli pakko vähän itsekin miettiä, miten paljon sitä on mennyt muiden odotusten mukaan ja paljonko tosissaan tehnyt omia päätöksiä.