Kuolema Venetsiassa Jukka Puotilan juhlanäytäntönä

Kiitokset kutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuu on ollut aivan mahtava teatterikuu! 

Olen kerralla ottanut reippaasti kiinni kuukauden teatteri -haastetta.  Viikko sitten lauantaina kävin Kansallisteatterissa peräti kaksi kertaa saman päivän aikana. Ensin aamulla oli vuorossa nukketeatteria kuopuksen seurassa ja sitten illalla Jukka Puotilan juhlanäytäntö eli Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa. 

Mann on tuottanut minulle vuosia vaikeuksia. Jotenkin hänen tematiikkaansa ja runsas sanojen käyttönsä on vieraannuttanut minua lukijana. Hivenen siis hirvitti. 

Ja onhan se runsas, näytelmän teksti siis, mutta näytelmän kokemista ei haitannut, vaikka välillä kuulijan keskittyminen herpaantui ja lauseita jäi kuulematta. Viesti tuli selväksi ja tekstin lisäksi saattoi nauttia taitavien näyttelijöiden välisestä dynamiikasta ja rytmityksestä - tai sitten ihan vain ihmetellä ihmisen muistin voimaa. On tuossa sanojen virrassa ollut näyttelijöillä opettelemista, varsinkin sen vaikean ja täsmällisen rytmityksen kanssa. Oli kuin tanssia olisi katsellut. 

Kaksi konkaria, (Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila), saavat lavalla seurakseen nuoren sellistin (Artturi Aalto). Normaalisti näytelmää esitetään Pienellä Näyttämöllä, mutta uskottavasti tila täyttyi myös juhlanäytännön suurella lavalla, Melkein jäin miettimään, olisiko minua viehättänyt ilmavuus ehkä jäänyt kokematta pienemmässä tilassa. Nyt näyttelijöiden välinen fyysinen etäisyys korosti eri olemisen tasojen lomittumista ja loi heidän välilleen kuin marionettien langat tai kuminauhat, joita pitkin kieli soljui kuin vesi Venetsian kanaaleissa. 

Vettä löytyi myös lavasteista - tietenkin - Venetsialla on roolinsa myös näytelmässä. Lavastus myös korosti kauniisti tekstin kertomaa tarinaa. Tunnelman dramaattisuus nousi omalle tasolleen yksinkertaisilla elementeillä kuten valojen suuntaamisella, tai tuolien sijoittelulla. Dialogit roikkuviin mikkeihin loivat illuusion keskustelusta, kun kertoja hyppäsi mukaan juoneen. 

Kuva: Kansallisteatteri, Tuomo Manninen 

Mistä näytelmä sitten kertoo ? 
Ihastumisesta, vanhenemisesta, sairaudesta, rappiosta, jostain kauniista, kuolemasta. Teemoja tekstiin mahtuu. Minulle päällimmäisenä jäi mieleen ihmisen halua kokea vielä kerran jotain kaunista, uskaltaa ehkä ensimmäistä tai viimeistä kertaa elämässään olla oma itsensa, vaikka kaunis helposti muuttuukin groteskiksi. 

Vanhenevan kirjailijan rakastuminen kauniiseen nuoreen poikaan Venetsian romanttisilla kaduilla ja kanavilla, keskellä koleran raivoa ja kuolemaa, on vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Siksi kai Kuolema Venetsiassa onkin klassikkonäytelmä. Karismaattisten ja taitavien näyttelijöiden käsissä kokemus nosti kylmiä väreitä koko näytelmän ajan. 

Kuva Kansallisteatteri, Tuomo Manninen 

Koska kyseessä oli Jukka Puotilan taiteilijajuhla, juhlistettiin pitkän uran tehnyttä näyttelijää onnitteluin, puhein sekä kollegojen kauniin laulun voimin näytelmän päätteeksi yleisön seuratessa katsomon täydeltä. 

Lämminhenkinen tilaisuus loi kuvan arvostetusta, ahkerasta, kaikille ystävällisestä ja ennen kaikkea ammatillisesti kunnianhimoisesta ja taitavasta taiteilijasta. Kaikkihan me toki tiedämme Jukka Puotilan televisiosta ja teatterista, mutta ainakin minulle oli yllätys, miten monipuolinen ja aktiivinen toimija hän oikein on aina ollutkaan. Teatteri- ja televisiorooleja on kertynyt kymmenittäin ja lisäksi Puotila on ehtinyt toimimaan yhdistyksissä ja Kansallisteatterin hallinnossa näyttelijöiden edustajana. Kunnioitettava ura siis monelta kantilta. Ei mikään ihme, että arvostus ja rakkaus olivat käsinkosketeltavia rivikatsojallekin. 

Onnea taiteilijalle! Toivottavasti saamme nauttia karismastasi vielä monissa esityksissä.