Anni Kytömäki : Kultarinta Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta
Minä olen lopen kyllästynyt Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ja varsinkin sodista kertoviin kirjoihin - KORJAUS, minä olin lopen kyllästynyt. Sitten tartuin kuin vahingossa Tommi Kinnuksen kirjaan Neljäntienristeys ja tykkäsin. Sitten... vähän varovaisesti, myönnetään, aloitin lukemaan Anni Kytömäen teosta Kultarinta - ja lumouduin.
Kultarinta on tarina Suomen itsenäisyyden alusta sotien kynnykselle. Kansalaissota, jakautunut kansa ja pienet ihmiset aatteiden jaloissa nousevat esiin rikkaina ja raastavina. Silti pääpaino ei olekaan historiallisissa tapahtumissa, vaan yhden perheen kohtalossa. Siinä, miten ihmisten kohtalot kietoutuvat aiempien sukupolvien kokemuksiin aina siihen aikaan saakka, kun suomalaiset asuivat osana metsää ja osasivat puhua karhujen kanssa.
Erik haluaa tutkia metsää, sen eläimiä ja kasveja. Lidian ajaa nälkä muuttamaan maailmaa kirjoituksillaan. Niin taustat kuin tapahtumat vetävät heitä erilleen, jokin niitä vahvempi taas kohti toisiaan. Kaiken keskelle saapuu Malla - pieni, kiltti tyttö, jota kukaan ei kuuntele ja joka kantaa kaiken taipuen ja hiljaa. Hänen sisällään kytee kuitenkin voima, jonka vapauttavat valloilleen metsä ja karhun kanssa puhuva poika.
Minä nautin kirjan mystisestä tunnelmasta, siitä miten kansantarut kietoutuivat historian tapahtumiin ja ihmisten tekoihin. Elämä voi olla julmaa ja ihmiset vielä julmempia. Joskus sitä on musertua sukupolvien paineen alle, toistaa kaavaa, mutta toisinaan jostain löytyy tahto lähteä muualle ja tehdä toisin. Suomalaisten kantavana voiman- ja elämänlähteenä on kautta aikojen ollut metsä. Vaikka karhut ehkä ovat lähteneet, on suojelija yhä paikalla vähintäänkin vaaran muoton jähmettyneenä. Kiertämällä puun oikeaan suuntaan saa muotonsa muuttumaan metsän kuningaskin. Ehkäpä kirjan perinpohjainen suomalaisuus vetoaa johonkin primitiiviseen osaani - olisi mielenkiintoista kuulla, millä tavalla kirjan kokisi eri kulttuuritaustasta tuleva. Ymmärtäisikö hän metsän lumon ?
Kytömäen kirjassa on yli 600 sivua. Silti se ei tuntunut pitkältä. Kirja on täynnä synkkiä ja pelottavia tapahtumia. Silti se ei masentanut. Ihmiset tekevät tarinassa kaikkensa erottaakseen. Silti rakkaus pitää pintansa, oli se sitten ihmisen tai tarujen hahmon sydämestä. Tämä kirja on täynnä toivoa. Tämä kirja pitää lukea, jotta sen taian tuntee. Aihe on toistettu ja miltei luuhun saakka kaluttu, mutta tunnelma ihan omanlaisensa.
Ei tässä voi muuta kuin antautua. Ehkäpä sitä ajan myötä pystyisi vähän analyyttisempaankin käsittelyyn, mutta en ole ihan varma haluanko. Tällä hetkellä en saa mieleeni, mitään parannusta vaativaa. Tuntuu hyvältä olla lumoutunut. Nykyään tähän leijuvaan olotilaan pääsee uusilla kirjoilla kuitenkin niin kovin harvoin.
 |
| Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta |
Olen ihan samaa mieltä: harvoin enää tulee vastaan kirjoja, joiden kanssa tavoittaa lumoutuneen, leijuvan olotilan. Kultarinta on upea, mykistävä ja lumoava kirja.
VastaaPoistaVanhetessa sitä jotenkin kadottaa sen lumoutumiskyvyn. Ehkä sitä on lukenut liikaa...
PoistaMinulla tämä odottelee kirjahyllyssä, ja säästelen sitä kesälomalle. On sellainen vahva tunne, että tulen pitämään tästä, mutta haluan että lukuhetki on oikea.
VastaaPoistaSopiikin varmaan hyvin kesälomakirjaksi. Minä olin aiheen vuoksi epäluuloinen, mutta ihan turhaan. Aivan ihana.
PoistaJaan ajatuksesi kanssasi ensimmäisestä kappaleesta. Mietin, että eikö se riittänyt, että aikalaiset ja suuret ikäluokat jauhoivat aiheen ja nyt nuoremmat aloittaa. Sota ei vaan innosta. Mutta Kinnunen ja Kytömäki ihastuttivat kerronnallaan. Ja toisaalta aihe viehättää minua yhä brittiyhteiskunnasta käsin katsottuna.(Waters, Woolf etc.) Kytömäen kirja oli todella upea kirja.
VastaaPoistaSota ja sen aiheuttamat suorat kauhut aiheena ovat minustakin loppuunkaluttuja, mutta jotenkin nämä nuoremmat kirjoittajat ovat osanneet ottaa etäisyyttä aiheeseensa. Neljäntienristeys ja Kultarinta ovat enemmänkin kuvausta ihmisyydestä yleisesti, kuin sodasta. Äh, en tiedä osaanko nyt oikein ilmaista tätä, mutta jotenkin he ovat osanneet luoda ajankuvasta taustan, ei pääasiaa...
PoistaMielenkiintoni heräsi luettuani postauksesi ja muiden kommentit. Nyt vaan varaamaan kirjastosta ja lukemaan. Finlandiaehdokkaista nyt paras tuntuisi olevan Kinnusen Neljäntienristeys,mutta katsotaan onko lukukokemukseni jälkeen. Mukavaa vloppua Suomen Lapista!
VastaaPoistaMinä tykkäsin molemmista. Kultarinnasta ja Neljäntienristeyksestä. Ehkä Kultarinta kuitenkin lumosi enemmän siinä missä Neljäntienristeys on taas kaleidoskooppiselta rakenteeltaan mielenkiintoisempi.
PoistaMukava viikonloppua sinullekin! Onko siellä jo ihan valkoista?