Sivut

28.10.2016

Kyllä laadukasta historiallista dekkaria lukee mielikseen

Oi, että olen ollut tyytyväinen lähikirjastomme palveluun viime aikoina. Olen itse asiassa käynyt siellä viimeisen muutaman kuukauden aikana useammin kuin koko kymmenvuotisen asumisaikamme muina vuosina yhteensä.

Kyse on aukioloaikojen muutoksesta. Ennen piti aina pohtia, minä päivänä sitä oikein ehtisi kirjastoon - yleensä ei ehtinyt. Nyt sinne pääsee joka päivä iltakymmeneen ja viikonloppuisinkin. Kirjastonhoitajaa ei ole paikalla mutta mihinkäs minä häntä oikeastaan kaipaisinkaan. Koneella onnistuu lainaaminen ja palautus. Ihan mahtavaa.

Yleensä varaan kirjan netin kautta, jollei sitä ole lähikirjastostamme suoraan saatavilla. Kirjan saavuttua saan sähköpostia ja haen lukemiseni, kun minulle sopii. Ihan mahtavaa palvelua! Hyvä Espoo!

Viimeksi tulin hakeneeksi tämän ja luin oikein mielikseni.

Jyrki Heino: Kelmit
Kirjastosta 

Täällä on viime aikoina menty ihan Turku-meiningillä. Turun palosta siirryttiin 27 vuotta taaksepäin seuraamaan luutnantti Carl Wennehielmin seikkailuja. Aikaa on kulunut edellisen romaanin lopusta. Luutnantti on hoitamassa (mielen)terveyttään Naantalin vesillä suuren surun jälkeen. Kotona odottaa pieni tytär, jonka kohtalosta ja kasvatuksesta tulisi päättää. Samaan kylpylään saapuu monenmoista henkilöä, joista ainakaan osalla ei tunnu olevan puhtaita jauhoja pussissaan.

Turkuun palattuaan Wennehielm joutuu napit vastakkain mahtavan kauppatalon kanssa, eikä se ole pienessä kaupungissa hyvä juttu. Samalla hän joutuu miettimään, mitä yhteistä voi olla taitavalla kirkkomaalarilla, Tukholmalaisella aatelisnaisella sekä ilmiselvällä meediohuijarilla. Jäljet johtavat vuosien takaiseen rakkaustarinaan, jolla on yllättäviä yhtymäkohtia myös kertomuksen ajankohdan ihmisiin.

Jos Kello oli minulle lievähkö pettymys, niin Kelmit oli taas nautinnollista luettavaa. Itse asiassa luin koko kirjan yhden päivän aikana, minkä aiheuttama myöhäinen nukkumaanmeno tuntui kummasti ajatuksissa vielä seuraavana (työ)päivänäkin. Mitä ilmeisimmin olen liian vanha valvomaan, vaikka syynä olisi niinkin rauhallinen aktiviteetti kuin lukeminen.

Kirja on täynnä herkullisia henkilöhahmoja raamatullisiin Suomi esi-isiin hurahtaneesta ratsumestarista korttihuijarimatamiin ja huumeilla yleisöään hämäävään meedioon. Myös Wennehielmin ystävien henkilökuvat rikastuvat ja luutnantista itsestään löytyy jo aiemmin aavisteltua pehmeyttä.

Historiakuvaus on taas ihanan yksityiskohtaista, vaikka täytyy myöntää, että kaksi samasta paikasta melkein samaan aikaan sijoittuvaa tarinaa saivat välillä kadut ja miljööt menemään sekaisin. Se ei tosin ole kirjan vika, vaan syytä on etsittävä lukijan kyvystä erotella vähän mielikuvituksellisemmat käänteet toisista realistisempaan genreen liittyvistä jutuista. Taisin kuitenkin lopulta onnistua lankojen jakamisessa oikeisiin tarinoihin.

Juonikin oli mukavan kiemurainen ja sen selvittelyssä tarvittiin monenmoista pohdintaa. Hieman joissain kohtaan yhteensattumien runsaus aiheutti pientä epäuskottavuutta, mutta se sallittakoon fiktiossa, eikä kokonaisuus kutenkaan kärsinyt. Yksi pieni pyyntö minulla tosin Heinolle olisi jatkon osalta: Voisiko sävy tarinassa olla kuitenkin hivenen iloisempi ja tarinoissa vähän vähemmän surkeita kohtaloita? Varsinkin näin syksyn pimeydessä sitä kaipaisi onnellisia loppuja kaikille kirjan henkilöille (paitsi niille pahiksille).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti