Kustantajalta arvostelukappaleena
Taas päättyy yksi historiallinen trilogia. Kauniston kunniaksi on sanottava, että hän myös osaa pitää trilogiansa kolmiosaisina eikä turhaan niitä venyttele.
Kaunisto myös tuntee historiansa - kuten aiemmatkin kirjoittamansa romaanit, Status huokuu yksityiskohtia, päivämääriä, nimiä, paikkoja, kuvauksia tapahtumista, kaikkea runsaasti. Purppuragiljotiini-trilogian toinen osa, Corpus, oli ehkä hivenen turhankin paikallaanpysyvä ja osoitteleva minun makuuni, mutta Status pistää taas vipinää muuallekin kuin mestauslavalle.
Toki giljotiinillakin pitää kiirettä, mutta niin myös entinen pyöveli Isidore kulkee kohtalossaan eteenpäin aina valtakunnan päättäviin tasoihin saakka. Mariannea puolestaan ei vankityrmältä pelasta edes kolikoihin painettu profiili. Kumpikin kulkee omaa polkuaan toisiaan sivuten ja lukija saa koko kirjan ajan jännätä, vieläkö polut risteävät.
Status siis nousi kertaheitolla taas suosikkikategoriaani. Jälleen kerran sai Milja Kaunisto historian elämään. Erityisesti pidin todellisten henkilöiden ja tapahtumien sekoittumisesta fiktiiviseen tarinaan. Marianne ja Isidore ovat ehkä romaanihahmoja, mutta miltei kaikki heidän lähipiiristään ovat (tai ainakin perustuvat kaimoihinsa) todellisia henkilöitä historian sivuilta. Niin naiset Mariannen vankilatovereina kuin Isidoren uraa eteenpäin vievät miehet löytyvät Ranskan vallankumouksesta kertovien tarinoiden ytimestä.
Marianne ja Isidore kohtaavat molemmat vaikeuksia, pettyvät ja kolhiintuvat, mutta kuitenkin tulevat koettelemustensa halki entistä vahvempina. Heidän ympärillään Napoleon, Robespierre, Josephine ja muut historian henkilöt toteuttavat kohtaloaan ja paistattelevat historiankirjojen sivulla Mariannen ja Isidoren lopulta kadotessa sivujuonteiden hämärään.
Mitäpä tästä kirjasta muuta sanoisi? Kyseessä on runsas ja rönsyilevä tarina aikakaudesta, joka kauheudessaan ei oikein ole edes ymmärrettävä. Miten voivat sopia yhteen aukiot, joiden maa ei enää kykene imemään itseensä kaikkea giljotiinien vuodattamaa verta ja salongeissa ideaaleista keskustelevat valtionpäämiehet? Ainakin niiden pohjalta voi kirjoittaa viihdyttävän romaanin, kun osaa yhdistää roihuavat tunteet historian kirjattuihin yksityiskohtiin tavalla, joka saa kääntämään sivun toisensa perään.
Niinpä, Status ei jäänyt keskeneräisten pinoon vaan luin sen ahmien muutamassa illassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti