Norsuja sisällään itse kullakin eli ylös sairasvuoteelta

Tätä nyt ei enää varsinaisesti kai voi sanoa sairasvuoteella luetuksi, sillä yli 500 sivun lukeminen kesti kyllä yli välilevypullistuman akuutin vaiheen. Onneksi pahin meni minulla ohi suhteellisen nopeasti. Eihän se vieläkään kokonaan parantunut ole (kolme kuukautta kuulemma kestää vähintään), mutta käden pientä kipuilua ja voimattomuutta lukuunottamatta olen taas toimintakunnossa.

Ilmoittauduin jopa työpaikan kautta järjestettävään valmennusohjelmaan! Ei, ei minusta taida mitään urheilumestaria ( tai maratoonaria) tulla, mutta jos nyt osaisivat ohjeistaa, miten aloittaa liikuntaharrastus ilman alkuvaiheen innostuksesta seuraavaa kuukauden pakollista sairastaukoa... Tuolla rytmillä on nimittäin menty viime vuosina useampaan kertaan. Muistan senkin poikien innostuksen, kun erehdyin menemään heidän mukaansa perhekarateen. Sinä talvena kuljin useamman kuukauden nilkka siteessä ja reisi revähdyksestä kipeänä.

Minulla tosin on teoria tuohon liittyen. Harrastin nuorempana paljon liikuntaa (mm. karatea muutaman vuoden) ja mitä ilmeisimmin aivot eivät ole päivittäneet tilaansa lihasten mukaan. Niinpä muistan automaattisesti liikkeet, mutta kroppa ei enää pystykään seuraamaan mukana. Ja sitten käydään lääkärillä.

Mutta siis, tämä on edelleen kirjablogi eikä liikunta(valitus)blogi. Kirjassa tosin juostiin ja mentiin vauhdilla ympäri (Kööpenhaminaa), vaikkei kyseessä urheilukirja olekaan.

Peter Hoeg : Norsunhoitajien lapset 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Hans, Peter ja Tilte ovat sisaruksia. Heidän vanhempansa ovat kadonneet ja sitten ilmestyvät paikalle johtava psykologi, kirkkohallinnon edustaja sekä koulujen hallinnollinen edustaja, jotka kaikki haluavat toimittaa lapset lukkojen taakse. Miksi ihmeessä?

Mitä kanttoriäiti ja pappi-isä ovat oikein suunnitelleet? Siis sen lisäksi ja sitä myötä, että ovat norsunhoitajia. Joillakin meistä kun on on sisällään norsu, joka ohjaa tekemään outojakin asioita.

Norsuja tosiaan löytyy itse kultakin, ainakin niiltä, joita ajaa eteenpäin halu todistaa jotain elämää suurempaa tai saavuttaa taivaat. Vanhempien norsut aiheuttavat Hansille, Peterille ja Tiltelle harmia ja vievät heidät vauhdikkaasti Finon saarelta Kööpenhaminaan. Seuranaan heillä on ainakin yksi kreivi, monia uskontokuntien johtajia sekä jo kylmentynyt ruumis.

Matka on vauhdikas ja täynnä jos jonkinlaisia kiemuroita. Peter Hoegia ei voi syyttää ainakaan mielikuvituksen puutteesta henkilöhahmojen luonnissa ja minusta kirjan parasta antia ovat herkullisen karikatyyriset hahmot. Toiseksi parasta ovat Peterin filosofoinnit. Tykästymiseni varmaan siitä, että kotona on tuollainen melkein 14v nuori mies ja osan tarinoista voisi hyvin kuvitella hänen suuhunsa, vaikkei esikoinen pelaakaan jalkapalloa eikä rakkauksistakaan ole ainakaan äidille kerrottu.

Kaikkiaan kirjan juoni on vähintäänkin sekava, mutta silti paksu opus (sivumäärältään - ei tietenkään fyysisesti Kobosta luettuna. Yksi e-kirjojen eduista) tuli ahmaistua nopeasti. Sitä vaan hyppäsi mukaan ja antoi mennä. Kirja myös saa ihan huomaamattaan ajattelemaan aika vakaviakin teemoja. Mitä tapahtuu perheelle, jos vanhempien sisäiset norsut ohjaavat pois ja outoihin suuntiin? Miltä tuntuu, kun lapset kasvavat ja aikuistuvat? Mitä ilmeisimmin pärjäävät paremmin kuin olettaisi. Varsinaisia vastauksia ei tarinasta löydy, mutta pohdinta on aina hyvästä.

Eniten pidin kirjassa alun kuvauksista ja tarinan rakentamisesta. Keskellä vähän junnattiin kaahotuksesta huolimatta, mutta lopussa sitten taas ryhdistäydyttiin ja tarina saatiin päätökseen. Jonkunmoinen veijaritarina  (lapset ovat aika velmuja) tai roadtrip. Tien (tai veden) päällä kun kuljettiin erinäisillä kulkuvälineillä ihan koko ajan.

Aina välillä on kiva lukea jotain ihan päätöntä. Norsunhoitajien lapset on päätön, mutta silleen hyvin kirjoitettuna eli tarina pysyy kuitenkin kasassa eivätkä moninaiset henkilöhahmot pääse ihan sekoittumaan keskenään. Minä tykkäsin, mutta seuraavaksi luin kyllä sitten taas jotain ihan muuta...

Sairasvuoteen hittilista III : Noitaromantiikkaa

Auringonvalo tekee taikojaan metsässä 

Vieläkö kehtaa? Sairasvuoteesta ei enää voi puhua, kun arki rullaa jo painollaan iltoja myöten, mutta toki minä tämänkin luin niinä päivinä, kun työn jälkeiset tunnit kuluivat lähinnä sängyn pohjalla.
Aika vaihteleva satsi onkin näköjään osunut lukemiseksi, historiallisesta dekkarista viihteen kautta nyt suoraan noitaromantiikkaan.

Nora Roberts: Varjojen ratsu 
Elisa Kirjan ilmaislahja-kirjakampanjasta

Tässä kirjoittaessani muuten tajusin, että kyseessä onkin jo julkaistu trilogia, jonka kaikki kolme osaa ovat nyt syyspäiväntasauksen tarjouksessa huomisaamuun saakka... Kannattaa kurkata! Minäkin ostin jatko-osat seuraavaa romantiikan tarvetta silmällä pitäen.

Kyseessä on siis aika perinteinen romanttinen tarina, joka saa pientä lisätwistiä fantasiaan viittaavista noitamausteista. Ihan virkistävä tuttavuus - ainakin tuo ensimmäinen osa.

Minun Harlekiini-vuoteni ovat jo kaukana takanapäin, sillä ikä on kyynistänyt ja kaikki luetut hyvät tarinat saaneet allergiseksi liian yksinkertaistetuille ja kömpelöille romantiikkapläjäyksille. Olen kauan pistänyt Nora Robertsin vähän samaan sarjaan, mutta tämän tarinan parissa viihdyin. Se oli helppolukuinen, kevyt ja ilman raivostuttavia kommervenkkejä ylenmääräisine rakastavaisten tielle osuvine mielikuviteksillisine esteineen.

Iona Sheehan on juuri saapunut Irlantiin. Hän on aina tietänyt olevansa erilainen, mutta vasta isoäidin tarina jo kauan sitten tapahtuneesta noidan ja velhon välienselvittelystä on saanut hänet etsimään sukuaan ja sen historiaa. Iona tapaa serkkunsa, löytää töitä ja selvittelee välejään noitalahjojensa kanssa heidän opastuksellaan. Aika vain on loppumassa kesken. Kun kolme suvun noitaa osuu samaan aikaan oikeaan paikkaan, tulee paha vaatimaan revanssia.

Aika normitarina siis, mutta jotenkin raikkaasti kirjoitettu. Toki joukosta löytyy se komea tallinpitäjä ja pahikselta vaikuttava haukkojen kasvattaja, mutta ainakaan tässä ei sorruttu niin monessa paikassa minua raivostuttaneeseen jännitehakuisuuteen kolmiodraaman kautta. Toisaalta huomasin äsken trilogian olevan tuota maailmalla nyt niin muodikasta "paritetaan kaikki porukasta" -tyyliä, mutta mikäs siinä. Ehkä kehystarina noituuden haasteista kantaa pari ennalta-arvattavaa romanssia lisää. Tai mistä minä vielä tietäisin, ovatko ne ennalta-arvattavia, kun olen lukenut vasta ensimmäisen osan.

Kelpo viihdettä romantiikannälkään siis. Kyllähän sitä jokainen joskus saa mielensä paremmaksi lukemalla rakkaudesta. Toimi myös kivunlievittäjänä.

Sairasvuoteen hittilistaa II : Viihdyttävää ja hiukan romanttista

Tai siis en minä enää voi väittää sairasvuoteella makaavani, mutta tämä tuli luettua tuossa akuutissa vaiheessa, kun ei iltaisin muutakaan jaksanut kuin maata käsi ojossa Kobon kanssa.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa muutamaan viikkoon rannan suunnassa kävelemässä. Halusin nähdä syksyn, mutta ei se vielä ole täällä. Oireita on, mutta todellinen tunnelma puuttuu - ja värit. Oli jotenkin liian lämminkin. (En minä valita, kiva oli kävellä. En ollenkaan kaipaa viikon raakaa ja kosteaa tuulta sunnuntai-iltapäivään)

Itse asiassa tuntuu siltä, että väriloisto jää etelässä ehkä tänä vuonna näkemättä. Pihallakin koivut jo pudottavat lehtiään vaikkei keltaista näy oikein missään.

Ensi viikolla alkaa jo lokakuu. Ehkä sitten on syksy. Tänään vielä hain pihalta viimeiset kypsät tomaatit. Vadelmat eivät kai enää ehdi. Harmi, Kakkossadon raakileita olisi vaikka kuinka paljon tulossa.


Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tämä on sellainen vähän haikea ja romanttinen hyvänmielenkirja. Ei siis mitään suurta kirjallisuutta, mutta oikein viihdyttävää ja vähän liikuttavaakin.

A.J.Fikry on kirjakauppiaana tuulisella saarella. Hänen vaimonsa on kuollut, kirjakaupalla ei mene huikean hyvin ja sitten kaupasta löytyy vielä yllätystoimitus hyllyjen välistä.

Pidin henkilöhahmojen pienestä säröisyydestä. Päähenkilö ei ole ollenkaan rakastettava, mutta hänestä pitää silti. Samoin hänen ympärillään olevat ihmiset ovat monisärmäisiä, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin hyväätarkoittavia. Elämä on täynnä suruja ja harmeja, mutta kuitenkin saldo näyttää kääntyvän plussan puolelle ja suurimman painoarvon vaa'assa saa rakkaus - kuinkas muuten?

Pidin myös siitä, että vaikka kirjassa on romantiikkaa, se on kuitenkin aika realistista eikä sellaista "valkeanratsun prinssi" tai "elivät linnassa onnellisina elämänsä loppuun" saakka hötöä. Tätä luki tällainen vähän jo kyynistynyt tätikin, joka kivuista kiukustuneena ei tosiaankaan halua mitään vaaleanpunaista satua silmiensä eteen.

Kirjabloggaaja tietysti ihastelee myös sitä, miten lukupiirit ja inhimilliset elämänvaiheet myös tuovat aiemmin kirjoja karttaneet niiden seuraan. Niin poliisi kuin uteliaat naapurinrouvat saapuvat kirjakauppaan ehkä muiden motiivien myötä, mutta jäävät sen vaikutuspiiriin kirjojan taikavoimasta. Ihanaa. Noin sen pitääkin mennä.

Muutenkin kirjakaupan ja kustantamojen maailma on kiehtova aihealue, vaikka sitten ihan fiktiivisessä viihdekirjassakin. Kirjojan synnyn ja markkinoinnin raadollisen maailman piirteetkin tulevat esille ihan vaivihkaa. Kaikkea sitä vaaditaankin ja miksi stereotyyppinen kirjailija on aina narsistinen?

Kaikkiaan siis varsin luettava ja herttainen kirja, joka ihan turhaan on odottanut Kobossa vuoroaan näinkin kauan. Ei hötöä, muttei mitään turhan suurta ponnistusta vaativaakaan. Hyvä, että tuli nyt vastaan sopivalla hetkellä.

p.s. kannattaa tosiaan seurata Elisa Kirjan tarjouksia. Tästäkään kirjasta en kampanja-aikaan ole taatusti maksanut vitosta enempää, mutta nyt normihintaisena se on yli 17€... Tarkkana siis. Nytkin on hyviä tarjouksia tarjolla!

Sairasvuoteen hittilista - ekaksi historiallista dekkaria

Huolimatta sairasvuoteella makaamisesta tai ehkä juurikin sen takia, tulee syyskuu olemaan suhteellisen hyvä kirjakuukausi. Kun päivän on juuri ja juuri jaksanut töissä, olen monena iltana rojahtanut aikaisin petiin ja... arvaatte oikein, lukenut. Kyljellään, käsi ojossa yöpöydän päällä onnistuu Kobon lukeminen vallan mainiosti. Painettulla opuksella tuo ei sitten onnistuisikaan. Niiden vuoro tulee varmaan seuraavaksi. Alkaa nimittäin elämä taas voittamaan.

Yksi loppuun luetuista e-kirjoista edustaa lempigenreäni eli historiallista dekkaria.

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi. Jo napattuja roistoja vastaan halutaan lisää todisteita ja niitä etsiessään Björk joutuu kiertämään niin ilotaloissa kuin pimeillä kujilla.

Samaan aikaan Helsinkiä piinaa tuhopolttojen sarja ja kaiken lisäksi Björkin kadonneeksi luultu isä palaa takaisin Helsinkiin, aiheuttaen hankaluuksia tietenkin.

Kuten aiemmissakin Björk-tarinoissa, parasta on ajankuvaus. Nuoren suomen poliittiset haasteet, niin hyväosaisten kuin laitapuolen ihmisten elämä sekä aikakauden kuohunta luovat jännittävän kirjavan kudoksen, jonka lankoja seuraa mielellään.

Itse asiassa pidin tästä osasta enemmän kuin edellisestä. Jotenkin tarina pysyi paremmin kasassa ja rikosjuoni seurattavana huolimatta kaikenmoisista kiemuroista niin rakkauselämän (eikä pelkästään Björkin) kuin sukusuhteiden osalta. Björk tosin osoittautuu tässä osassa ehkä vielä hieman naiivimmaksi ja myös herkemmäksi kuin olisi osannut odottaakaan. En ole ihan varma pidänkö siitä vai en. Onneksi hänen nuori apurinsa sentään tuo ryhtiä ja reippautta tarinan henkilöhahmoihin.

Historiasta kiinnostuneille Hämeen-Anttilan kirjat ovat samanlaisia kultakaivoksia kuin Milja Kauniston tai Paula Havasteen  tai Kaari Utrion historiallisten romaanien genressä, mutta näissä on lisäksi dekkarien rakenne ja jännitystä. Me likes!

Kaikkiaan Kuka kuolleista palaa siis takaa viihtymisen leppoisan jännityksen ja eläväntuntuisen historian parissa. Oikein sopivaa monellekin lukijalle.

Maailma on outo

Lukemiseen käytettävien lihasten määrässä on eroa äänikirjojen, e-kirjojen ja painettujen kirjojen välillä. Selän tilanne on parantunut sen verran, että olen siirtynyt sataprosenttisesta äänikirjakuuntelusta osittaiseen e-kirjalukuun. Kobo on osoittanut voimansa ja käytännöllisyytensä. Tukemalla käden yöpöytään, saan yhdellä (terveellä) kädellä jopa vaihdettu sivuja, eikä kevyen e-lukijan painokaan häiritse.

Olen siis pääasiassa kuunnellut kirjoja tai lukenut e-kirjoja. Paitsi, että poikkeus vahvistaa säännön. Jo ennen "ongelman" alkua, olin päässyt pitkälle historian omituisimpia anekdootteja listaavassa kirjassa ja muutaman sivun pituisia tarinoita onnistuin sivusilmällä lueskelemaan kipeällä selälläkin.

Tarinat ovat myös tosissaan viihdyttäviä. Osasta olin kuullut aikaisemminkin, mutta paljon oli ihan uutta ja ihmeellistä nippelitieto.


Giles Milton : Maailma on outo - 101 eriskummallista historiallista tapausta 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta

Luokittelen kirjan tietokirjoihin, mutten ole ihan varma, onko sisältö tarpeeksi "vakavamielistä" statuksen ansaitakseen. Lähdeluettelo kirjasta toki löytyy ja ainakin suurin osa tarinoista lienee osa yleisempää tietämystä. Tästä kirjasta pitävät kaikki historian oudoista kiemuroista kiinnostuneet, sekä tietysti ne, jotka kaipaavat briljeeraustärppejä pöytäkeskusteluun.

Uskoisin tämän olevan myös erittäinkin houkutteleva kirja poikia varten. Lyhyitä tarinoita jaksanee lukea ja sisältö on tarpeeksi outo ja usein sotaisa, jotta kiinnostaa muuten kirjoja kaihtavia esiteinejäkin. (Tosin meillä kotona houkuttelu on vielä työn alla - taidan aloittaa lukemalla pari juttua huushollin yleiseksi iltasaduksi...)

Suureksi kirjalliseksi kokemukseksi tästä ei tietysti ole, mutta ei tarvitsekaan. Kieli on kuitenkin korrektia ja monissa anekdooteissa kaari ja kohokohdat paikoillaan. Antropologinen luusota, tieteelliset huijaukset, Eiffeltornin kilpailijan kohtalo, hevonen sotasankarina tai Hitlerin kivekset - siinä muutama esimerkki tarinoiden aiheista. Sota-ajat ovat tietysti vähän yliedustettuina, poikkeusolosuhteissa kun taitaa poikkeavia tapahtumia esiintyä tiheämpään.

Kaikkiaan siis mielenkiintoinen tuttavuus, jota voi suositella sohvapöytäkirjaksi tai nuorten kirjahoukutteluun tai muuten vaan historiasta kiinnostuneen omaksi huviksi. Kivaa vaihtelua ja muutaman sivun tarinoita jaksoi lukea selkä kipeänäkin.

Lukemiseen tarvitaan lihaksia

Tämä syyskeli on aivan uskomaton!

Ainakin istumalihaksia, mutta ei se riitä. Kirja ei pysy käsissä, jos selkä vihloo,  eikä yhdellä kädellä onnistu sekä nojaaminen, että sivujen kääntäminen. Kirjan kannattelukin käy mahdottomaksi.

Tulipa tuokin todettua.

Toisaalta, ei kyllä kirjaan keskittyminenkään silmiä käyttäen sujunut. Kipu heikentää näköä entisestään, varsinkin kun uudet lukulasit ovat aina väärässä huoneessa, eikä jaksa tai voi lähteä niitä juuri tarpeen iskiessä etsimään. Sohvalla olohuoneessa istuessa ovat lasit yöpöydällä, ja sitten taas kirjahyllyn reunalla, kun itse on pää tyynyllä.

Onneksi  on äänikirjat.

Aila Meriluodon elämäkerralla selvittiin yli viikko. Sitten nuoren lääkärin akupunktiotaitojen ja erinäisten voiteiden ja balsamien avulla saatiin tuskat kuriin ja kirjatkin takaisin elämään. Vähän ja kevyesti, mutta uskotteko, että tuntuu ihanalta lukea ensimmäiset sivut yli viikkoon?

En ole vieläkään ihan "kuivilla", mutta parempaan suuntaan mennään. Saan jopa istuttua koneen vieressä ja kirjoitettua kappaleen kerrallaan.

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runodesta
Oma ostos Elisa Kirjasta

Panu Rajala ei petä tälläkään kertaa (niin kuin ei tällä, tai tälläkään). Aila Meriluodon elämäkerta on elävä. Sen sivuilta nousee esille raivokkaasti rakastava runotyttö, joka hillityn lapsuuden ja nuoruuden jälkeen päätyy Lauri Viidan kanssa naimisiin. Miehen mielisairaus tekee elämästä vaikeaa ja kirjoittamisesta mahdotonta, mutta siitäkin selvitään. Sitten seuraa vapautumista ja miehiä ja rakkaus ja... miehiä...

Aila Meriluoto on elänyt samalla intensiteetillä kuin taiteilijan voi olettaakin ja  hänen elämäkertansa on samalla myös läpileikkaus 1900-luvun toisen puoliskon suomalaisesta kirjallisuuselämästä. Eikä vähiten siksi, että Rajala käy ansiokkaasti läpi myös hänen tuotantonsa, josta ainakin minulle tulivat yllätyksenä esim. nuortenkirjat.

En toki väitä Meriluotoa tuntevani oikeastaan ollenkaan. En lue koskaan runoja, huolimatta säännöllisesti toistuvasta päätöksestä aloittaa, ja hänen proosastaan olen toistaiseksi lukenut vain päiväkirjajulkaisujen viimeisimmän osan. Tuonkin vähäisen kokemuksen perusteella voin sanoa, että Rajalan tehtävä on ollut ehkä helpompi kuin elämäkertakirjailijoilla yleensä. Meriluoto on jo kirjannut päiväkirjoihin elämänsä ja ajatuksensa, ja muutenkin hänen teoksensa tuntuvat olevan hyvin henkilökohtaisia ja kumpuavan aina läheisesti omista kokemuksista,

Panu Rajalalla on kyky kirjoittaa kohteestaan elävästi ja vivahteikkaasti. Tosin minua hiukan häiritsee kirjoittajan subjektiivisuus. Toisaalta omat kokemukset aiheesta tuovat tietysti tietynlaista läheisyyttä ja uskottavuutta, mutta välillä vähän häiritsi "Panun" rooli Meriluodon elämässä ja joissakin päiväkirjamerkinnöissä. Pidän enemmän elämäkerroista, joissa kirjoittaja pysyttelee suosiolla taka-alalla ja jättää estradin tähdelleen, pyrkimättä osille parrasvaloista.

Kaikkiaan elämäkerta on kuitenkin erittäin mielenkiintoista luettavaa vähintäänkin yhtä mielenkiintoisesta ajasta. Onhan Meriluoto kirjoittanut ja julkaissut jo neljäkymmentäluvulta lähtien. Samalla voi jäädä pohtimaan, miksi "todellisen" taiteen hintana tuntuu aina olevan suuria murheita ja erikoisia (rikkonaisia?) persoonia täynnä oleva elämä.

Pikaterveiset käsipuolelta

Kuvan tunnelmissa on menty tämä viikko.

Uusi työ pääsi tuskin alkamaan, kun selkä päätti hajota. Seurauksena ilkeät kivut ja vasen käsi käyttökelvottomana.

Siksi on blogi ollut kovin hiljainen. Juuri ja juuri olen selvinnyt työn koulutusjakson hommista - kiitos kipulääkkeiden ja akupunktion!

Viimeksi olin huolissani äänikirjojen kuunteluajan loppumisesta, turhaan. Tällä viikolla ei kirja ole pysynyt käsissä, mutta Aila Meriluodon elämäkerta tuudittanut uneen joka ilta.

Nyt menee jo paremmin, vaikka tuolilla istuminen ja kirjoittaminen vielä vähän koville ottavatkin. Toivoa siis on.

Palaillaan!