Tuonen tahto

Tänään on vaihteeksi sellainen päivä, että pieni idealistini on juntattuna nurkkaan ja usko ihmisiin ja ihmisyyteen horjuu pahemman kerran. En masennu helposti, mutta jos nyt voittaisin lotossa muuttaisin pimeään metsään, enkä haluaisi nähdä ketään - paitsi ehkä omaa perhettä. Niin, ja wifi tietysti pitäisi olla, että pääsee blogeihin ja pitämään yhteyttä kuitenkin edes jonkin verran.

Taidan olla ikuinen optimisti, joka huomenna kai taas puskee täysillä eteenpäin. Ei maailma niin paha ole, kai...

Tästä olosta tulikin mieleeni kirja, jota en jostain syystä ole vielä blogannut. Siis ei sen takia, että kirjasta tulisi huono olo, vaan sen käsittelemän aihepiirin vuoksi.

Hanna Morren Tuonen tahto ei ollut sairasvuoteen luettuja vaan sain sen loppuun juuri ennen kuin selkä alkoi tosissaan vihoittelemaan. Siksipä minulta oli jäänyt siitä kirjoittamatta, enkä edes tajunnut ennen kuin kuukausikoosteita kirjoittaessani. Sitä se kipu teettää. Mielestä katoaa monta asiaa.


Hanna Morre : Tuonen tahto 
Luettavaksi kustantajalta 

Tytin ja Timon pieni tyttö kuolee rattijuopon uhrina. Molemmat etsivät selviytymiskeinoa surussaan, mutta enemmän erikseen kuin yhdessä, ja toisiaan syyllistäen kuin yhdessä ponnistellen, Vähitellen Tytti ajautuu Espoolaiseen metsään etsimään salaperäisten voimien apua tuskaansa. Pian Metsän henkien tahto käy yhä vahvemmaksi ja selkeämmäksi ja Tytti taipuu äärimmäiseen tuskaansa lievittääkseen.

Tuonen tahto on aika tyylipuhdas kauhuromaani, vaikkei se mitenkään hirvittävän pelottava loppujen lopuksi olekaan. Minulle pelottavinta taisi olla ajatus lapsen kuolemasta ja siitä, miten tapahtuman yli ei sitten millään pääse. Varsinaiset kauhuelementit ovat ehkä niin tuttuja monelta suunnalta, että ne eivät enää pelota samalla tavalla kuin ehkä joskus aikoinaan.

Hanna kirjoittaa taitavasti - ehkä liiankin jouhevasti. Pienellä säröilyllä olisi ehkä tullut tarinaan tehoa lisää. Toisaalta hän ei ole sortunut niin monen esikoiskirjailijan helmasyntiin eli rönsyilyyn ja jaaritteluun. Tarinassa on kaikki tarpeellinen eikä mitään ylimääräistä. Sitä oli ilo lukea eikä kompaktia tarinaa tehnyt mieli jättää kesken.

Aina joskus sitä miettii, miksi kauhua halutaan kirjoittaa ja lukea, samoin kuin tietysti pelottavia dekkareitakin. Eihän niiden lukeminen ole välttämättä mitenkään iloista ja mielihyvää tuottavaa. (?) Tässä kirjoittaessani tajusin kuitenkin ainakin yhden syyn. Kun lukee jostain oikein kauheasta, huomaa oman elämänsä loppujen lopuksi olevan kuitenkin aika hyvässä jamassa. Vaikka tänään kyllä kututtaa silti.