Lukemiseen tarvitaan lihaksia

Tämä syyskeli on aivan uskomaton!

Ainakin istumalihaksia, mutta ei se riitä. Kirja ei pysy käsissä, jos selkä vihloo,  eikä yhdellä kädellä onnistu sekä nojaaminen, että sivujen kääntäminen. Kirjan kannattelukin käy mahdottomaksi.

Tulipa tuokin todettua.

Toisaalta, ei kyllä kirjaan keskittyminenkään silmiä käyttäen sujunut. Kipu heikentää näköä entisestään, varsinkin kun uudet lukulasit ovat aina väärässä huoneessa, eikä jaksa tai voi lähteä niitä juuri tarpeen iskiessä etsimään. Sohvalla olohuoneessa istuessa ovat lasit yöpöydällä, ja sitten taas kirjahyllyn reunalla, kun itse on pää tyynyllä.

Onneksi  on äänikirjat.

Aila Meriluodon elämäkerralla selvittiin yli viikko. Sitten nuoren lääkärin akupunktiotaitojen ja erinäisten voiteiden ja balsamien avulla saatiin tuskat kuriin ja kirjatkin takaisin elämään. Vähän ja kevyesti, mutta uskotteko, että tuntuu ihanalta lukea ensimmäiset sivut yli viikkoon?

En ole vieläkään ihan "kuivilla", mutta parempaan suuntaan mennään. Saan jopa istuttua koneen vieressä ja kirjoitettua kappaleen kerrallaan.

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runodesta
Oma ostos Elisa Kirjasta

Panu Rajala ei petä tälläkään kertaa (niin kuin ei tällä, tai tälläkään). Aila Meriluodon elämäkerta on elävä. Sen sivuilta nousee esille raivokkaasti rakastava runotyttö, joka hillityn lapsuuden ja nuoruuden jälkeen päätyy Lauri Viidan kanssa naimisiin. Miehen mielisairaus tekee elämästä vaikeaa ja kirjoittamisesta mahdotonta, mutta siitäkin selvitään. Sitten seuraa vapautumista ja miehiä ja rakkaus ja... miehiä...

Aila Meriluoto on elänyt samalla intensiteetillä kuin taiteilijan voi olettaakin ja  hänen elämäkertansa on samalla myös läpileikkaus 1900-luvun toisen puoliskon suomalaisesta kirjallisuuselämästä. Eikä vähiten siksi, että Rajala käy ansiokkaasti läpi myös hänen tuotantonsa, josta ainakin minulle tulivat yllätyksenä esim. nuortenkirjat.

En toki väitä Meriluotoa tuntevani oikeastaan ollenkaan. En lue koskaan runoja, huolimatta säännöllisesti toistuvasta päätöksestä aloittaa, ja hänen proosastaan olen toistaiseksi lukenut vain päiväkirjajulkaisujen viimeisimmän osan. Tuonkin vähäisen kokemuksen perusteella voin sanoa, että Rajalan tehtävä on ollut ehkä helpompi kuin elämäkertakirjailijoilla yleensä. Meriluoto on jo kirjannut päiväkirjoihin elämänsä ja ajatuksensa, ja muutenkin hänen teoksensa tuntuvat olevan hyvin henkilökohtaisia ja kumpuavan aina läheisesti omista kokemuksista,

Panu Rajalalla on kyky kirjoittaa kohteestaan elävästi ja vivahteikkaasti. Tosin minua hiukan häiritsee kirjoittajan subjektiivisuus. Toisaalta omat kokemukset aiheesta tuovat tietysti tietynlaista läheisyyttä ja uskottavuutta, mutta välillä vähän häiritsi "Panun" rooli Meriluodon elämässä ja joissakin päiväkirjamerkinnöissä. Pidän enemmän elämäkerroista, joissa kirjoittaja pysyttelee suosiolla taka-alalla ja jättää estradin tähdelleen, pyrkimättä osille parrasvaloista.

Kaikkiaan elämäkerta on kuitenkin erittäin mielenkiintoista luettavaa vähintäänkin yhtä mielenkiintoisesta ajasta. Onhan Meriluoto kirjoittanut ja julkaissut jo neljäkymmentäluvulta lähtien. Samalla voi jäädä pohtimaan, miksi "todellisen" taiteen hintana tuntuu aina olevan suuria murheita ja erikoisia (rikkonaisia?) persoonia täynnä oleva elämä.