Kello

Jyrki Heino: Kello
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Luutnantti Wennehielm joutuu puoliksi pakosta tutkimaan Kustaa III:n sodassa palvelleen nuoren majurin katoamista. Tutkimukset vievät hänet ympäri Suomea ja aina Pietariin saakka, mutta tapaus muuttuu aina vain monimutkaisemmaksi ja siihen näyttää sekaantuneen yhä laajeneva joukko henkilöitä aina Venäjän salaiseen palveluun saakka. Lopulta peli muuttuu jo hengenvaaralliseksi ja luutnantti joutuu pohtimaan ratkaisun avaimen löytyvän ehkä lähempää kuin luulisikaan.

Kellari kiilasi aikoinaan samantien suosikkieni joukkoon, kun sen luin. Luutnantti Wennehielm on kaikkine traumoineen varsin sympaattinen henkilö ja hänellä on kyky ympäröidä itsensä yhtä mielenkiintoisilla ja mukavilla ihmisillä, kamalista rikollisista puhumattakaan. Jotenkin vain Kello ei ihan yltänyt samalle ihastuksen tasolle.

Jotenkin Kellon tarinan poljento oli vielä Kellariakin hitaampi ja välillä vähän tuntui junnaavan paikoillaan. Paikkakunnat vaihtuvat, henkilöhahmoja kertoo ja murhaajankin ajatuksiin päästiin kurkistamaan, mutta jotenkin jäin kaipaamaan napakkuutta tarinan tapahtumiin. Rikoksen ratkaisukin myös jäi jotenkin pikkuisen hajanaiseksi. Ehkä tarinaan liittyviä paikkoja, ihmisiä ja ajanjaksoja oli vain yksinkertaisesti vähän liikaa yksinkertaiselle dekkarilukijalle.

Pidin kirjasta kuitenkin kovasti. Turku 1700-luvulla (ja muutkin paikkakunnat) ovat aina yhtä kiinnostavia ja Jyrki Heino saakin aikakauden eläväksi. Samalla lukija saa rautaisannoksen tietoa historiasta. Tavat ja tapahtumat nousevat mielenkiintoisesti esille juonen seassa häiritsemättä tarinan kulkua. Itse asiassa historialliset henkilöt ja tapahtumat nivoutuvat juoneen hyvinkin tiiviisti.

Samoin minusta on mukava lukea kuvauksia kirjan henkilöhahmoista. Heitä mahtuu joukkoon niin kansan syvistä riveistä kuin aateliston huipulta. Kaikki ovat inhimillisiä ja useimmiten varsin sympaattisia, vaikkakin aina säätynsä aitoja edustajia.

Myös kirjan kieli on mielenkiintoista. Se on toki modernia suomea, mutta poljennossa on jotain mukavasti vanhahtavaa. Sitä tuntee itsekin solahtavansa aikaan, jossa vuodenajat ja aurinko säätelivät suurelta osin elämänrytmiä. Ei yhtään hullumpi tunnelma kiireisen viikon päätteeksi.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta