Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Kustantajalta ennakkokappaleena
Ensimmäiset 80 sivua luin yhdeltä istumalta. Perhostutkija Max Halman äiti kuolee ja kuoleman myötä nousevat mieleen asiat omasta lapsuudesta. Isän puuttuminen, se miten äiti ei koskaan kertonut mitään ovat värittäneet Maxin koko elämää. Nyt hän päättää selvittää salaisuudet ja saada kaapin luurangot rauhoittumaan.
Maxin selvittelytyön sivussa seurataan tarinaa myös aikaisemmalla tasolla, äidin itsensä sekä myöskin isäksi päätyvän saksalaisen sotilaan osalta Suomen Lapissa. Lisäksi äidin pöydältä löytyy harvinaiselta näyttävä perhonen. Max ryhtyy miltei pakkomielteenomaisesti etsimään niin perhosen oikeaa lajia kuin myös isäänsä ja jotenkin nuo kaksi tutkimusta lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa. Lopputulosten samanlaisuudesta sitten voidaan käydä keskustelua...
Tarina etenee pienissä erissä ja jäin alussa mielelläni seuraamaan hyppelyä luvusta ja hetkestä toiseen. Kaunis kieli ilman ylimääräisiä koukeroita oli rauhoittavaa luettavaa. Pienet palaset koostivat kokonaisuutta. Harmillisesti kirjan toinen puolisko ei sitten imaissutkaan minua mukaansa ihan samalla tavalla. En oikein tiedä, mitä tapahtui. Ehkä ryhdyin aavistelemaan tarinan kulkua tai sitten vain paljon nykyhetkeen sijoittuva kertomus ei sitten vain ollutkaan enää niin kiinnostava. Voi tietytsi olla niinkin, että välin hektinen työrupeama katkaisi kokemuksen, enkä enää osannut keskittyä samalla tavalla.
Silti kirja on hyvä. Se on hyvin rakennettu ja kirjailijalle pinnoja turhan pitkityksen välttämisessä. En tiedä, miten kova karsinta on tekstissä ja luvuissa käynyt, mutta rönsyilyä on varmasti leikattu pois. Helposti olisi selitteleviä kappaleita saanut lisättyä väliin jos toiseenkin, mutta ne olisivat olleet juuri niitä, selitteleviä kappaleita ja sellaisina turhia. Nyt tarina on helppolukuinen ja tarpeeksi väljä lukijan omille ajatuksille.
Kirjan aikana ehtikin miettimään monenlaista. Lapsen kärsimys aikuisten päätöksistä nousee kauniisti esille Maxin pakossa löytää totuus. Jäin miettimään vanhempien oikeutta piilottaa asioita lapsiltaan. Monesti haluamme suojella, mutta vaikutus voikin olla päinvastainen. Vai suojelemmeko sittenkin vain itseämme ? Häpeän vaikutustakin pohdin. Kovaa on ollut saksalaiseen sotilaaseen "langenneen" naisen elämä sotien jälkeen, mutta kenties vielä vaikeampaa heidän lastensa asema yhteiskunnan silmätikkuina. Eikä kyse kuitenkaan ollut kuin maailman luonnollisimmasta asiasta naisen ja miehen väliläl.
Maxin selvittelytyön sivussa seurataan tarinaa myös aikaisemmalla tasolla, äidin itsensä sekä myöskin isäksi päätyvän saksalaisen sotilaan osalta Suomen Lapissa. Lisäksi äidin pöydältä löytyy harvinaiselta näyttävä perhonen. Max ryhtyy miltei pakkomielteenomaisesti etsimään niin perhosen oikeaa lajia kuin myös isäänsä ja jotenkin nuo kaksi tutkimusta lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa. Lopputulosten samanlaisuudesta sitten voidaan käydä keskustelua...
Tarina etenee pienissä erissä ja jäin alussa mielelläni seuraamaan hyppelyä luvusta ja hetkestä toiseen. Kaunis kieli ilman ylimääräisiä koukeroita oli rauhoittavaa luettavaa. Pienet palaset koostivat kokonaisuutta. Harmillisesti kirjan toinen puolisko ei sitten imaissutkaan minua mukaansa ihan samalla tavalla. En oikein tiedä, mitä tapahtui. Ehkä ryhdyin aavistelemaan tarinan kulkua tai sitten vain paljon nykyhetkeen sijoittuva kertomus ei sitten vain ollutkaan enää niin kiinnostava. Voi tietytsi olla niinkin, että välin hektinen työrupeama katkaisi kokemuksen, enkä enää osannut keskittyä samalla tavalla.
Silti kirja on hyvä. Se on hyvin rakennettu ja kirjailijalle pinnoja turhan pitkityksen välttämisessä. En tiedä, miten kova karsinta on tekstissä ja luvuissa käynyt, mutta rönsyilyä on varmasti leikattu pois. Helposti olisi selitteleviä kappaleita saanut lisättyä väliin jos toiseenkin, mutta ne olisivat olleet juuri niitä, selitteleviä kappaleita ja sellaisina turhia. Nyt tarina on helppolukuinen ja tarpeeksi väljä lukijan omille ajatuksille.
Kirjan aikana ehtikin miettimään monenlaista. Lapsen kärsimys aikuisten päätöksistä nousee kauniisti esille Maxin pakossa löytää totuus. Jäin miettimään vanhempien oikeutta piilottaa asioita lapsiltaan. Monesti haluamme suojella, mutta vaikutus voikin olla päinvastainen. Vai suojelemmeko sittenkin vain itseämme ? Häpeän vaikutustakin pohdin. Kovaa on ollut saksalaiseen sotilaaseen "langenneen" naisen elämä sotien jälkeen, mutta kenties vielä vaikeampaa heidän lastensa asema yhteiskunnan silmätikkuina. Eikä kyse kuitenkaan ollut kuin maailman luonnollisimmasta asiasta naisen ja miehen väliläl.
Missä maassa tämä tapahtuu Puolassako? Lasta pitää aina suojata ja antaa kasvuedellytykset. Sen sijaan sodan aikana vihollisen kanssa kaikenlainen yhteydenpito ei ole kovin viisasta.
VastaaPoistaSuomessa itse asiassa, Lapin sodan aikoihin. Näistä jutuista ei niin kamalasti ole kai edes kirjoitettu, tai ei ainakaan itselleni ole tullut montaa kertaa vastaan.
PoistaLasta pitää toki suojata, mutta välillä salaisuudet saattavat olla vahingollisempia kuin se vaiettu tosiasia.
Niin, ja Lapin sodassahan oli aika hurja se kiepsautus avunantajasta viholliseksi saksalaisten osalta... Monessa paikassa kun heihin oli ilmeisen ystävälliset välit ja sitten piti ajaa asein pois (ja polttivat sitten maan mennessään)
PoistaTotta. Näitä tarinoita on ollut kyllä keskustelussa vuosikymmenten aikana. En halua kirjoittaa kenenkään nimeä, mutta minusta eräs kansanedustaja kertoi jo aikoinaan asiasta, ja asia on ollut kyllä tiedossa jo kirjoissaiin, Rintalan Pojissa, joka filmattiinkin jo vuonna 1962.
PoistaJoo, kyllähän tuo on osa historiaa - ei vaan niin kovin puhuttu sellainen.
PoistaMielenkiintoinen postaus, kiitos tästä. En ole kuullut tällaisesta kirjailijasta, onkohan tässä esikoiskirja kysymyksessä? En todellakaan kadehdi niiden lasten asemaa joiden isä on ollut saksalainen sotilas.
VastaaPoistaKiitos. Käsittääkseni tämä on tosiaan esikoisromaani ja oikein hyvä sellainen onkin.
Poista