Mauri ja vähä-älypuhelin

Esikoinen pääsi jo teatteriin, samoin Toto, nyt oli siis Kirpun vuoro toimia äidin seuralaisena. Ajattelin Kansallisteatterin lastennäytelmän Mauri ja vähä-älypuhelin olevan sopivaa katsottavaa ja meillä olikin tosi kivaa. Kahden näyttelijän voimin tehty esitys oli visuaalisesti mielenkiintoinen ja tunti kului siivillä. 

Mauri on pieni poika, jonka paras ystävä Bashir on muuttanut Egyptiin. Mauri asuu Pasilassa ja on päättänyt kaivaa hiekkalaatikolta tunnelin Egyptiin. Muutenkaan sinne ei kai oikein voi matkustaa, kun siellä on levotonta. Maurin ystävä Chi ei puhu yhtään ja öisin hän matkustaa vähä-älypuhelimella Halihalien luokse Nakuna Uusi-Pepaan.

Tarina on siis teemoiltaan mielenkiintoinen. On avioeroperheen arkea, maahanmuuttajatilannetta, maailmanrauhaa ja sademetsien suojelua. Kirppu katseli kiinnostuneena ja totesi lopuksi, että olisi mielellään ollut Maurin seurassa vielä pidempäänkin. Skeptistä keski-ikäistä äiti-akkaa vähän välillä jo kävivät idealistise paasaukset jo häiritsemään. Minä taidan olla aika kaukana kukkahattutädistä ja pikemminkin kaikkea ylianalysoiva realisti, joten innokas idealismi tuntui ehkä hieman vieraalta ja välillä naiivilta. No, lastenteatterissahan tässä oltiin ja onhan se kiva, kun kilpikonnatkin pelastuvat Nakuna Uusi-Pepassa.

Nakuna Uusi-Pepan asukkaat HaliHalit ovat kiva esimerkki  myös näytelmän visuaalisuudesta. Valoja ja piirustuksia oli lavastuksessa käytetty anteliaasti, mikä toi paitsi tunnelmaa myös ihanaa värikkyyttä ja runsautta muuten aika askeettiseen näyttämötilaan. Hyvin toimi.

Kotimatkalla kyselin Kirpulta, mikä hänestä oli näytelmässä parasta. Vastauksena oli näyttelijät. Poika ilmoitti nauttineensa näyttelijäntyöstä, jossa oikeasti heittäydyttiin tarinaan mukaan. Ei ollut kuulemma jäykkää meininkiä. Eikä ollutkaan. Näytelmän tekstiin oli sopivasti ripoteltu lapsiin vetoavia kohtia ja sanoja (nakuna, pepa ja muutama muu vastaava, sekä tietysti kunnon kiukuttelukohtaus). Näin teksti myös mahdollisti vuorovaikutuksen yleisön kanssa ihan konkreettisesti ja Harri Nousiainen näytti roolistaan nauttivan.

Mitään negatiivista ei pojalta kuulunut, paitsi että olisi voinut jatkua pidempään. Sekään ei lienee varsinaisesti edes kriittinen kommentti. Kaikkiaan meillä oli tosi kivaa ja on ihanaa, että lapsille tehdään teatteria. Ihan selvästi kaikki meidänkin pojat ovat saaneet enemmän irti oikeista näyttelijöistä oikealla lavalla kuin vaikka elokuvissa. Se on sitä teatterin taikaa.

Kiitokset Kansallisteatterille medialipuista.